olen menettänyt vuoden aikana 5 läheistäni, ystäväni päätti elämänsä 22 vuotiaana, sitten äiti menehtyi äkillisesti ja olin häntä pitämässä kädestä kiinni kun hän taisteli viimeiseen hengenvetoonsa asti, sitten ukkini menehtyi jo pitkän matkan taivaltaneena toinen ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa ja 3 kk sitten isäni kuoli todella äkillisesti aivoverenvuotoon, isääni en yksinkertaisesti pystynyt menemään saattamaan viimeiselle matkalleen. äitini kuoleman kohtaaminen oli minulle niin kova pala että en yksinkertaisesti voinut mennä katsomaan isää ennen kuin vasta hautajaisissa. mietinkin että olenkohan paha ihminen kun en mennyt. painajaiset kalvavat minua ja fyysiset voimat ovat loppu, en jaksa tehdä mitään ja minulla on diagnosoitu vakava toistuva depressio.
Mitä mieltä te olette, olenko kauhea ihminen kun en voinut mennä isää saattamaan?
Mitä mieltä te olette, olenko kauhea ihminen kun en voinut mennä isää saattamaan?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Et totisesti ole kauhea ihminen. Olet rohkea. Teit niin kuin sinusta tuntui ja harva osaa/rohkenee tehdä niin. Moni menee saattamaan vaikka väkisin, että kenelläkään ei olisi sanomista asiasta. Ole nyt itsellesi armollinen ja hyväksy, että teit oikein itseäsi kohtaan. Liian usein me ihmiset huolehdimme enemmän toisista ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen unohtuu.
Surun tie on raskas ja pitkä, ei ihme ,että koet itsesi loppuun ajetuksi. Liian paljon olet kohdannut menetyksiä lyhyessä ajassa. Otan osaa ja toivon sinulle voimia ja jaksamista. Vaikka kuulostaa kliseeltä: Aika auttaa ja armahtaa. Tällä hetkellä et ehkä sitä vielä ymmärrä, mutta itse olen poikani kuoleman jälkeen huomannut, että yhä aurinko nousee ja elämä jatkuu.
Otan osaa poikasi poismenon vuoksi. olen kuitenkin itse vasta kahdenkymmenen, eli käytännössä ihan lapsi vielä. Mietin kokoajan että vaikka rakastin.. rakastan edelleen molempia vanhempiani yhtä paljon niin oliko itsekästä jättää menemättä saattamaan isää. monet sanovat sitä rohkeudeksi, minun mielessäni asia on muotoutunut itsekkyydeksi, en halunnut käydä samaa helvettiä isän kohdalla läpi kun äidin kohdalla kävin.
Et todellakaan ollut itsekäs. Kyllä isäsikin ymmärtäisi tilanteen, joten älä pode huonoa omatuntoa siitä enää. Olit rohkea, kun saatoit äitisi ja jos et olisi kokenut noin montaa läheisen menetystä noin lyhyessä ajassa, niin olisithan varmasti mennyt saattamaan isäsikin. Ehkä alitajuntaisesti vain suojelit itseäsi. Miten pahalta olisikaan voinut tuntua jos olisit joutunut samaan tilanteeseen vielä isäsikin kanssa? Yritä antaa armoa itsellesi, ei ihminen (nuori varsinkaan) kaikkea jaksa. Hirveän paljon olet jo kestänytkin! Toivon kovasti voimia sinulle. Itse olen kans parikymppinen ja menetin myös rakkaan isäni vuosi sitten ja olen ollut koko vuoden sen takia masentunut... En ole sentään tämän "enempää" joutunut kestämään mutta sekin on jo vienyt voimat täysin. Tällä hetkellä onneksi tuntuu jo paremmalta ja alan vähitellen uskoa siihen, mitä minullekin usein sanottiin, että aika auttaa. Toivottavasti myös sinua...
tämä nyt varmasti kuulostaa jo purnaamiselta mutta parempi tää paha olo on täällä purkaa kun hukuttaa vaikka viinaan.. ainakin niin mä ajattelen.
