Tämä kertomus on jo ollut joillakin muilla palstoilla. En muista onko se ollut tälläkin palstalla aijemmin.
Tässä pieni todistus menneisyydestäni.
Taipaleeni ja "kilvoitteluni" ovat olleet seuraavia: Ennen uskoon tuloa minua vaivasi syyllisyys monesta asiasta. Tiesin tehneeni väärin, mutten tiennyt ratkaisua siihen.
Uskoontuloratkaisu ei tapahtunut syntieni tähden, eikä siinä syntien anteeksisaamis kokemusta ollut, vaikka ne todennäköisesti anteeksi julistettiin.
Silloin minulle oli melko selvää, että usko ilmenee kuuliaisuutena ja niistä myös pelastus on riippuvainen.
Myöhemmin minulla heräsi epäily, etten kelpaa uskovaksi, koska olen, niin syntinen, enkä pysty elämään "synnitöntä" kuuliaista elämää.
Väliaikaisen rauhan sain, kun aloin elämään "tosissaan" Jumalalle. Onnistuin, mahtavaa! Elin vaihetta, jossa Raamattu aukeni, rukous maistui ja ajattelin, että jos kaikki olisivat samallaisia uskovia, kuin minä, niin miten hienoa olisikaan...
Alon ahdistumaan. Väsyin, sairastelin jatkuvasti. Aloin kapinoimaan mielessäni. Kaikki alkoi mättämään. En jaksanut enää ponnistella ja pitää paloa yllä.
Syvästä depressiosta löysin palan armoa. Ei minun tarvitsekkaan elää täysillä Jumalalle. Voin antaa jotain itsellenikin.
Minua alkoi vaivata minun syntini. Ennen olin mielestäni ollut kunnon uskovainen. Syntinen tosin, mutta armahdettu.
Syntini kasvoi yhä suuremmaksi. En enää löytänyt itsestäni voimia totiseen parannukseen (parannuksella tarkoitetaan nyt vapaiden suuntien parannusta, joka tarkoittaa elämänsä muuttamista)enkä pystynyt Sanasta uskomaan syntejäni anteeksi. Minulta hävisi pelastusvarmuus. Jumalan Sana totesi minut syylliseksi ja omatuntoni tuomitsi minut helvettiin. Jumalaa ja Jeesusta en voinut kieltää, sillä he ovat todellisuutta.
Niin hullulta, kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin minä entinen kiihko helluntalainen löysin armon luterilaisesta kasteopista: "Vaikka Jumala on jo edeltä nähnyt minut syntiseksi epäonnistujaksi, niin silti Hän on Kristuksessa ottanut minut lapsekseen".
Olin jo aikaisemmin kapinoinut oppia ihmisen kyvyistä melko puhtaaseen pyhitykseen "Pyhän Hengen avulla". Nyt näin Pyhän Hengen päätehtävien olevan Jumalan lain avulla johdattaa ihminen syntisen paikalle (yhä uudestaan) ja toisena Hengen tehtävänä näin näyttää todeksi myös evankeliumin tuoma armo.
Minulle heikkouskoiselle, jolle syyllisyys käy liian raskaaksi kantaa on tullut rakkaaksi ihmisen julistama synninpäästö, kaste, sekä ehtoolinen, jotka Jumalan Sanan kautta julistavat minulle syntien anteeksiantoa.
Sen vain sanon ettei kuuliaisuuden halu ole mihinkään kadonnut. Nyt vain näen Jumalan lain täydellisyyden olevan aivan ehdoton. Ja Jumalan pyhyyden, joka vaatii myös minulta pyhyyttä, olevan minulle aivan liian kirkas.
Sen tähden on minulle tullut tärkeäksi kuulla yhä uudelleen Kristuksen työstä syntieni tähden.
Ehdotonta pelastusvarmuutta ei minulla vieläkään ole. Mutta varmuus on, että Kristus on kärsinyt minun syntieni tähden.
Myös minä haluan olla hänestä osallinen. Minä uskon. Kaste kertoo minun liittyneen häneen jo silloin ja antaneen syntini anteeksi. Ehtoollinen julistaa minun olevan osallinen hänen ruumiistaan ja verestään, jotka vuodatettiin minun syntieni tähden. Ja synninpäästö, se saa usein minut armoliikutuksen valtaan.
