suru on suunnaton

Otan osaa, minä menetin isäni kesäkuun alussa. Jostain syystä oma suruni ei ole ollut musertavaa vaikka rakastin ja rakastan isääni todella paljon ja minulla on ikävä häntä. Ehkä alitajuisesti vuosien aikana kuitenkin varauduin tulevaan, hän kun sairasti syöpää. Jollain tapaa oli myös helpottavaa että hän pääsi pois, viimeiset päivät sairaalassa oli kamalaa katseltavaa. Onneksi häntä lääkittiin niin hyvin ettei hän itse ollut tietoinen tilastaan, mutta siltikin, parempi hänen oli päästä pois.

Älä pelkää tulevaa, vaan luota siihen että selviät ja elämä jatkuu, äitisikin varmasti tahtoisi sitä. Sinulla on myös mahdollisuus saada ammattiapua jos koet olosi liian tuskaiseksi. Kovasti voimia sinulle!

Minä menetin isoäitini eilen. Hän oli kuin äiti minulle. Kaksi vuotta sitten lähti isä äkillisesti. Suru on ollut kova isäni kuoleman jälkeen. Siihen en ollut osannut varautua lainkaan. Isoäitini oli todella iäkäs ja olin tavallaan "valmistautunut" hänen kuolemaansa.

Otan osaa äitisi kuolemaan. Vaikka nyt tuntuu todella vaikealta, niin kannattaa luottaa siihen, että selviät ja elämä jatkuu. Sureminen ottaa aikansa ja se on jokaisella erilainen. Minä itkin isääni joka päivä viikon-kahden ajan. Sitten vähitellen helpotti.

Läheisen kuoleman jälkeen elämän näkee jotenkin erilailla, kuin ennen, mutta siitä kyllä selviää. Läheisten kuolemat ovat muuttaneet minua siten, että aivan janoan elämää. En ota enää mitään itsestään selvänä, vaan arvostan jokaista hetkeä ja haluan elää niin kauan kuin mahdollista.

Toivotan sinulle voimia ja jaksamista.

Suru on surtava ajallaan. On hyvä että itket nyt, kun on kyynelten aika. Tunteitten patoaminen on vaan pahasta ja siirtää surutyötä, joka jokaisen menetyksen jälkeen on pakko tehdä oman yksilöllisen aikataulunsa mukaan.

Mieheni kuolemasta on neljä vuotta. Ennen ajattelin aina, etten päivääkään halua/pysty elämään maailmassa, josta mieheni sydämen lämpö puuttuu.
Kaksi ensimmäistä vuotta olivat yhtä tuskaa, mutta sitten alkoi helpottaa kun oivalsin että en pääse mieheni mukaan, ennenkuin minulle määrätyt päivät täyttyvät.

Tajusin, että minun on vain selvittävä ja on vain itsestäni kiinni, millaisen elämän tulevaisuudestani rakennan. Nykyinen elämäni on ihan erilaista, mutta kuitenkin taas elämisen arvoista elämää.

Osanottoni suruusi. Voimia ja jaksamista sinulle.

Isäni kuoli tiistaina 17.7. moottoripyöräonnettomuudessa. Hän oli vain 57v. Itse olen 36v nainen.
Sain tietää onnettomuudesta n. klo 16. Sen jälkeen meni pari päivää vain itkiessä. Tuntui niin pahalta. Ei sitä tunnetta osaa sanoin kuvailla. Ensimmäisenä tuli hirveä ikävä ja kun tajusi ettei enään koskaan näe isää, itkemisestä ei meinannut loppua tulla.
Isäni asui yli 300km päässä joten emme nähneet kovinkaan usein, edellis kerrasta oli yli vuosi. Mutta niin ihmeelliseltä tuntuu se että me puhuttiin puhelimessa aamulla, samana päivänä jolloin tuo onnettomuus tapahtui ja sekin vielä että isäni puhui myös äitini kanssa pitkään, he eivät olleet puhuneet pariin vuoteen. Hehän olivat eronneet kun olin 3v. Isän oli tarkoitus tulla meille käymään ja siitä puhelimitse sovittiin.

