Mielestäni ihminen, joka haluaa väkisin pitää monta vuotta kärsineen elossa siksi, ettei tulisi itselleen paha mieli, on itsekäs eikä se joka haluaa kuolla päätääkseen kärsimyksensä. Luopuminenkin on rakkautta ja läheisen ihmisen kuoleman kokeminen kuuluu elämään. Olipa se sitten itsemurhan tai luonnollisen syyn kautta.
Kaikkia ihmisiä ei voi kuitenkaan pelastaa ja sen faktan ymmärtää lääkäritkin. Itsemurha ei välttämättä ole itsekäs ratkaisu vaan pitkällä tähtäimellä yhteiskunnankin kannalta järkevä päätös, jos tilanne ei parane. Itse olen tuhlannut veronmaksajien rahoja lapsesta lähtien itsemurhayritysteni, hoitojen ja terapioiden takia useita tuhansia euroja. Tilanteeni on ajamassa minua työkyvyttömyyteen joten pian olen kokonaan yhteiskunan elätti. Eräs vuosi yritin 3kk välein itsaria, mutta en ole näköjään kykeneväinen edes tappamaan itseäni, koska pelkään kipua. Sen sijaan olen aiheuttanut vain vahinkoa, joka hankaloittaa elämistäni entistä enemmän. En kuitenkaan kadu niitä yrityksiä, ainoastaan sitä, etten onnistunut yhdessäkään niissä. En kyennyt menemään edes armeijaan, joten yhteiskunnallinen arvoni on hyvin mitätön.
Eipä minusta läheisillenikään ole kamalasti iloa kun olen jatkuvasti negatiivinen, surullinen, vihainen ja puhun kuolemasta. Elämästä ei kuitenkaan kaikki voi pitää eikä voi pakottaa ihmistä pitämään elämästä. Minun kohdallani enää ei ole kyse pelkästä masennuksesta vaan siitä, etten voi kokea elämän tarjoavan mitään sellaista, jonka vuoksi haluaisin elää. Muutamat ystävänikin katkaisivat välinsä ja kertoivat syyksi, etteivät jaksa katsella tuhoisaa elämääni. Ymmärrän sen täysin ja toivon, että myös läheisenikin ymmärtäisivät että pitkällä tähtäimellä olen vain rasite, joka pilaa heidänkin elämänsä.
Oma lapsuuteni loppui kuitenkin lyhyeen. Sillä hetkellä perheen ainoana miespuolisena jouduin ottamaan liikaa vastuuta, kun sairas äitini heikentyi. Isäni oli hylännyt meidät jo vuosia sitten. 15 vuoden helvetti on jatkunut aina aikuisikään asti. Joka vuosi ihmiset sanoneet, että kyllä asiat vielä järjestyy ja kaikki muuttuu parempaan päin. Valetta. Joka vuosi on tullut uusi helvetti. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, sen ymmärrän ja tiedän. Mutta kun ne kuuluvat suurina määrinä joka ainoaan vuoteen, jolloin ne nollaavat sen pienenkin hyvän , ei elämää voi sanoa elämisen arvoiseksi. Tämäkin vuosi on pilalla ja sitä tulee olemaan seuraavatkin vuodet.
Kaikesta siitä tuskasta mitä olen joutunut kokemaan, voisi kirjoittaa monta sivua. Alkaen aina koulukiusaamisesta perheen sisäisiin ongelmiin, parisuhteessa koettuun väkivaltaan, alkoholiin, lääkkeiden väärinkäyttöön ja huumekokeiluihin. En ole suhteessa joutunut naisen pahoinpitelemäksi vaan toisen miehen eli voinette päätellä seksuaalisen suuntautumiseni. Homous on vain yksi taakka, kirous, joka pilaa elämäni. Viimeiset seitsemän vuotta olen ollut tekemisissä jatkuvasti psykologien, mielenterveyshoitajien, lääkäreiden ja terapeuttien kanssa. Olen kokeillut monia eri lääkityksiä, mutta usein oloni on vain huonontunut tai itsetuhoisuuteni lisääntynyt radikaalisti. Muutamat itsemurhayritykseni johtuivat puhtaasti väärästä lääkityksestä. Olen hakenut apua itse ja joskus saanut sitä vasten tahtoanikin. Olenko apua saanut kuitenkaan? En. Jos olisin, tuskinpa haaveilisin taas kuolemasta.
