miten jaksatte?

En ole itse äiti, mutta ymmärrän vihaa. Olet erittäin terve ja normaali ihmien vieläpä äiti. Kyllä äitikin saa olla ihminen ja inhimillinen ja asiantuntijatkin pitävät normaalina että väsyneenä voi kokea raivoa ja vihaa vauvaansa ja lastansa kohtaan. Sinä et käyttäydy väkivaltaisesti ja rakastat vaivaasi. Kyllä lapsi vaistoaa että pidät hänestä. Oma äitisi ei ole ollut kykenevä käsittelemään ja väsymystään aj vihannsa rakentavasti. Olen maallikko, mutta eikö lapselle ole juuri hyödyksi oppia että tuneita ihmisellä on monenlaisia ja ne niitä voi näyttää ja käsitellä rakentavasti. Sinulla on alitajunnassa kätkettyä vihaa ja pelkoa joita et saanut tuoda esille. Sinulle olisi varmaan hvyä väsymyksen ja vihan tullessa päästä vaikka lenkille tai purkaa pahaa oloa ja raivoa puhumalla. Nyt teet sitä kirjoittamalla. Toivottavasti saat veraistukea toisilta äideiltä. Sinun pitää saada purkaa patoutuneet tunteet ja oppia rakastamaan itseäsi.

Kuulostaa siltä, että olet vain väsynyt jatkuvaan tilanteeseen. Ja kun tilanne kärjistyy, on vaikea nähdä asioita selkeästi ja käyttäytyä siten korrektisti kun tunteet ottavat vallan. Tällaisessa tilanteessa kaikkein paras apu on (kuten edellinenkin sanoi) pieni irtiotto arjesta sekä tilanteesta. Saisitko ketään hoitamaan lastasi siksi aikaa? Jos sinulla ei ole läheisiä, niin aina löytyy "virallisia" lastenhoitajia. Kun pääset hetkeksi hengähtämään itseksesi ja käsittelemään ajatuksiasi&tunteitasi sekä kokoamaan itsesi, näät elämäsi heti valoisammin ja jaksat arkeakin taas paremmin.

Kukaan ei ole täydellinen ja kaikilla meillä on inhimilliset rajamme, joten älä syytä itseäsi luonnollisista tuntemuksistasi, ne vain täytyy saada purettua jotenkin (satuttamatta muita). Jos et nyt ota aikaa itsellesi minkä juuri tällä hetkellä tarvitset, poltat itsesi ihan varmasti loppuun ja tilanne voi lopulta mennä kuinka pahaksi tahansa. Ja pahimmassa tapauksessa huomaat vuosien päästä miten menetit ihanan lapsuusajan ja tunnet vain pettymystä kaikesta, joten ole fiksu ja toimi ajoissa!

Muista, asioilla on tapana järjestyä : ) Jaksamista!

Itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja väsymykseen. Hain apua neuvolasta ja sain ajan psykiatrille. Psykiatri taasen pyyti neuvolasta perhetyöntekijän käymään meillä :) kyseinen ihminen käy meillä sovitusti kerran viikkoon ja viipyy n.3h. Tuona aika saan nukkua/urheilla mitä ikinä tahdonkin tehdä ilman muksua. Itselläni meni lähinnä nukkumiseen ja oman pään kasaamiseen.

Nyt on jo taudit taltutettu ja viikonpäästä viimenen psyka. Poikakin 6.5kk vanha. Mutta kyllä itselläkkin on ollut hermot kireällä, ja voin sanoa että tulee olemaan jatkossakin. En tunne ketään äitiä joka ei olisi kertaakaan lapselle suutahtunut saatikka ajatellut elämästään tai lapsestaan negatiivisiä asioita vaikka lastaan ehdoitta rakastaa. Tunteet ovat tunteita, ei äidinkään tarvitse olla yli suorittaja. Neuvolassa sanottiin että kaikki tunteet ovat sallittuja niin negatiivisetkin kuin positiivisetkin. Mutta jos ne negatiiviset alkaa hallitsemaan elämää ja positiivisia asioita ei löydä etsimälläkään niin silloin pitää pyytää apua.

