Mieheni kuoli keskiviikkona. Hän sairasti haimasyöpää vajaat kaksi kuukautta. Kamalaa katsella hänen nopeaa kuihtumistaan. Hoidin hänet loppuun asti kotona. Jäi kamala ikävä ja mie itken ja itken. Mistään ei tuu mitään.
ehtoo
salmeamalia
4116
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Otan osaa suruun. Ehdin tapailla tätiäni noin kolme ja puoli kuukautta, kun hän oli kotipaikkakunnallaan sairaalassa sen ajan. Kipuja ei ollut, mutta hiljainen roitumien ja hiipuminen täältä pois.Oli ollut loppuun asti tajuissaan.
Voimaa ja enkeleitä!
Otan osaa suruusi. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa 7 vuotta sitten, kun ystäväni soitti sairaalasta pääsevänsä kotiin, jonne oli joutunut kovien ylävatsakipujen vuoksi. Olin ensin iloinen, että kiva, nyt tulet kotiin. Sitten tuli pommi, kivut johtuivat haimasyövästä, jolle ei ollut tehtävissä mitään. Ystäväni otti minut tukihenkilökseen, kukaan muu ei tiennyt. Oli raastavaa katsoa vierestä, kuinka ihminen joutuu lyhyessä ajassa luopumaan kaikesta. Ystäväni riutui silmissä ja ajan käydessä vähiin hän oli kuin varjo entisestä. hän ei halunnut sairaalaan ja eli yksin, joten eräänä päivänä soitin hänelle tarkistussoiton, joka oli sovittu ja pyysin, että saisin nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Sovimme että haen hänet seuraavana päivänä luokseni. Hänen viimeiset sanansa olivat " soitan aamulla, kun herään". Tuota soittoa ei koskaan tullut.
Lämmin halaus minulta sinulle.
Lämmin halaus ja osanottoni suureen suruusi, Salmeamalia.
Miehesi oli onnekas, kun hänellä oli sinut. Kun itse hoidit miehesi kotona loppuun asti, teit aivan uskomattoman työn johon harvasta olisi. Nostan sinulle hattua ja todella korkealle.
Itse olin samassa tilanteessa neljä vuotta sitten, kun mieheni kuoli kotona sairastettuaan 1,5 vuotta.
On luonnollista että itket, itket, itket. Suru pitää surra ajallaan.
Niin itkin minäkin. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, josta en juuri mitään muista. Unohdin avaimet sisälle kymmenen kertaa päivässä ja auton avaimet ja lompakko olivat hukassa jatkuvasti, hyvä kun nimeni muistin. Siihen voit varautua sinäkin, mutta siitä toipuu kyllä.
Mustin suruvaihe kesti kaksi vuotta, kolmas vuosi oli jo hiukkasen helpompi, kun ihanat muistot 30:stä yhteisestä vuodesta alkoivat kantaa.
Muistoja ei kukaan eikä mikään sinulta koskaan vie. Ne säilyvät aina ja auttavat sinua jaksamaan sitten, kun olet päässyt yli ensimmäisistä vaikeista vuosista.
Sydämestäni toivon sinulle voimia, joita tarvitset jotta jaksat hoitaa kaikki miehesi kuolemaan liittyvät pakolliset kuviot. Toivottavasti sinulla on läheisiä ja ystäviä tukenasi ja auttamassa käytännön asioissa.
otannosaa suruun