Olin lahjakas koulussa, mutta viimeisimpien opintojen lopulla en enää kyennyt opiskelemaan kunnolla. En pysty enää hallitsemaan suuria kokonaisuuksia. Tenteissä unohdin kaiken. Muistini ei enää toimi oikein. Kirjoituskykyni sentään vielä toimii jotenkin, mutta tätäkin tekstiä kirjoittaessa joudun korjailemaan jatkuvasti virheitä olivatpa ne sitten asiavirheitä tai oikeinkirjoitukseen liittyviä. En ymmärrä asioita enää ja ulkoa opettelu on turhaa, koska jos ei kykene ymmärtämään ei voi muistaa. Yliopistohaaveni eivät enää ole realistisia. Tuhosin itseni lääkkeillä ja alkoholilla. En ymmärrä matematiikaa enää ja kielipääni kärsii. Luulin aina olevani hyvä äidinkielessä, mutta mokasin erittäin pahasti ylioppilaskokeissakin. Ammattikouluopinnot menivät pilalle kokonaan ja valmistuin ammattiin johon ammattitaitoni ei valmistumisen jälkeen edes riittänyt. En tiedä enää mitään ammattia jonka haluaisin. Kykenisinkö edes olemaan enää siivoja.
Psykoterapiasta ei ole ollut apua. Yhteiskunnan varoja menee hukkaan joka istunto. Vauriot ovat niin syviä ja olen itse pahin viholliseni, että minut olisi kukistettava ennen kuin voisin saada apua. Se on suorastaan paradoksaalista, mutta tietyllä tapaa totta. Vain kuolemalla saan rauhan. Elämä on pelkkää kituamista.
Joillakin asiat on varmasti vieläkin huonommin, mutta ei se minun tilannettani helpota. Miksi pitäisi elää, jos elämästä ei pidä eikä halua elää?
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Kaikkia ihmisiä ei voi kuitenkaan pelastaa ja sen faktan ymmärtää lääkäritkin. Itsemurha ei välttämättä ole itsekäs ratkaisu vaan pitkällä tähtäimellä yhteiskunnankin kannalta järkevä päätös, jos tilanne ei parane. Itse olen tuhlannut veronmaksajien rahoja lapsesta lähtien itsemurhayritysteni, hoitojen ja terapioiden takia useita tuhansia euroja. Tilanteeni on ajamassa minua työkyvyttömyyteen joten pian olen kokonaan yhteiskunan elätti. Eräs vuosi yritin 3kk välein itsaria, mutta en ole näköjään kykeneväinen edes tappamaan itseäni, koska pelkään kipua. Sen sijaan olen aiheuttanut vain vahinkoa, joka hankaloittaa elämistäni entistä enemmän. En kuitenkaan kadu niitä yrityksiä, ainoastaan sitä, etten onnistunut yhdessäkään niissä. En kyennyt menemään edes armeijaan, joten yhteiskunnallinen arvoni on hyvin mitätön.
Eipä minusta läheisillenikään ole kamalasti iloa kun olen jatkuvasti negatiivinen, surullinen, vihainen ja puhun kuolemasta. Elämästä ei kuitenkaan kaikki voi pitää eikä voi pakottaa ihmistä pitämään elämästä. Minun kohdallani enää ei ole kyse pelkästä masennuksesta vaan siitä, etten voi kokea elämän tarjoavan mitään sellaista, jonka vuoksi haluaisin elää. Muutamat ystävänikin katkaisivat välinsä ja kertoivat syyksi, etteivät jaksa katsella tuhoisaa elämääni. Ymmärrän sen täysin ja toivon, että myös läheisenikin ymmärtäisivät että pitkällä tähtäimellä olen vain rasite, joka pilaa heidänkin elämänsä.
