Rasvattu jämä kysyi minulta alempana, milloin kirkko on ottanut käyttöön vihkikaavan. Valitettavasti tähän kysymykseen ei voi vastata yhtä yksinkertaisesti kuin se on esitetty, vaan se edellyttää hieman pidempää selostusta.
Kuten jo aiemmin totesin, Uusi testamentti ei missään määrittele, mikä on pätevä avioliitto ja mikä ei. Pätevänä avioliittona pidettiin sitä, mikä "maailman silmissä" oli pätevä liitto. Kuitenkin jo 200-luvulta on tietoja siitä, että kristittyjen solmimat avioliitot "kuulutettiin" myös seurakunnalle. Tämä antoi mahdollisuuden tarkistaa solmitun liiton pätevyys myös kristilliseltä kannalta - ongelmallisia tilanteita olivat eronneiden vihkiminen, jota kirkko Jeesuksen ohjeisiin vedoten vastusti, sekä roomalaista lakia tiukemmat sukulaisuussäännökset. Samalla seurakunnalla voitiin antaa kristillistä avioliitto-opetusta. Pian tähän "kuulutuksen" yhteyteen alettiin liittä myös esirukous avioparin puolesta sekä parin siunaus. Tämä toimitettiin yleensä vihkimistä seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä.
Kun germaanit alkoivat kansainvaellusten yhteydessä (siis 400-luvulta alkaen) kääntyä kristinuskoon, kirkko kohtasi avioliittomallin, joka poikkesi radikaalisti sekä vanhasta roomalaisesta avioliittokäytännöstä että kristillisestä avioliittomallista. Germaanien keskuudessa avioliitto oli eräänlaista omaisuuden siirtoa; vaimo siirrettiin isänsä vallan alta sulhasensa vallan alle. Tämä erosi tähänastisesta käytännöstä, jonka mukaan pätevä avioliitto edellytti kummankin aviopuolison suostumusta (vrt. roomalaisen oikeuden periaate "concensus facit matrimonium", "yksimielisyys luo avioliiton", jota muotoilua katolisen kirkon kanoninen laki käyttää vieläkin). Germaanien keskuudessa solmitut liitot eivät siis välttämättä olleetkaan kirkon silmissä päteviä.
Kirkko reagoi tilanteeseen liittämällä avioliiton siunaukseen roomalaisesta avioliiton solmimisrituaalista tutut kysymykset, joissa aviopuolisoiden halukkuutta solmia liitto kysyttiin - siis vieläkin käytössä olevat "tahdon"-kysymykset. Roomalainen periaate vastasi sisällöllisesti hyvin kristillistä käsitystä, ja koska roomalainen rituaali oli ollut puhtaasti juridinen ja maallinen, ei siihen liittynyt kristinuskon kannalta ongelmallisia pakanallisia elementtejä.
Tämä rituaali, jota siis alettiin käyttää 500-, 600-luvuilla, ratkaisi kirkon molempien puolisoiden suostumusta koskevan ongelman. Pitkään tätä rituaalia ei kuitenkaan pidetty varsinaisena avioliiton alkuna. Avioliiton katsottiin syntyvän kihlauksen kautta, jolloin morsiamen ja sulhasen suvut sopivat liitosta ja siihen liittyvistä asioista, esim. myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Pitkään oli tapana järjestää kirkollinen vihkimistilaisuus vasta hääyön jälkeen, jolloin liitto oli jo pantu täytäntöön ja näin ollen ehdottomasti pätevä.
Tämä oli tietysti kirkon kannalta ongelmallista; saattoihan olla, että kirkon siunausta tultiin pyytämään liitolle, joka oli tosiasiallisesti pantu täytäntöön, mutta joka kirkon silmissä ei ollut mahdollinen. Noin 1000-luvulta lähtien alettiin kirkollinen vihkiminen tämän takia suorittaa ennen hääyötä, vaikka kihlaus katsottiinkin liiton kannalta tärkeämmäksi. Tällöin kirkolliseen vihkikaavaan alettiin myös liittää papin sanat "ego vos coniugo" eli "minä vihin teidät liittoon". Tämän tavan yleistymiseen vaikutti myös kirkossa leviävä käsitys, jonka mukaan avioliitto on sakramentti.
Kirkollinen vihkiminen ennen hääyötä alkoi olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus 1200-luvulla. Lännen katolisessa kirkossa julistettiin tosin vasta Tridentin kirkolliskokouksessa vuonna 1563, että katolisten solmimat avioliitot eivät ole sakramentaalisesti päteviä, ellei vihkimistilaisuudessa ole läsnä pappi (jonka roolia ei tosin tarkemmin määritelty), tähän sääntöön jäi tosin joitakin poikkeuksia.
Idän kirkoissa, joissa valtion ja kirkon suhde muodostui toiseksi kuin lännessä, otettiin papin suorittama ja valtion tunnustama kirkollinen vihkiminen käyttöön jo 800-luvulla.
Toivottavasti tämä valaisi hieman kristillisen avioliittoon vihkimisen historiaa.