Minulla oli jo lapsena aina hirveä ikävä isää ja itkin silloin paljon isän perään ja olin aina niin onnellinen kun viimein pääsin lomalle isän luokse. Joskus teininä myös muutin isän luokse 8kk asumaan. Ja nyt jälestäpäin ajatellen luojan kiitos että koin nekin hetket, sillä jos en olisi koskaan kokeillut isän luona asumista niin olisi hirveä aukko elämässä.
Nyt tuo ikävä tulee hyvin voimakkaana ja samanlaisena tunteena takaisin kuin silloin lapsena. Isä on aina ollut niin tärkeä ja rakas ihminen minulle.

turmapäivästä ylihuomenna lähdettiin mieheni kanssa ajelemaan isän vaimon ja lasten luokse.Itkin melkein koko matkan. Ahdisti, kun tiesi ettei isä ole vastassa. Sinne tuli kriisiapu ihmiset juttelemaan. Siinä vierähti pari tuntia ja kyllä se helpotti paljon oloa. Olen huomannut että puhuminen auttaa paljon. Eikä pidä olla pitkiä aikoja yksin. Vaikka yksin oleminenkin tekee hyvää, minua itkettää helpommin yksin ollessa. Olen kuunnellut tiettyä lempi solistiani ja käynyt koiran kanssa pitkiä kävelylenkkejä, leikannut nurmikkoa. Kun koittaa vähän ees tehdä jotain, sekin helpottaa oloa.

En tiedä onko väärin ajateltu mutta isä kun sairasti paljon ja hänellä olisi piakkoin alkanut dialyysihoidot niin ehkäpä hänen oli parempi että menehtyi rakkaan harrastuksensa parissa vauhdin huumassa kuin sairasvuoteella. Ja sitä kun aina miettii että miksi ja miksi ja miksi niin tällaiset pohdinnat hieman auttaa. Tavallaan sitä oli jo valmistautunut viimeisten kuukausien aikana isän menettämiseen hänen sairautensa takia mutta sitten kun se tapahtuikin näin yks kaks liikenneonnettomuudessa niin olihan se ihan kauheeta.

Ei kait tähän muuta lääkettä oikein ole kuin aika...

Osanottoni sinun suruusi ja voimia toivotan kovasti sinulle!

NIINKÖ

Minäkin menetin äitini ihan äsken. Menetys tuntuu todella suurelta ja vaikealta. Voi olla että asiasta toipuminen vie vuosia. Samaa tuskaa käyn lävitse kuin sinäkin. Jaksamista sinulle.

Menetin mieheni yli 2 vuotta sitten. Joka päivä tunnen hänen läheisyytensä. Pahin kipu on ehkä hellittämässä. Mieheni oli empaattinen ja hieno persoona, jonka
kanssa oli ihana elää.

Muistin aluksi melkein vain alkuaikojen onnellisia hetkiä ja vasta nyt jaksan muistella jo sairauden aikoja, joita en antaisi niitäkään pois. Ne merkitsivät paljon, saimme olla lähes loppuun asti yhdessä kotona. Olimme onnellisia silloinkin. Nyt osa itsestä on poissa, mutta "aukko" ei ole enää ammottava tarkkarajainen tyhjiö, vaan epämääräisempi. Aamulla kyllä tunnen että jotain tärkeää on poissa itsestä.
Olen kuitenkin alkanut nähdä eloisia unia, jotka antavat valtavasti voimaa. Yllätyksekseni eräs uni, jossa olin hänelle vihainen jostakin, oli hyvin terapeuttinen. Yleensä näen onnellisia tai neutraaleja unia meistä. Herääminen ei ole niin tuskallista enää näiden eloisien unien jälkeen.

Tunnen kiitollisuutta että sain elää hienon ihmisen kanssa yli 40 vuotta. Uskon että jaksamme kukin tavallamme kokea menetyksemme vähitellen voimavarana,
vaikka se voi viedä pitkän aikaa. Emme unohda koskaan rakastamme. Saimme
lahjana yhteisen ajan, joka otettiin pois. Tällä hetkellä en kaipaa toista ihmistä
rinnalleni, halusin kokea mökillä kesän yksin ja antaa surulle vapaat kädet. Tsemppiä kaikille. Meidät on rakennettu kohtaamaan tällaisia käännekohtia.