Oma lapsuuteni loppui kuitenkin lyhyeen. Sillä hetkellä perheen ainoana miespuolisena jouduin ottamaan liikaa vastuuta, kun sairas äitini heikentyi. Isäni oli hylännyt meidät jo vuosia sitten. 15 vuoden helvetti on jatkunut aina aikuisikään asti. Joka vuosi ihmiset sanoneet, että kyllä asiat vielä järjestyy ja kaikki muuttuu parempaan päin. Valetta. Joka vuosi on tullut uusi helvetti. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, sen ymmärrän ja tiedän. Mutta kun ne kuuluvat suurina määrinä joka ainoaan vuoteen, jolloin ne nollaavat sen pienenkin hyvän , ei elämää voi sanoa elämisen arvoiseksi. Tämäkin vuosi on pilalla ja sitä tulee olemaan seuraavatkin vuodet.
Kaikesta siitä tuskasta mitä olen joutunut kokemaan, voisi kirjoittaa monta sivua. Alkaen aina koulukiusaamisesta perheen sisäisiin ongelmiin, parisuhteessa koettuun väkivaltaan, alkoholiin, lääkkeiden väärinkäyttöön ja huumekokeiluihin. En ole suhteessa joutunut naisen pahoinpitelemäksi vaan toisen miehen eli voinette päätellä seksuaalisen suuntautumiseni. Homous on vain yksi taakka, kirous, joka pilaa elämäni. Viimeiset seitsemän vuotta olen ollut tekemisissä jatkuvasti psykologien, mielenterveyshoitajien, lääkäreiden ja terapeuttien kanssa. Olen kokeillut monia eri lääkityksiä, mutta usein oloni on vain huonontunut tai itsetuhoisuuteni lisääntynyt radikaalisti. Muutamat itsemurhayritykseni johtuivat puhtaasti väärästä lääkityksestä. Olen hakenut apua itse ja joskus saanut sitä vasten tahtoanikin. Olenko apua saanut kuitenkaan? En. Jos olisin, tuskinpa haaveilisin taas kuolemasta.
Olin lahjakas koulussa, mutta viimeisimpien opintojen lopulla en enää kyennyt opiskelemaan kunnolla. En pysty enää hallitsemaan suuria kokonaisuuksia. Tenteissä unohdin kaiken. Muistini ei enää toimi oikein. Kirjoituskykyni sentään vielä toimii jotenkin, mutta tätäkin tekstiä kirjoittaessa joudun korjailemaan jatkuvasti virheitä olivatpa ne sitten asiavirheitä tai oikeinkirjoitukseen liittyviä. En ymmärrä asioita enää ja ulkoa opettelu on turhaa, koska jos ei kykene ymmärtämään ei voi muistaa. Yliopistohaaveni eivät enää ole realistisia. Tuhosin itseni lääkkeillä ja alkoholilla. En ymmärrä matematiikaa enää ja kielipääni kärsii. Luulin aina olevani hyvä äidinkielessä, mutta mokasin erittäin pahasti ylioppilaskokeissakin. Ammattikouluopinnot menivät pilalle kokonaan ja valmistuin ammattiin johon ammattitaitoni ei valmistumisen jälkeen edes riittänyt. En tiedä enää mitään ammattia jonka haluaisin. Kykenisinkö edes olemaan enää siivoja.
Psykoterapiasta ei ole ollut apua. Yhteiskunnan varoja menee hukkaan joka istunto. Vauriot ovat niin syviä ja olen itse pahin viholliseni, että minut olisi kukistettava ennen kuin voisin saada apua. Se on suorastaan paradoksaalista, mutta tietyllä tapaa totta. Vain kuolemalla saan rauhan. Elämä on pelkkää kituamista.
Joillakin asiat on varmasti vieläkin huonommin, mutta ei se minun tilannettani helpota. Miksi pitäisi elää, jos elämästä ei pidä eikä halua elää?
