Aika tekee tehtävänsä, ymmärrys lisääntyy ja kieli kehittyy.
Tänne jos laitettaisiin hyviä esimerkkejä tästä.
Minä aloitan.
Kiljuva jalopeura. 1.Piet5:8
Itse aikoinaan paljon ihmettelin mikä otus oikein kiljuu. Ilmeisesti sen ajan kääntäjät eivät olleet ikinä nähneet elävää leijonaa ja siitä moinen kömmähdys.
Uusi käännöshän kääntää ihan oikein "ärjyvä leijona." Itse tykkäisin "karjuva" sanasta enemmän. Sanasta "kiljua" tulee mieleen vain säikähtänyt nainen.
Laittakaas omia ihmettelyitänne jos sellaisia tulee mieleen.
Tänne jos laitettaisiin hyviä esimerkkejä tästä.
Minä aloitan.
Kiljuva jalopeura. 1.Piet5:8
Itse aikoinaan paljon ihmettelin mikä otus oikein kiljuu. Ilmeisesti sen ajan kääntäjät eivät olleet ikinä nähneet elävää leijonaa ja siitä moinen kömmähdys.
Uusi käännöshän kääntää ihan oikein "ärjyvä leijona." Itse tykkäisin "karjuva" sanasta enemmän. Sanasta "kiljua" tulee mieleen vain säikähtänyt nainen.
Laittakaas omia ihmettelyitänne jos sellaisia tulee mieleen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mikael Agricola kehitti jalopeura- sanan kuvaamaan leijonaa, kun hän käänsi aikoinaan ensimmäisenä Raamattua suomen kielelle. Suomen kielessä ei ollut lainkaan omaa sanaa kuvaamaan kyseistä eläintä. Agcicola haki mielessään sanaa, joka olisi riittävän komealta ja suurelta tuntuva kuvaamaan sielun vihollista. Niinpä hän keksi tuon "jalopeurta" -sanan. Tuo "jalopeura" -sana eli kauan senkin jälkeen, kun tuolle kyseiselle eläimelle keksittiin sitten tuo nykyinen nimi "leijona". Sehän on samaa alkujuurta kuin ruotsalainen "lejon". Klassisessa latinassa substantiivina on "leo".
Mikaelilla lienee vierähtänyt runsaasti aikaa sopivaa sanaa etsiessään: tuntuu siltä, että hän on lopulta tuskaisesti vain päättänyt, että olkoon nyt sitten vaikka jalopeura! Peurahan ei kuvaa lainkaan mitään meille pelottavaa.
Kiitoksia hyvästä asian selvennyksestä.