Itse selviydyin lähinnä juttelemalla, puhuin kaikille ketkä vaan jakso kuunnella, myönsin itselleni että yksin en jaksa, ja ennen kaikkea yritin joka asiasta vaikka vituttikin niin löytää positiivista. Ja välillä palkitsin itseni levyllä suklaata. Otin omaa aikaa pojan nukkuessa, katsoin vaikka leffan (yleensä leffan puolikkaan) mutta sekin riitti. Ja nykyään kun tämä perhetyöntekijä käy niin lähen lenkille. Juokseminen mulla rentouttaa, kun ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun :)

Jos sinulla on lähellä sukulaisia,ystäviä,vanhemmat tai mies niin sano heille tilastasi. Kysy josko he voisivat tulla apuun? Tai ottaa lapsesi hoitoon muutamaksi tunniksi jotta sinä saat vaihtelua vanhemmuudesta :) jos ei ole, tai eivät halua auttaa niin käänny neuvolan puoleen :) kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi. Muista että me äidit ei olla robotteja, meilläkin on tunteet ja rajat jaksamisen suhteen. Ei aina tarvitse hymyillä ja leikkiä onnellista. :)

90 luvulla keksittiin masennus. Ensin kehitettiin lääke, johon piti kehitellä sopiva sairaus.

Voisimpa sanoa.

Hyvä herra asiallinen, toivottavasti ette koe tätä mitenkään vihamielisenä, koska tämä on vain kysymys. Siis mistä keksitte äidin olevan väkivaltainen?
Aika tiukka on väkivallan seula, jos pelkästään se, että tuntee itsensä ärtyneeksi tai vihaiseksi, on väkivaltaa.

Ja miksi ap on herran mielestä samanlainen kuin äitinsä, jos äiti on läimäytellyt ja piiskannut, mutta ap ei ole koskenut lapseen ja pelkistä tunteistakin on peloissaan?


AP, minäkin olen perheestä, jossa koin väkivaltaa. Minunkin on ollut hyvin vaikea suoda itselleni mitään ns. negatiivisia tunteita. Olen ollut huono puolustamaan itseäni ja olen alistunut liikaa. Äitinä minulla oli itseäni kohtaan ylikovat vaatimukset juuri siksi, etten halunnut olla niin kuin oma äitini. Keräsin syyllisyyttä hetkellisistä tunteista ja ajatuksista ja siitä, etten ollut ihan täydellinen enkeli. Vaikka olin kyllä varmasti turvallinen, tavallinen, kunnon äiti ja ihminen.
Olen käynyt pitkän terapian, jonka avulla pääsin ylenpalttisesta syyllisyyden kantamisesta. Olen nykyään spontaanimpi tuntemaan ja ilmaisemaan tunteita.
Ja huom, se ei tarkoita, että olisin nykyäänkään väkivaltainen... ;D

Minusta on hienoa, että tunnistat omat tunteesi ja ne saavat sinut pysähtymään. Väkivaltaisia vanhempia taitaa tulla lähinnä niistä, jotka eivät pohdi, mistä omat tuntemukset kumpuavat.
Toisaalta voi olla, että taustasi takia pelkäät ihan normaaleja tunteita. Kyllähän kuka tahansa voi olla ärtynyt tai vihainen jonain hetkenä, kun mikään ei tunnu sujuvan ja huuto raikaa.
Hyvä äitiys ei tarkoita sitä, että on koko ajan hirmu iloinen ja huipputuulella...

Itse olin eniten tiukilla silloin, kun lapsellani oli uhmaikä. Äidin terve ja hallittu suuttumus osoittaa lapselle rajoja. En siis tietenkään tarkoita raivoamista ja käsiksi käymistä.
Sinun on hyvä käsitellä tunteita nyt, ettei sinusta tule liian lepsua tai ihan hermorauniota lapsen oman tahdon vahvistuessa.

