Ulkoministri piruuttaan otti asian esille. Olihan painopiste sopimuksessa sanalla ystävyys. Molotovin ja Stalinin läsn'ollessa hän kysyi karjalaa takaisin, Molo ja Stalin oli piiiiitkään hilhjaa. Vastauksena tuli njet. Tosin kuukausi myöhemin tuli pyyntö presidentiksi. Ulkoministeri hylkäsi. Halusi jo eläkkeelle.Tulevat polvet voi olla varmoja että ainakin keran on Karjala vadittu taakaisin.Totuus.
Ai YYA no testataan
kerran on vaadittu karj
7<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kerran vain ministerit rohkenivat vaatia Karjalaa takaisin. Paasikiveltä ei kysytty.
Lyön pääni pantiksi ettei Niinistökään uskalla vaatia Karjalaa. Se olisi itseasiassa molemmille maille voitto. Haluaako Venäjä naton rajoilleen. Ainakaan mä en öljymaan presidenttinä sitä huolisi.
Pakotetaan vaikka Niinistö Ja Putin neuvotteluihin ja hoidetaan tää kuten ystävyys velvoittaa. Ei Natoa tälle maailmakolkalle.
"Haluaako Venäjä naton rajoilleen."
Ei mikään suurvalta tai pienempikään valtio luovuta ilmaiseksi pois alueita, jotka ovat kuuluneet sille yli 70 vuoden ajan, varsinkaan maalle, joka vehkeilee ko. suurvallan selän takana sen vihollisten kanssa ja suunnittelee liittymistä suurvaltaa piirittävään sotaliittoon.
Karjala "palautuu" Suomelle, kun Suomi "palautuu" Venäjälle. Ei toista ilman toista. Ensin on käsiteltävä konkreettiset poliittiset kysymykset, joiden Venäjän kannalta suotuisa ratkaisu luo uudestaan LUOTTAMUKSEN. Vasta lopuksi voidaan keskustella myös Karjalasta.
Ryssä on viimeinen johon luottaa kannattaa, ahneita paskiaisia kaikki tyynni
Onko mahdollista, että pian sodan jälkeen suomalainen ulkoministeri olisi ottanut asian esille? Kekkonen todistettavasti otti asian esille.
"Kekkonen todistettavasti otti asian esille."
Se kulki Kekkosen muistiinpanoissa nimellä "suuri asia". Jos Hruštšov olisi pysynyt vallassa, Kekkonen, joka tuli Hruštšovin kanssa poikkeuksellisen hyvin toimeen, olisi kenties saanut palautettua Suomelle Viipurin antamalla Neuvostoliitolle vastineeksi osa Pohjois-Lappia. Hruštšovin kukistuminen murskasi Kekkosen toiveet. Brežnevin kanssa hän ei saanut kehitettyä samanlaista läheistä suhdetta kuin Hruštšovin kanssa. Kosyginin ja Kekkosen välit olivat sitä vastoin sydämelliset, mutta Karjala-asiassa Kosygin pysyi muun neuvostojohdon tiukalla linjalla.
Kekkosen varovainen, pitkäjänteinen työ Karjala-aatteen hyväksi on joka tapauksessa se esimerkki, jota suomalaisten kuuluu noudattaa. Kaikki muu kuin Suomen korkeimman johdon ehdottoman luottamuksellinen kanssakäyminen ja keskustelu venäläisten kanssa on pelkkää provoseerausta joka ei hyödytä mitään eikä ketään.