Eräs minulle tosi tärkeä kuoli yllättäen ja silloin kun se tapahtui, en itkenyt. Se kiraisi sydämmessä, mutta en kykenyt itkemään. Luulin, etten voisikaan surra, mutta seuraavat päivät oli kamalia. Nyt sen vasta huomaa miten se vaikuttaa. En jaksaisi, tai haluaisi surra. Mutta tuntuu että minun täytyy. Mutta en jotenkin jaksa. Haluaisin pitää hauskaa, mutta en pysty kun tuntuu että se on väärin! Miten te olette päässeet eroon surusta? Suretteko te, vai saatteko poistettua sen mielestänne jotenkin? Sureminen ei tuo häntä takaisin, mutta jotenkin vain tuntuu että olisi väärin jos en välittäisi ja pitäisin hauskaa ja jatkaisin elämääni samalla tavalla. Silloin kun menetin hänet, tuli todella epätodellinen olo ja en voi käsittää sitä vieläkään. Ei tämä voi olla tottakaan. Pakko se vain on uskoa. Mutta ihan outoa.Niin pitkä yhteinen taival ja nyt se on ohi. En haluaisi surra. En jaksa, mutta se tuntuu olevan väärin. En tiedä mitä teen! Miten te teette? Auttakaa! Kertokaa!
Eroon surusta?
sekoamassa vai mitä?
10326
0Äänestä
Vastaukset 10
Vanhimmat
En oikein ymmärrä, miksi haluaisit pitää hauskaa, kun oikeasti suret läheisesi kuolemaa. Ei tunteita voi pakottaa, ne täytyy hyväksyä ja elää. Suru täytyy surra silloin, kun on sen aika.
Etenkin yllättävä läheisen kuolema on suuri shokki, jolloin ei oikein ymmärrä/usko tapahtumaa todeksi eikä edes voi itkeä. Kyyneleet voivat tulla paljon myöhemmin, sitten kun mieli on todella tajunnut tapahtuneen todeksi.
Surutyötä on jokaisen läheisensä menettäneen tehtävä ennemmin tai myöhemmin, siitä ei pääse mihinkään. Kukin suree omalla persoonallisella tavallaan. Elämäsi on peruuttamattomasti muuttunut, se ei enää koskaan ole samanlaista kuin ennen.
Olisi hyvä, jos sinulla olisi joku luotettava läheinen ystävä, jonka kanssa voisit läpikäydä asioita ja muistella kuollutta läheistäsi.
Surutyö kestää useimmiten 1 - 5 vuotta, mutta joillakin kauemminkin. Ensimmäinen vuosi on kaikkein vaikeinta aikaa, toinen vuosi jo siinä mielessä helpompi, että erilaisista merkkipäivistä, juhlapyhistä, yksinäisistä lomista ja viikonlopuista on jo kokemus.
Monet ovat saaneet paljon helpotusta sururyhmistä ja suruterapiasta, jota on tarjolla ainakin isommilla paikkakunnilla esim. seurakuntien ja Punaisen Ristin tai Eläkeliiton toimesta.
Osanottoni suruusi. Voimia ja jaksamista sinulle.
Onhan se outoa, mutta en haluaisi olla surullinen. En jaksa. Haluaisin olla onnellinen. Siksi en ainakaan nyt haluaisi surra, koska se ei tuo häntä takaisin. Mitä oudommalta se kuulostaakin, se on silti totta. En vain haluaisi surra, miksi elämän pitää olla niin epäreilua. Voikun hänet saisi takaisin niin ei tarvitsisi olla edes surullinen. En jaksa tätä loputonta pettymystä. Miksi kaikki kuolevat ympäriltä? Surin ensimmäisen läheiseni kuolemista mutta en enää jaksa..En jaksa...
Suru on rakkauden hinta, kuten ikäväkin. Loputtomia ja lohduttomia ajatuksia hänestä, jonka ei pitänyt koskaan lähteä täältä. Et sinäkään elä ikuisesti. Kukapa surua kaipaisi? Et sinä enkä minä. Kaikki me kohtaamme läheisen kuoleman jossain vaiheessa elämää. Se on tuskallista ja väistämätöntä. Ihmisen muisti on luotu unohtamaan ikävän ja surun. Mutta vasta suruajan päätyttyä. Suruaika riippuu ihmisestä. Toisilla se on melko lyhyt, toisilla jopa elinikäinen. Suru muuttaa pientä ihmistä. Se kasvattaa. Se kuluttaa. Se jättää arven. Sinä kyllä selviät siitä, kun näin avaudut. Se on ihan varma asia. Ajattele, että hänen on nyt hyvä olla ja että joskus vielä jälleennäette. Kukaan ei suruun kuole. Et edes sinä. Ilon aikakin tulee sieltä, kun maltat vähän odottaa. Muista, että aurinko paistaa risukasaankin joskus. Lämpimästi paistaakin. Näetpä vain.