Tässä minä lepään. Paavalin tavoin en rohkene minäkään itseäni enää tuomita, vaan annan Jumalalle sen tehtävän, kun aika koittaa ja minäkin, ehkä pääsen kotiin...
Tässä pieni todistus menneisyydestäni.
Taipaleeni ja "kilvoitteluni" ovat olleet seuraavia: Ennen uskoon tuloa minua vaivasi syyllisyys monesta asiasta. Tiesin tehneeni väärin, mutten tiennyt ratkaisua siihen.
Uskoontuloratkaisu ei tapahtunut syntieni tähden, eikä siinä syntien anteeksisaamis kokemusta ollut, vaikka ne todennäköisesti anteeksi julistettiin.
Silloin minulle oli melko selvää, että usko ilmenee kuuliaisuutena ja niistä myös pelastus on riippuvainen.
Myöhemmin minulla heräsi epäily, etten kelpaa uskovaksi, koska olen, niin syntinen, enkä pysty elämään "synnitöntä" kuuliaista elämää.
Väliaikaisen rauhan sain, kun aloin elämään "tosissaan" Jumalalle. Onnistuin, mahtavaa! Elin vaihetta, jossa Raamattu aukeni, rukous maistui ja ajattelin, että jos kaikki olisivat samallaisia uskovia, kuin minä, niin miten hienoa olisikaan...
Alon ahdistumaan. Väsyin, sairastelin jatkuvasti. Aloin kapinoimaan mielessäni. Kaikki alkoi mättämään. En jaksanut enää ponnistella ja pitää paloa yllä.
Syvästä depressiosta löysin palan armoa. Ei minun tarvitsekkaan elää täysillä Jumalalle. Voin antaa jotain itsellenikin.
Minua alkoi vaivata minun syntini. Ennen olin mielestäni ollut kunnon uskovainen. Syntinen tosin, mutta armahdettu.
Syntini kasvoi yhä suuremmaksi. En enää löytänyt itsestäni voimia totiseen parannukseen (parannuksella tarkoitetaan nyt vapaiden suuntien parannusta, joka tarkoittaa elämänsä muuttamista)enkä pystynyt Sanasta uskomaan syntejäni anteeksi. Minulta hävisi pelastusvarmuus. Jumalan Sana totesi minut syylliseksi ja omatuntoni tuomitsi minut helvettiin. Jumalaa ja Jeesusta en voinut kieltää, sillä he ovat todellisuutta.
Niin hullulta, kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin minä entinen kiihko helluntalainen löysin armon luterilaisesta kasteopista: "Vaikka Jumala on jo edeltä nähnyt minut syntiseksi epäonnistujaksi, niin silti Hän on Kristuksessa ottanut minut lapsekseen".
Olin jo aikaisemmin kapinoinut oppia ihmisen kyvyistä melko puhtaaseen pyhitykseen "Pyhän Hengen avulla". Nyt näin Pyhän Hengen päätehtävien olevan Jumalan lain avulla johdattaa ihminen syntisen paikalle (yhä uudestaan) ja toisena Hengen tehtävänä näin näyttää todeksi myös evankeliumin tuoma armo.
Minulle heikkouskoiselle, jolle syyllisyys käy liian raskaaksi kantaa on tullut rakkaaksi ihmisen julistama synninpäästö, kaste, sekä ehtoolinen, jotka Jumalan Sanan kautta julistavat minulle syntien anteeksiantoa.
Sen vain sanon ettei kuuliaisuuden halu ole mihinkään kadonnut. Nyt vain näen Jumalan lain täydellisyyden olevan aivan ehdoton. Ja Jumalan pyhyyden, joka vaatii myös minulta pyhyyttä, olevan minulle aivan liian kirkas.
Sen tähden on minulle tullut tärkeäksi kuulla yhä uudelleen Kristuksen työstä syntieni tähden.
Ehdotonta pelastusvarmuutta ei minulla vieläkään ole. Mutta varmuus on, että Kristus on kärsinyt minun syntieni tähden.
Myös minä haluan olla hänestä osallinen. Minä uskon. Kaste kertoo minun liittyneen häneen jo silloin ja antaneen syntini anteeksi. Ehtoollinen julistaa minun olevan osallinen hänen ruumiistaan ja verestään, jotka vuodatettiin minun syntieni tähden. Ja synninpäästö, se saa usein minut armoliikutuksen valtaan.