karamelli, isän menetys ei ole mikään pikkujuttu, äidin kuoleman jälkeen musta tuli haamu 3vko ajan sen jälkeen max 2h yöunia ja nekin oli painajaisia, palasin aina takas siihen teho-osastolle paikan 6 viereen ja etsin äitiä. se oli kammottavaa aikaa ja mun läheiset sano että mä olin pelottava kun ei oikein mikään tuntunu sillopn miltään. Oon sentään vähän saanut elämänhalua takasin mutta vakavasti masentunut mä olen vieläkin ja veikkaan että tulen olemaan pitkään. Yritin mennä töihin vähän aikaa sitten, ei siitä mitään tullu kun ei oo voimia tehä oikein mitään. pitää antaa ittensä toipua, varsinkin näin rankan vuoden jälkeen. anna säkin karamelli aikaa itsellesi, ei ole mikään häpeä jos ei selviä läheisen kuolemasta "normien" mukaan. Itse jätin terapian siihen kun terapeutti sanoi että olisi pitänyt päästä äidin kuolemasta yli puolessa vuodessa. olin 4kk pois terapiasta ja nyt käyn toisella terapeutilla joka paheksui edellisen käytöstä.. jos mä joskus selviän tästä vuodesta ja pystyn palaamaan takasin normaaliin elämään (käymään töissä jne) niin se on lottovoitto, en kuitenkaan jaksa uskoa että ihan niin hyvin käy. Mutta jos saan ees puolet siitä elämänilosta mikä mulla oli ennen kun kaikki tapahtui niin olen selvinnyt voittajana.
Minä olin 17-vuotias, kun Taivaan Isä kutsui rakkaan isäni pois täältä. Se tuli shokkina minulle ja muille perheenjäsenille. Isäni kuoli työpaikalle. Aluksi puhumasta puhuimme isästä ja odotimme jopa hänen kuitenkin tulevan kotiin. Kieltäydyimme hyväksymästä nuoren ja elämän intoisen isän pois menoa.
Aikaa kului joitakin viikkoja ja rakas Taivaan Isä antoi uutta ajateltavaa. Hän antoi minulle vuoden ajaksi hyvän ja rakkaan seurustelukumppanin. Jaksoin sen takia paremmin kestää isäni poismenon. Huomasin myös sen, että äiti, sisaret ja minä kiltäydyimme alkuaikojen kovan ikävöimisen ja jatkuvasti pois menneestä isästä puhumisen jälkeen puhumasta hänestä enää. Emme myöskään halunneet hautajaisten jälkeen käydä isän haudalla. Isä oli kuollessaan 46-vuotias ja erittäin hyvä isä. Kun olin seurustellut vuoden ja sekin suhde loppui, tuli minulle titlaa ajatella taasen isää enemmän. Aloin hoitaa hänen hautaansa ja huomasin surun hellittävän hiljalleen. Tästä kertomastani on kulunut kauan, mutta minulla on toivo, että saan kohdata rakkaan isäni, kun itse lähden t äältä. Minä elän jälleennäkemisen toivossa. Elämä on sujunut ilman isääkin oikein hyvin, mutta en ole koskaan unohtanut isää, enkä tule unohtamaan. Äitinikin on muuttanut jo täältä toiseen ulottuvaisuuteen. En usko, että meitä luotiin jäämään suruun kiinni. Se olisi mahdotontakin, sillä jokainen kuolee täältä ja elävien on elettävä elävien kanssa ja muisteltava hyvällä täältä pois menneitä. Surutyö on tehtävä, mutta se ei saa jatkuva iäti. Toiset luonteet jäävät helposti syyttämään itseään, suremaan pois menneitä ja näin unohtavat rakastaa itseään ja heitä, jotka ovat heidän matkakumppaneita täällä. Kannattaa uskoa siihen, että tämä aika ei ole ainoa aika minkä olemme ja kaikkit täällä olleet ihmissuhteet on tallennettu meidän historiaamme ja saamme toivoa jälleennäkemistä edeltä menneiden kanssa. Elämä on tässä ja nyt ja se pitää elää elvien kanssa.
Ei meidän yhdenkään edeltä mennyt isä halua, että me tuhlaamme aikaamme loputtomaan surutyöhön. Isät aivan varmasti haluavat jokaisen lapsensa selviytyvän nopeasti väistämättömän asian edessä. Ei ole meidän valinnassamme, eikä vallassamme kuka täältä milloinkin saa kutsun pois. Meidän pitää nöyrtyä hyväksymään se. Surutyö saa kestää aikansa, kuten se kestääkin, mutta on väärin jäädä surutyöhön kiinni ja unohtaa itsensä hyväksyminen ja hoivaaminen ja sen myötä lähimmäisten.
Siunausta ja luottamusta elämään, joka jatkuu vielä hyvänä. Jokaiselle teille, jotka olette joutuneet luovuttamaan rakkaanne toivon voimaa ja ennen kaikkea toivoa ja uskoa tähän elämään ja hyvään huomiseen.
et ole kauhea,ihminen
Miten selvitä Shokista? Se on kalvannut minua jo pari päivää
>Miten selvitä Shokista? Se on kalvannut minua jo pari päivää <
Vie oman aikansa, ennenkuin pääset yli shokkivaiheesta. Joskus omat voimat eivät riitä, vaan avuksi tarvitaan lääkitystä.