Aloittajalle... kirjoitit että "Siksi en ainakaan nyt haluaisi surra, koska se ei tuo häntä takaisin" Vaikka milloin surieit niin se ei tuo häntä koskaan takaisin. Jos et sure surua nyt, se tulee kyllä myöhemmin. Suosittelisin elämään niin miten tuntuu. Siis itket jos itkettää ja naurat jos naurattaa. Itse olen menettänyt 2,5 vuoden sisällä poikani sekä mieheni. Suru pojasta on niin valtava että se peittää alleen surun miehesäni. Puoliso viedään viereltä, lapsi sydämestä sanotaan ja se kyllä taitaa pitää paikkaansa.
Itse epäilin jo jossain vaiheessa että enkö rakastanutkaan miestäni koska en pysty häntä niin suremaan...mutta sururyhmässä minulle selvisi että kun mulla on kaksi niin surta surua yhtäaikaa, ja kun poikani kuoli ensin ja se suru on niin suuri ettei vielä ole tilaa toiselle suurelle surulle ja että se aika kyllä tulee...ehkä vasta vaikka neljänkin vuoden päästä, mutta se tulee kyllä. Suru ei lähde kuin suremalla. Sitä voi kyllä lykätä kauemmaksi olemalla ajattelematta asiaa, mutta jossain vaiheessa se kyllä tulee väkisin läpi. Se vaikuttaa moniin asioihin tulevaisuudessa jos et sure suruasi pois.
Alussa on jonkinlainen sokki. Ei vain itku ja suru tule. Surra täytyy juuri sinun itsei vuokis, ei niinkään velvollisuudesta tätä henkilöä kohtaan.
Paljon hyviä neuvoja surevalle tuli. Yksi tärkeä asia jäi vielä sanomatta. Jos salpaat surun, etkä anna sen tulla ajallaan, voi siitä olla itsellesi ikävät seuraukset. Moni on sairastunut kun ei ole pystynyt käsittelemään suruaan vaan on siirtänyt sen sivuun.
En halua missään tapauksessa pelotella, mutta monilla vakavilla sairauksilla on psykosomaattinen alkuperä. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi sydänvaivat, jotkut syövät - erityisesti rintasyöpä - ja psoriasis, varmasti monia muitakin.
Sure siis silloin, kun on sen aika. Se kyllä tulee pintaan joka tapauksessa ja tavalla tai toisella, halusit tai et.
Voimia sinulle.
NIINKÖ
Jotenkin vain tuntuu että jos suren niin masennun. Kaikki se sureminen ja itkeminen ajaa minut vain vielä surullisemmaksi. Siksi yritän unohtaa surun ja keskittyä tähän hetkeen ja yrittää iloita. Koska tuntuu että olen ihan masentunut jos suren.
Kaivata voi, mutta suruun ei kannata takertua - se syövyttää. Silloin kun suru tulee (joskus pitkänkin ajan päästä ja yllättäen), antaa sen tulla. Mutta antaa sitten mennä myös. Koska muuten voi todellakin vaipua masennukseen.
Niin "julmalta" kuin se kuulostaa, surutyö on unohtamista ja sen tyhjän aukon täyttämistä... ei toki kertaheitolla, mutta siis vähitellen löytää muita merkityksellisiä asioita...
Näin minä ainakin ajattelen, ja tunnen kyllä, että elämä kantaa eteenpäin.
Jokaisella on toki oma tapansa tehdä surutyö. Menetetty henkilö ei sitä surua kuitenkaan enää näe, eikä varmasti sinulle/minulle toivoisi, vaan että elämä jatkuu mahdollisimman onnellisena...
En saa oikein kiinni tuosta ajatuksesta " Läheinen kuollut, mutta et haluaisi surra, koska masennut". Sanoit, että kyse oli sinulle tärkeästä ihmisestä. Eihän ketään saa suremalla takaisin, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku jatkaisi eteenpäin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan menetettyään rakkaan ihmisen. Itse käsitän surutyönä, että hyväksyn rakkaani poismenon sekä opin ajan kuluessa laskemaan hänestä irti, en kuitenkaan unohtamaan.
Kun isäni kuoli, menin niin lukkoon, että kielsin koko asian hautajaisiin asti. Vasta silloin tajusin.Voit toki yrittää tuhoisampaa konstia, kätkemällä surusi, mutta jossain vaiheessa se palaa ja ottaa omansa korkojen kera.