Tämän aamun uni

Koulussa (tms.opiskelu paikassa) oli leikki missä 4 lapsen joukosta yhden voi ampua.
Olin ykis ryhmästä ja olimme kiipeämäss ylös ns.pomppulinnamaiseen muodostelmaan aseet olalla.

Ylhääällä pommpulinnannassa sanoin koulukeverielleni (joiden katse oli tyhjää täynnä) että emme voi tehdä tätä ja tappaa yhtä miestä! Kaikki on aivan väärin! jne.
Muut ryhmässä myöntyivät. Palasimme kolme meistä ns.junaan muiden koulukavereiden luo ja he olivat varmoja että yksi ammutuitsa on eräs joka oli valmiikis jo heikkokuntoinen (vammautunut), mutta sitten junaan astuikin tämä vammautunut. Muut olivat ihmeissäämn, ketään ei ammuuttu.
Ryhdyn hurajsti puhumaan tappamista vastaan , kuinka kaikki siitä kärsivät vanhemmat, sukulaiste, kaikki, puhun Jumalasta, omastatunnosta, että mikään ei ole oikein tälläisessä "pelissä", samalla kun puhun ääneni ikään kuin katoaa, tuntuu etten saa ääntäni kuultavaksi, puheeni on huutoa ja itkua mutta se ei kuulu kunnolla, kuin olisi kurkku kipeä.
Muut anatvat paljon vastaväitteitä. onien silmissä on tyhjyys, ilkeys ja sieluttomuus.
Joku tyttä vieressäni puhuu kuinka lapset ovat hylättty.
Jumala on asettanut sielun ihmisiin, kirkastanut ihmisen omatunnolla ja kirkastanut sielun, jottei se olisi valmis tappamaan. Ilman sielua niin tapahtuu. ilman sisäistä kirkkautta kaikki olisivat kuoria, ilman ihmisyyttä.
Näin uni kertoi.