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lapsena kaikki oli niin viatonta. Oltiin mitä ikinä haluttiin leikeissä ja kuvitelmissa. Kuninkaita, velhoja, noitia, prinsessoja, supersankareita, ritareita jne. Olisipa se vieläkin mahdollista. Voisinpa leikkiä heteroa. Voisinpa leikkiä olevani supersankari ja hävittää tuskani pois. Teini-iässä kun löysin homouteni, en aluksi ottanut asiaa raskaasti. Luulin, että homous ei olisi pysyvää. Mutta kun jossain vaiheessa tajusin, etten pääsekään siitä eroon, maailmani särkyi. Yritin eläää ”homon elämää”. Se ei ole sitä mitä haluan. Tiedän kyllä, että heterous ei tarkoita automaattista onnea, mutta olisin halunnut olla normaali ja kyetä perustamaan normaalin perheen, mennä naimisiin ja olla niin kuin muutkin. Nyt en voi saada lapsia enkä tunne olevani yhtä arvokas kuin heterot. En halua elää toisen miehen kanssa, mutten kykene valheellisen elämään naisenkaan kanssa. Voisin ehkä perustaa perheen jos nainen olisi tietoinen siitä, että olen homo eikä rakkautemme ole niin syvällistä kuin mitä on heteromiehen ja naisen välillä. Mutta sellaista naista tuskin edes on. Mutta olisiko se edes oikein, että lapset syntyisivät rakkaudettomasta suhteesta? Miksi tiede ei kykene löytämään muutoskeinoa homouteen?
Minusta on tullut surkea ja heikko mies. Onneksi homouteni ei ole ottanut valtaa liikaa. Monet homot ovat naisellisia ja itsekin olin menossa siihen suuntaan. Mutta sitten päätin, että persoonallisuudellakin on rajansa. Ulkonäköni koki totaalisen muutoksen. Olen homo, mutta minun ei tarvitse näyttää miltään friikiltä. Olin helpottunut jälkeen, kun huomasin, että voin edes ulkoisesti näyttää mieheltä, eikä homouteni ole pääteltävissä sen vuoksi. Toisaalta nykyään enää jaksa välittää miltä näytän. Homojen maailma on julma. Siellä ei pärjää ellei ole laiha tai vähintään timmi, lihaksikas ja komea. Miehillä tuntuu merkkaavan kumppanin ulkonäkö vielä enemmän kuin naisilla. Moni nainen on ollut minusta kiinnostunut, mutta he eivät ole tienneet homouttani. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen joutunut antamaan naisille pakkeja. Olisikohan minun pitänyt yrittää kulissisuhdetta. Haluaisin niin kovasti nähdä naisen samanalaisen seksuaalisen viehätyksen kohteena, kuin miten heteromiehetkin näkevät. Mutten kykene. Enkä hyväksy sitä.
En ole joutunut heteroiden syrjimäksi vaan enemmän muiden homojen. En vastaa homojen miesihanteita, joten en pärjää niillä markkinnoilla. En enää jaksa laihduttaa. Olen riutunut jo muutenkin. Yritin muuttua fyysisesti vahvemmaksi ja vahvistaa miehuuden tunnetta, mutta loppujen lopuksi kaikki on turhaa. Tajusin etten yksinkertaisesti halua elää homona enkä halua suhdetta toisen miehen kanssa. Haluan pysyä niistä piireistä mahdollisimman kaukana enkä hyväksy elämääni enää ketään homoa tai lesboa edes kaveriksi. Joudun siis elämään yksin, mutta toivottavasti en pitkään. En halua hyväksyä homouttani enkä oppia hyväksymään. Minun ei tarvitse elää homon elämää, vaikka oikeuteni heterouteen on viety. Suomessa ei varmaankaan vielä moniin vuosiin tulla hyväksymään homojen adoptio- ja avioliitto-oikeutta, mutta itse en edes haluaisi adoptoida. Haluaisin kasvattaa lapsen joka on biologisesti minun, mutten halua kasvattaa sitä toisen miehen kanssa.