Toivon, että saat keskusteluapua - ja myös sitä herra asiallisen ehdottamaa breikkiä, mutta vain pikkuhetkiksi. Sillä ei ole mitään tekemistä saman herran ajatuksen kanssa, ettet olisi kykenevä lasta kasvattamaan ja se pitäisi antaa pois...
Olisi hyväksi saada välillä olla hetki rauhassa yksikseen tai esim. kaverin seurassa, ja varsinkin olisi tärkeätä, että saisit nukuttua, jos univelkaa on kertynyt.

2 lapsen äitinä en koskaan ole tuntenut vihaa enkä masennusta. Penskat kyllä osaavat, jokainen vanhempi tuntee varmasti suuttumusta mukuloihinsa niin paljon, että tekisi mieli vetästä, mutta tätäkään en ole tehnyt, käyttänyt vain äänivarojani (ja niitä riittää). Vaikka itse olen saanut selkääni oikein olan takaa (kuului sen ajan kasvatusmetodeihin) en itse usko tuohon. Jos puhe/huuto ei auta sitten lähtee tavarat kaniin vähäksi aikaa. Hermo on joten kuten pitänyt vaikka on ollut työ, kaupassa käynnit, kotihommat kaikkinensa, nämä sain tehdä yksikseni ja kasvatustyön -lasten isästä (nyt jo ex) ei ollut missään suhteessa apuja. Kaitpa noista penskoista sitten tuli ja toivottavasti tulee, suht yhteiskuntakelpoisia. Ainainen huolihan sitä niistä on. Lienenkö niin kovapäinen, että masennuksia tms ei ole tullut, vaikka se elämä ei ole ollut eikä vieläkään ole helppoa, mutta kun minä pärjään enkä anna periksi.
Älä sinäkään anna periksi, kukaan vanhempi ei ole täydellinen ja jokainen menettää varmasti hermonsa, ja jos muuta sanoo niin varmasti valehtelevat. Jos kuitenkin tunnet asiat ylipääsemättömiksi, niin hae apua, sitä saa esim neuvolasta, jos muualle et kehtaa mennä.

Itse olin 3,5 vuotta kotona kahden lapsen kanssa (lapset nyt vajaa 2v ja 3,5-vuotiaat). Viimeiset puoli vuotta kotona olin jatkuvasti todella väsynyt (henkisesti), jatkuvasti kiukkuinen ja vaan valitin miehelle ja huusin usein lapsille kun hermot oli jatkuvasti kireällä (univaje ja kaksi uhmaikäistä ja pieni kämppä tekee hulluksi). Nyt lähdin osa-aikaisesti töihin ja lapset aloittivat osa-aikaisesti hoidossa ja nyt on ihanaa! Jaksan henkisesti paljon paremmin kun käyn töissä ja ei..ei niitä kotitöitä tule läheskään niin paljon kun lapset on hoidossa. Vasta nyt tajuan kuinka väsynyt olin kotona, enkä enää ikinä halua palata siihen tilaan! Kaikki kunnia kotiäideille jotka sitä jaksatte, mutta nyt tajun että meidän perhe voi kokonaisuutena paljon paremmin kuin käyn osa-aikaisesti töissä. Jotenkin sitä piti hampaat irvessä sinnitellä kotona (ihan kuin se olisi joku heitteillejättö jos vie lapset hoitoon), mutta lapset tykkää olla hoidossa ja itse jaksan paremmin kun päivässä on enemmän vaihtelua, aikuista seuraa ja minun hermot ei enää kestäisi kuunnella sitä jatkuvaa kitinää, tappelua 24/7. Jos olisin ollut vielä vuoden kotona, niin olisin varmaan tullut raivohulluksi ja /tai masentunut täysin. Mikäli tunnistatte itsessänne näitä piirteitä, suosittelen töihin menoa. Itse ainakin pääsen töissä jotenkin helpommalla, vaikka työstressi onkin, aamulla herään aivan samaan aikaan kuin ennenkin.