Shokki on tarkoitettu ihmisen suojaksi ja syntyy siitä, että ihminen ei pysty käsittelemään jotain asiaa tai tietoa. Esim. äkillinen läheisen kuolema voi aiheuttaa tällaisen shokin.
Surutyö on monivaiheinen. Ensiksi tulee juuri tuo shokkivaihe, jolloin ihminen kieltäytyy uskomasta tapahtunutta todeksi. Seuraavaksi tulee syyttely-, syyllisyys- sekä vihavaihe, jolloin sureva syyllistää tapahtuneesta joko itseään tai muita, miettii olisiko hän itse tai joku muu voinut muuttaa tapahtumien kulkua jos olisi toiminut toisin. Sureva saattaa jopa tuntea kuolleeseen kohdistuvia vihan tunteita, kun tämä on jättänyt hänet yksin.
Lopuksi seuraa hyväksymisvaihe, joka tarkoittaa sitä että sureva on käsitellyt asian mielessään, ymmärtänyt kuoleman tapahtuneeksi tosiasiaksi ja oppii elämään tapahtuneen kanssa.
Kaikki edellämainitut tunteet ovat aivan normaaleja surutyöhön kuuluvia tuntemuksia. Jokainen sureva käy ne läpi omalle persoonalleen tyypillisellä tavalla ja aikataululla.
Kulunut sanonta "aika auttaa" pitää todellakin paikkansa. Suru etääntyy ja antaa tilaa muille tunteille, elämänhalu voittaa.
Mä rakastan äitiä.
Mä rakastan seurakuntaa.
Mä rakastan miestä.
Mä rakastan Jumalaa.
Tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä aina jäljellä, kun jollekin tapahtuu jotain ilkeää. Ihme kyllä nimenomaan niiden joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa tapahtuvat asiat koskettavat kaikkein eniten.
Ja vaikka rakastan kaikkia, sulkeudun pieneen maailmaani ja keskityn inhottaviin asioihin lisäten näin syntitaakkaani.
Puhun väärin itsestäni ja elämästä ja teen niin toistuvasti. Silloin kun olisi ollut syytä iloita, kerrankin, hirveä painava painajainen laskeutuu elämään. Pakkohoito mielisairaalassa ja vielä kaksi kuukautta ja vielä minun morsiusaikanani. Kun kerrankin pitäisi olla iloinen.
Tää elämä on niin selkeästi laiffia. Sulla on syytä surra, mutta toistuvan depression lisäksi on nin paljon mielen vaivoja, todella rankkoja. Asiaa vain ei jaksa miettiä, koska se oma vaiva ja ne omat ongelmat vain ovat niin isoja, olivat ne sitten miten pieniä tahansa verrattuna toisten ongelmiin.
Juuri tää minun ongelmani vain on niin kauhea. Se pakkohoito mielisairaalassa, se itse pakkohoito.
Se on vain nin kauheaa. Olisi niin paljon asioita, mutta harmittaa vain se pakkohoito päivästä toiseen päivästä toiseen ja tekisi mieli vain itkeä.
Minulle määrättiin lääkkeet, joista tulee päähän inhottava olo ja jonka sivuoireissa on hepatiitti. Ja mulla on ollut hepatiitti. Ja se lääke hajottaa maksaa.
Ketään ei kiinnosta. Kaiken puolesta täytyy taistella. Kaikki harmittaa välillä Mutta sitten erityisesti ne jotkut asiat.
Se pakkohoito. Ne lääkkeet. Se suruihin ja masenuksiin hukkunut nuoruus. Se minun yksi ainoa elämä. Se Jumala, joka jostakin syystä päätti, että minulle riittää armonsa. Juuri silloin kun olisin tarvinnut lisää.
Ne nuoruuden ihastukset. Ne riidat äidin kanssa. Ne alle kympin jääneet tentit. Niitä on paljon. Se keskenjäänyt koulu.
Se pakkohoito. Se mielisairaala. Ne lääkkeet. Ne jotkut ihmiset seurakunnassa.
- He eivät käyneet pakkohoidossa. He eivät valvoneet öitä. He kävivät ajoissa maallisen koulutuksensa. He menivät onnellisesti naimisiin. He saivat lapsia.
Ja minä vain surin ja itkin ja olin yksin ja olin tuskastunut Jumalaan ja kaikkeen ja
ne eheytymisjutut.
Se jatkuva lapsuuden jauhanta vailla mitään loppua.