Loppujen lopuksi olen stereotyyppinen homo. Isättömönä kasvanut, naisiin samaistunut ja naisvaltaiselle alalle kouluttautunut. Tälläisestäkö pitäisi olla ylpeä? Vielä hirveän ulkonäön kanssa? En todellakaan voi mennä peilin eteen, katsoa itseäni ja sanoa, että olen ylpeä siitä millainen mies olen. Homous ei ole ylpeyden aihe. En voi olla ylpeä mistään. Hirveästi jauhetaan itsensä hyväksymisestä ja siitä, että ei tarvitse mahtua yhteiskunnan luomiin sukupuolimuotteihin. Mutta en minä pyytänyt tätä. En halua olla massasta erottuja vaan haluan olla osa massaa. Halusin vain normaalia elämää. Homous on epäreilua ja vääryyttä. Se pitäisi olla valinnan asia eikä mikään muuttumaton osa elämässä.
Monen vuoden tuskaa joudun kantamaan mukanani. Niin menneiden aikojen tuskaa kuin nykyisen ajan. Tulevista vastoinkäymisistä puhumattakaan. Alamäki jatkuu jatkumistaan ja joka vuosi uutta pahaa ja kestettävää Minulla ei ole maailmalle enää mitään annettavaa, vaikka usein olen omista taakoistani huolimatta pyrkinyt auttamaan muita. En kuitenkaan voi ottaa sitä asennetta, että elän täällä muita varten, koska paha oloni heijastuu muihinkin. Kenties seuraavan kerran kun yritän itsemurhaa, onnistun siinä viimein ja saan tuskani päätökseen. En näkisi sitä itsekkäänä tekona. Koska seuraava mahdollisuus on, että sekoan loppullisesti ja sitten olen laitoksessa lopun ikäni. Mitä iloa minusta sitten on kenellekään? Läheiseni eivät tule jaksamaan loputonta itsemurhan tavoitteluani. Joten itsemurhani olisi palvelus kaikile. Sekä yhteiskunnalle, että läheisilleni.
On sinulla paljonkin annettavaa. Siis tämä tekstisi on erinomaista - osaat kirjoittaa mahdottoman vaikeista tunteista todella hyvin ja vielä niin, että joku sellaisia kokematon oppii niistä jotain uutta ja pysähtyy hetkeksi miettimään. Siis minä. Ja varmasti moni muukin. Et varmasti ole ainoa homo, joka taistelee samantyyppisten ongelmien kanssa. Jollekulle muulle jokin aivan muunlainen asia on yhtä iso "mörkö".
Mietin tuota tuskan kantamista mukana. Eikö sitä taakkaa voisi ajatella unohtavan ja hylkäävän vähitellen jonnekin matkan varrelle? Ei joka kulman takana väijy alamäki ja uusi taakka, vaan joku päivä huomaatkin että olet raskaiden taakkojen kantamisesta tullut hyvinkin vahvaksi. Joku päivä onnesi kääntyy, ja silloin ne onnenhetket tuntuvatkin sinulle miljoona kertaa paremmilta. Läheisesi ja ystäväsi toivovat sinun koettavan unohtaa itsetuhoiset ajatukset.
Et tee kenellekään palvelusta itsemurhalla. Luuletko, että perheesi, ystäväsi ja muut ihmiset, jotka joutuvat elämään sen kanssa, eivät mieti loppuikäänsä, miten he olisivat voineen auttaa sinua paremmin ja ajoissa?
Kaikkiin ongelmiisi on vastauksia mielestäni. On mm. olemassa aseksuaalisia naisia, joita ei seksi kiinnosta, mutta silti haluaisivat perheen. Tunnet itsesi sitten komeaksi kun oikea ihminen tulee vastaan. Kyllä se tulee...
Mietipä, että luoksesi tulee itseäsi 5 vuotta nuorempi ihminen, joka kertoo samanlaisen tarinan itsestään. Mitä hänelle sanoisit?
ei ole itsekästä