Itse nuo ajat läpimenneenä tiedän että ajat ennen kuin lapset täyttävät 3-vuotta on erityisen rankkoja ja voimia vaativia. Pienet lapset ajavat vanhemman lopen uupuneeksi ja on tärkeätä katkaista tämä kuten edellä on mainittu saamalla apua hoitamiseen. Jos vanhempia on kaksi niin se onnistuu ehkä helpoiten (jos molemmat ovat halukkaita hoitamaan lasta), muutoin suosittelisin sinulle samanlailla kuin edellä että yritä löytää joku joka voisi hoitaa lasta jonkun tunnin niin saat välillä nukuttua/selvitettyä omia ajatuksia.

Omasta kokemuksestani opin että:
1) Lapsilla ei ole vielä sosiaalisia kykyjä niin kuin aikuisilla vaan he ovat vasta hitaasti oppimassa niitä. Lapselle pitää puhu rauhallisesti miksi jotakin esim. ei saa tehdä. Vuosien varrella hitaasti sosiaalisia kykyjä tulee sitten lisää ja lapsen hoitaminen helpottuu.
2) Vanhemman huutaminen ei auta mitään vaan pahentaa asiaa kun lapsi menee lukkoon ja huutaa vaan.
3) Lasten kaikkeen huutamiseen (jos ei ole hätä) ei kannata reagoida vaan kääntää selkänsä. Lapset testaavat ja oppivat muuten että huutamalla saa asioita. Kannattaa vaan odottaa rauhallisesti kunnes lapsi huomaa että huutamalla asia ei etene siten kun hän haluaisi.
4) Lapsen kanssa ei kannata ruveta väittelemään koska lapsella ei ole sosiaalisia kykyjä väitellä samalla tavalla kuin aikuiset. Lopputuloksena on että joko että lapsi huutaa tai vanhempi/lapsi huutaa.
5) Useimmat huudot johtuvat siitä yksinkertaisesta asiasta että lapsi haluaa jotakin. Tällöin voi rauhallisesti kysyä mitä lapsi haluaa ja kun asia on selvitetty niin lapsi rauhottuu. Tämä koskee tietenkin vasta sitten kun lapsi on oppinut enemmän puhumaan.
6) Lapset tarvitsevat huomiota eli jos eivät saa sitä niin huutavat. Lapsen kanssa on siten tärkeätä leikkiä ja jutella niin kokevat että heitä huomioidaan vaikka arki olisi kiireellistä.

Toivottavasti näistä vinkeistä on apua. Pyri pitämään rauhallisuutesi ja säästellä voimiasi niin ajatukset pysyvät selkeimpinä. Älä mene mukaan lapsen huutamiseen.

Ensin synnyttää sitten eivät jaksa...

luulen että on aivan normaalia tuntea vihaa... tärkeintä on että huomaat sen itse ja tunnet syyllisyyttä. musitan itse kanssa etttä välillä tuli tunteita joita en hyväksynyt.
ehkä tarvit kuitenkin apua tilanteessasi, enhän tiedä kuinka useasti sinulal näitä tunteita on ja jos ne pahenee.

Minulla ihan samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla aina välillä, mies on paljon töissä yleensä 7-19 ja on kotona vasta 19.30 ja lapsi (11kk) menee nukkumaan 20.30. Olen saanut paljon apua omalta isosiskoltani jolla on todella hankala lapsi (8kk) yhdessä voimme puida asioita jolloin niitä ei vello vaan yksin oman pään sisällä ja kun toinen vielä tietää mitä käy läpi sillä hetkellä, näenkin isosiskoani ainakin 4 kertaa viikossa :) Auttaa jaksamaan kun on seuraa myös päivisin eikä pelkästään illalla kun mies tulee töistä..

Pyri imemään isoa munaa säännöllisesti, se rentouttaa mukavasti!

Hahaha. Ei kukaan käske vääntämään pentuja. Siihenpähän näännytte ja masennutte!!!!

Ainakin toisten aikuisten ihmisten seura tekee hyvää samoin että ulkoilee niin paljon kuin pystyy,se virkistää ja ns.tuulettaa ajatuksia.
Olisi todella hyvä jos sulla olisi ystäviä kenellä myös lapsia,jaettu ilo ja suru antaa voimia.
Olen itse ollut kahden lapsen yksinhuoltaja aikanaan,tiedän mitä koet.
Jaksamisia sinulle!