Onko täällä ketään uskovaista joka on kasvanut perheessä jossa kaikki ovat joko ateisteja tai agnostikkoja? Itse tulin uskoon tosin vasta vuosi sitten kun täytin kahdeksantoista mutta asun silti vielä perheeni kanssa. Perheen jäsenille en ole juuri uskostani puhunut paitsi vähän äidille. Hän itse ei sanonut asiaan juuta tai jaata mutta vaikuttaa välillä jotenkin huolestuneelta tämän syttyneen uskoni takia vaikka en sitä ulospäin esittelekkään. Kummatkin vanhempani ovat eronneet kirkosta ja ovat luultavasti humanisti-ateisteja miksi heitä sanotaankaan. Kun kuvailin miten hienoja Pietarinkirkon kattomaalaukset ovat niin isosisko tokaisi jotain tyyliin "Eikö ne sellaiset nyt ole ihan tyhmiä?" Hän on taideopiskelija kuten minäkin ja keskustelemme paljon taiteesta mutta käytyäni huoneessani yksi päivä se tokaisi että "mikä ihmeen Jeesus-taulu sulla on tuolla?" Läheisteni kaikenlaiset negatiiviset huomautukset uskooni liittyen koen jotenkin nolona asiana ja ne vetävät minut hiljaiseksi. Aina kun tulen sunnuntaiaamuisin kirkosta ja he kysyvät missä olin ollut niin tekaisen jonkun valheen tai en sano mitään. Nykyään olen tuntenut tarvetta varoa etten jätä mitään kristillisiä kirjojani tai kaulakoruja ympäri taloa lojumaan vaan pidän piilossa omassa huoneessani. Olen alkanut tuntea perheenjäseneni jotenkin ulkopuolisiksi ja he varmaan pitävät minuakin jonakin hihhulina. Äitini on masentunut ja haluaisin jutella hänen kanssaan jotakin liittyen Jumalan rakkaudesta koska uskoni paransi minutkin masennuksestani mutta en ole uskaltanut. Kaverini tykkäävät tehdä viikonloppuisin kaikenlaista säädytöntä kuten kohtuutonta juomista tai juhlia yömyöhään. Kyse ei ole mistään kevyestä nuorten biletyksestä vaan aika uskomattomia juttuja olen omin silmin nähnyt heidän tekevän. En haluaisi alkaa saarnaamaan heille että se on paheellista tai syntiä mutta toivoisin pystyväni kertomaan heille ettei aina tarvitse elää niin täysillä ja että he saattavat hyvinkin katua tekemisiään vanhana. Ainoa uskovainen läheinen minulle on mummoni isän puolelta mutta välimme ovat hyvin kaukaiset enkä tunne häntä kovin hyvin. Elämä on jotenkin ahdistavaa olla yksin uskovainen kun muut pitävät minua jotenkin poikkeavana ja outona ja heidän elämäntyylinsä eroaa niin paljon omastani.
Ateistiperhe ja läheiset
fd0396
162
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi! Oot varmaa läheinen perhees kanssa kuitenki ku aattelet että on ahistavaa olla ainut uskovaine perheessä? mulla on vähä samaa tilannetta, äiti on kans masentunu ollu jo vuosia mut se tosin on uskossa mut siitä ei oikee puhuta. en pysty jutella uskonasioista perheen kanssa,en tosin oo asunukkaa vuosiin saman katon alla. veli on ateisti ja viime pääsiäisen aikoihin ku oltii kotona käymäsä nii mää aattelin kirkkoon lähtiä olikoha kiirastorstaina, nii sisko kysäs että mihin sä meet, olin vaan että tuonne vaan...en kehannu sille myöskään sanua että kirkkoon meen, jotenki en jaksa selitellä menojani ja uskoani niille ku ei ne tajua. ymmärrän siks sua hyvin.. ei sitä kannata kuitenkaan välittää vaikka ne tyhmiä juttuja sannois, mun sisko piti mua ihan tyhmänä yks kerta ko sen kuullen rukkoilin. sen jäläkeen olin että joo ei tuu toistuun sun kuulles,mietin siis,en äänee sanonu..:D