Sulla on sentään se ihmiskunnia tallella. Sen kun saat jotenkin ne 730 päivää kulumaan, niin olo on varmasti helpompi. Ne pari vuotta tästä, eivätkä ne surut enää niin paljon paina. Sellainen vain on surujen luonne.
Toisilla se on jotenkin pysyvää, se yleinen elämäntilanne, kaikki sekaisin, kaikki perushuonosti. Ja aina voi olla vielä huonommin.
Toisaalta voi antaa itselleen luvan olla surullinen, kun pahaa tapahtuu. Toisaalta voisi lakata selittämästä kaikkea elämän tapahtumilla, tavallaan hakemasta sitä syytä niistä samoista asioista uudestaan.
Minut tappoi pakkohoito. Sinut tappoi suru-uutiset. Ja niitä aina muistellessa tulee voimakas negatiivinen surureaktio.
Ja sitten kun pilaa läheistensä elämää olemalla jatkuvasti agressiivinen ja surullinen.
Sääli miestä.
Älä jää ajattelemaan noin negatiivisesti. Jos olet jo suorittanut pakkohoitosi, niin tee nyt kaikkesi, että se ei enää toistu elämässäsi. Vain sinä itse voi parantaa itsesi. Voit kuulla hyvää ääntä (Jumala) tai huonoa ääntä (ihmisen oma itsekkyys). Valits hyvä ääni ja ala ensimmäisenä pyrkiä rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja itseäsi ja sen myötä lähimmäisiä. Et voi oikeasti rakastaa lähimmäisiä, etkä voi oikeasti luoda hyvää, tasapainoista elämää ilman rakkautta Jumalaan, itseesi ja lähimmäisiisi. Olen itse käynyt kovat lävitse ja vain Jumalan totteleminen vapautti minut kovasta. Opin kieltämän itseltäni ilkeät ajatukset ja itse vihat ja väärät säälit. Sain parantua tunnealueilta.
Surutyötä tekevälle aloittajalle sanon, että surutyö kestää oman aikan, ei loputtomasti. Sinulla on oikeus päästää irti heistä, jotka eivät elä enää täällä ja sen sinä kyllä tulet tekemäänkin. Elämä ei anna jäädä suruun kiinni. Kaikki ihmiset kuolevat kerran ja jos jokainen jäisi suremaan loputtomasti, niin maailma olisi tosi kurja paikka elää. Surutyö kestää jonkin aikaa ja on hyväksi ihmiselle. Kun siitä on selvinnyt jaksaa taasen ajatella laajemmin elämää ja mielenkiinto elämää kohtaan palaa.
Et ole kauhea. Mun äitini on sairastunut tautiin, joka vie liikuntakyvyn, puhekyvyn ja lopuksi jopa kyvyn niellä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että seuraava vaihe on tuo nielemisen menettäminen ja se on jo nyt melko hankalaa ja jossakin vaiheessa ruokkiminen tapahtuu letkulla. Taudissa kuollaan yleisimmin keuhkokuumeeseen.
En usko, että äitini elää enää vuottakaan ja en sitä edes toivo. Itse jos olisin tuossa tilassa haluaisin, että joku antaisi viimeisen piikin.
Minä se kauhee taidan olla, kun toivon äidille pikaista kuolemaa.
> Minä se kauhee taidan olla, kun toivon äidille pikaista kuolemaa <
Et sinä kauhea ole, sinähän haluat säästää äitiäsi kärsimyksiltä. Ymmärrän ajatuksesi oikein hyvin.
Mieheni kuoli neljä vuotta sitten todennäköisesti samaan sairauteen. Hän sairasti kolme vuotta. Vaikka rakastin ja edelleen rakastan häntä paljon, minäkin toivoin, että hän pääsisi pois ennenkuin joutuu pyörätuoliin ja hengityslaitteeseen.
Hänen kuolemansa oli siinä mielessä helpotus, ettei hänen enää tarvinnut kärsiä.
On raskasta seurata voimattomana vierestä, kun rakas ihminen kuihtuu pois. Voimia sinulle ja läheisillesi!
et todellakaan ole kauhea äijä.. silloin kun minulle soitettiin sairaalasta että pappa on nyt siinä kunnossa että tarvitsee letkut pysyäkseen hengissä niin me annettiin samantien elvytyskielto. jos rakastaa jotain ihmistä, rakastaa ihan mielettömästi niin ei tahdo nähdä kärsimystä ja mielestäni ukki ansaitsi hyvän kuoleman jonka isäkin onneksi sai ja jollaisen toivon itsekin joskus saavani (vajota koomaan ennen kuolemaa ettei tiedä sen tulevan)