Kuten jo aiemmin totesin, Uusi testamentti ei missään määrittele, mikä on pätevä avioliitto ja mikä ei. Pätevänä avioliittona pidettiin sitä, mikä "maailman silmissä" oli pätevä liitto. Kuitenkin jo 200-luvulta on tietoja siitä, että kristittyjen solmimat avioliitot "kuulutettiin" myös seurakunnalle. Tämä antoi mahdollisuuden tarkistaa solmitun liiton pätevyys myös kristilliseltä kannalta - ongelmallisia tilanteita olivat eronneiden vihkiminen, jota kirkko Jeesuksen ohjeisiin vedoten vastusti, sekä roomalaista lakia tiukemmat sukulaisuussäännökset. Samalla seurakunnalla voitiin antaa kristillistä avioliitto-opetusta. Pian tähän "kuulutuksen" yhteyteen alettiin liittä myös esirukous avioparin puolesta sekä parin siunaus. Tämä toimitettiin yleensä vihkimistä seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä.
Kun germaanit alkoivat kansainvaellusten yhteydessä (siis 400-luvulta alkaen) kääntyä kristinuskoon, kirkko kohtasi avioliittomallin, joka poikkesi radikaalisti sekä vanhasta roomalaisesta avioliittokäytännöstä että kristillisestä avioliittomallista. Germaanien keskuudessa avioliitto oli eräänlaista omaisuuden siirtoa; vaimo siirrettiin isänsä vallan alta sulhasensa vallan alle. Tämä erosi tähänastisesta käytännöstä, jonka mukaan pätevä avioliitto edellytti kummankin aviopuolison suostumusta (vrt. roomalaisen oikeuden periaate "concensus facit matrimonium", "yksimielisyys luo avioliiton", jota muotoilua katolisen kirkon kanoninen laki käyttää vieläkin). Germaanien keskuudessa solmitut liitot eivät siis välttämättä olleetkaan kirkon silmissä päteviä.
Kirkko reagoi tilanteeseen liittämällä avioliiton siunaukseen roomalaisesta avioliiton solmimisrituaalista tutut kysymykset, joissa aviopuolisoiden halukkuutta solmia liitto kysyttiin - siis vieläkin käytössä olevat "tahdon"-kysymykset. Roomalainen periaate vastasi sisällöllisesti hyvin kristillistä käsitystä, ja koska roomalainen rituaali oli ollut puhtaasti juridinen ja maallinen, ei siihen liittynyt kristinuskon kannalta ongelmallisia pakanallisia elementtejä.
Tämä rituaali, jota siis alettiin käyttää 500-, 600-luvuilla, ratkaisi kirkon molempien puolisoiden suostumusta koskevan ongelman. Pitkään tätä rituaalia ei kuitenkaan pidetty varsinaisena avioliiton alkuna. Avioliiton katsottiin syntyvän kihlauksen kautta, jolloin morsiamen ja sulhasen suvut sopivat liitosta ja siihen liittyvistä asioista, esim. myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Pitkään oli tapana järjestää kirkollinen vihkimistilaisuus vasta hääyön jälkeen, jolloin liitto oli jo pantu täytäntöön ja näin ollen ehdottomasti pätevä.
Tämä oli tietysti kirkon kannalta ongelmallista; saattoihan olla, että kirkon siunausta tultiin pyytämään liitolle, joka oli tosiasiallisesti pantu täytäntöön, mutta joka kirkon silmissä ei ollut mahdollinen. Noin 1000-luvulta lähtien alettiin kirkollinen vihkiminen tämän takia suorittaa ennen hääyötä, vaikka kihlaus katsottiinkin liiton kannalta tärkeämmäksi. Tällöin kirkolliseen vihkikaavaan alettiin myös liittää papin sanat "ego vos coniugo" eli "minä vihin teidät liittoon". Tämän tavan yleistymiseen vaikutti myös kirkossa leviävä käsitys, jonka mukaan avioliitto on sakramentti.
Kirkollinen vihkiminen ennen hääyötä alkoi olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus 1200-luvulla. Lännen katolisessa kirkossa julistettiin tosin vasta Tridentin kirkolliskokouksessa vuonna 1563, että katolisten solmimat avioliitot eivät ole sakramentaalisesti päteviä, ellei vihkimistilaisuudessa ole läsnä pappi (jonka roolia ei tosin tarkemmin määritelty), tähän sääntöön jäi tosin joitakin poikkeuksia.
Idän kirkoissa, joissa valtion ja kirkon suhde muodostui toiseksi kuin lännessä, otettiin papin suorittama ja valtion tunnustama kirkollinen vihkiminen käyttöön jo 800-luvulla.
Toivottavasti tämä valaisi hieman kristillisen avioliittoon vihkimisen historiaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
>>Valitettavasti tähän kysymykseen ei voi vastata yhtä yksinkertaisesti kuin se on esitetty, vaan se edellyttää hieman pidempää selostusta.
Vastauksen monimutkaisuuden oletinkin jo ennakolta. Oli hienoa, että näin vaivaa sekä myös toit valaisevan vastauksesi tänne "pääsarjaan".
Vastauksestasi on helppo johtaa ajatus, että Raamatun ajan loppuvaiheen avioliitto eroaa nykykäsityksestä. Puhumattakaan siitä, että avioliittokäsityksen on täytynyt muuttaa muotoaan myös Raamatun kirjoittamisen aikana.
>>Toivottavasti tämä valaisi hieman kristillisen avioliittoon vihkimisen historiaa.
Valaisi hyvinkin. Jos me kaikki osaisimme etsiä sekä hyväksyä Raamatun- ja oman aikamme erot tällä tasolla olisi äärikristillisiä liikkeitä merkittävästi vähemmän. Nuo ääriliikkeet kun pakkaavat tulkitsemaan Raamatun kieltä kovin tarkoitushakuisesti ja yksisilmäisesti.
Kiitos erittäin kiinnostavsta ja tiiviistä selvityksestä!