Tässä minä lepään. Paavalin tavoin en rohkene minäkään itseäni enää tuomita, vaan annan Jumalalle sen tehtävän, kun aika koittaa ja minäkin, ehkä pääsen kotiin...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eihän sun tarvi olla huolissasi, että pääsetkö sä perille. Jos olet tullut uskoon, saanut syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, luet Raamattua ja rukoilet, olet sinäkin Jumalan lapsi.
Kaikkihan me erehdymme päivittäin, uskovinakin.
Jumala tietää millaista tekoa ihminen on, Paavalikin sanoi ettei hänen lihassaan asu mitään hyvää.
Onkin hyvä tietää että me ollaan täysin Jumalan armosta riippuvaiset, mutta pyydetään anteeksi ja tehdään parannusta aina kun tarvitsee.
Pysytään Herrassa niin Hän pysyy meissä. Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, hän saa armon. Joka päivä on armo uusi. Sitä joka Jeesuksen tykö tulee, sitä Hän ei heitä pois. Nämä ovat niitä ihania Raamatun paikkoja.
Välillä minäkin vaivun itsesääliin ja ajattelen että olinpahan taas kauhea ja sanoin väärin. Mutta pyydän anteeksi ja huomaan, että omasta hyvyydestä tässä ei tosiaankaan ole kysymys.
Onneksi Jeesus on varsinkin uskovien Vapahtaja.
Siunausta elämääsi, rakkaudella
Jonka Pyhä Henki on sinulle sanan ja sakramenttien
välityksellä ilmoittanut.
Ylistetty olkoon Herra.
Siunausta
Näitä ihania todistuksia nyt satelee täällä.
Kerran pelastettu aina pelastettu. Ei kipuilu oman itsensä kanssa auta. Jumala on luvannut kantaa siitä lähtien kun synnyin maailmaan.
Mutta niinkait se on, että vasta avikeuksien kautta voi löytää sen todellisen rauhan.
Onnea ja siunausta elämääsi::)))
Minä kun olin eksynyt lapsi helluntaiseurakuntalaisena 20 vuotta tunsin välillä ahdistuneelle siellä ollessani. Usein koin että minun pitää lähteä pois koko paikasta, mutta sitä vaan istu paikallaan joka sunnuntain.
Siellä koin että olin uudestaan itseni sitoutunut orjuuden ikeeseen, mua painostettiin, vapahehtolisella työllä melkein jatkuvasti, ja sanottiin etten ole kunnon uskova kun et osallistu seurakunta työhön, vaikka olin kuorossa ja välillä uhrinkantajana ym, mutta sekään ei enää riittänyt. Paloin kerta kaikkiaan loppuun en kestänyt enää olin välillä hoidossa sairaalassa, mutta ei yksikään niin sanotut "uskovat" käyneet katsomassa minua, vaikka tiesivät minun olevan siellä hoidossa.
Ajattelin mielessäni monta kertaa minkälaiseen "seurakuntaan" olen kuulunut. Mutta kun aloin selvitä siitä niin erosin kyseisestä "seurakunnasta" sovinnolla selitin mistä tämä eroni johtuu, ja minne olin liittymässä. Vieläkin näin viiden vuoden jälkeenkin käyn lävitse niitä kauhu hetkiä mitä olin kokenut, siellä sairaalassa ollessani ym, mutta mulla oli ymmärtäväinen vaimo ja poika jotka jaksoivat tukea minua sen vaikean ajan ohitse.
Kerran koin siellä olleessan niin vomakkaasti, että tähän joukkoon en kuulu, että minun paikkani on luterilainen seurakunta, missä minut on kastettu, ja minut ja vaimoni on vihitty avioliittoon. Terv. juppe.
Sanoisin, että ei se ole helppoa sunkaan elämä lahkossa ollut! Minä olen kyllä noista asioista kyllä kuullut, mutta tämä on kyllä aika surkeaa, kun ihmistä käytetään näinkin rajusti hyväkseen, että menettää terveytensä näissä kyseisissä lahkoissa. toivottavasti jatkossa menee hyvin luterilaisissa. Terveisiä. ukolta.
Mitä järkeä on siirtyä lahkosta toiseen? Ymmärtäisin, jos Hovista tulisi edes ortodoksi, silloin hän saisi pätevät sakramentit.
Hovin katolilaiseksi tulemisesta lienee ainakin hänen aikaisempien kommenttiensa perustella turha haaveilla, vaikka se toki pysyy rukousaiheenani.