Kysynpä teiltä, jos löytyisi näkökulmia ja kokemuksia asiaani, johon en juuri nyt saa itse otetta. En osaa tehdä päätöstä. Tuntuu, että osaanko edes pohtia asiaan vaikuttavia tekijöitä oikeassa suhteessa.
Suurin ongelma on se, ettei miehen kanssa saa keskusteluyhteyttä aikaiseksi, emme voi siis yhdessä päättää mitä tehdä. Tuntuu, että hän jättää nyt koko vastuun ja päätöksen minulle.
Meillä menee siis huonosti, on pitkään mennyt. Kaikki kriisiytyi toista vuotta sitten, kun mieheni jäi kiinni säädöstään toisen naisen kanssa. Ei ilmeisesti mitään fyysistä, mutta tiivistä yhteyttä. Pahan olon purkua, elämän pohdintaa ja olkapään hakemista. Joka tapauksessa luottamus meni totaalisesti.
Kumpikaan ei tuolloin halunnut erota, puhuttiin paljon (myös mies) ja tuntui, että kaikki kääntyy parempaan. Oletin, että mies ymmärsi miten pahasti loukkasi ja myös sen miten kovin pitää tehdä töitä, jotta luottamus vielä palaisi. Mutta pian tuon akuutin tilanteen rauhoituttua, elämä muuttui samanlaiseksi epätyydyttäväksi kuin oli ollut ennenkin. Itse yritin, koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, hakea läheisyyttä, osoittaa sitä jns. Toivoin, että olisimme ns. löytäneet toisemme uudelleen. Mutta koin, että mies ei halunnut panostaa, ei juuri osoittanut läheisyyttä kuin satunnaisesti, seksikään ei juuri lisääntynyt. Vaikka minä olin se, joka sitä ennenkin olin enemmän halunnut.
Seksihaluttomuus johtui kuulemma stressistä, väsymyksestä jne. Kuitenkin mies kävi nettiseksisivuilla jne. Eli oli hänellä jotain seksuaalista kiinnostusta. Kun kysyin asiaa, että miksi ei kanssani kiinnosta, mutta netissä kiinnostaa, oli vastaus, että hän yritti etsiä "oppia" seksijuttuihin, että voisimme itsekin kokeilla jotain "uutta". Siis anteeksi? Hakeeko aikuinen mies oppia pornosivuilta?? Ja mainittakoon, että kiinnostus seksiin kanssani ei kuitenkaan lisääntynyt.
Nyt ollaan tilanteessa, että minä olen aivan loppu. Ei luottamusta, ei läheisyyttä, ei seksiä... mikä parisuhde tällainen on? Puhuminen ei onnistu. Parhaillaan on moni muukin asia rempallaan, mm. talous. Mies sanoo, että stressaa sitä eikä muu kiinnosta eikä jaksa muuta. Minä itse taas stressaan parisuhdetta ja koen lamaannusta, kun se ei toimi. Mies ei koe asiakseen yrittääparisuhdetta parantaa. Itse taas olen kokenut tehneeni kaiken minkä osaan. Montako kertaa pitää jaksaa yrittää? Ja kauanko?
Tämä syö minua siinä määrin, ettei muusta tule mitään. Nukkuminen on ahdistuksen vuoksi huonoa jne. Työt kärsii. Kotona ei jaksaisi mitään. Koti, perhe ja lapset kärsivät.
Haluaisin vain takaisin sen miehen, joka tuo oli joskus ja sen parisuhteen, joka oli joskus. Pettämisestä huolimatta olisin sen valmis ottamaan takaisin. Enkä olisi ikinä uskonut, että niin voisi käydä. Siis, että pettämisestä voisin päästä yli. Mutta pitäisi kokea, että mieskin haluaa ja tekee töitä parisuhteen ja luottamuksen eteen. Sitä en koe.
Oliko tämä siis tässä? Pitääkö mies minua vain itsestäänselvyytenä ja nauraa partaansa, kun edelleen roikun tässä? Vai voiko tästä vielä joskus oikeasti tulla jotain? Ja miten?
Olen epätoivoinen
Onko tämä liitto loppu vai ainoastaan kriisissä?
135
9080
Vastaukset
- N1974
Olisiko mahdollista ottaa aikalisä asumuseron nimissä?
Tuosta kirjoituksestasi tuli olo, että miehesi on käytännössä tehnyt ratkaisunsa - ei halua panostaa teidän suhteeseen, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen, että erota haluaisi. Kuin odottaisi, että sinä kyllästyt, ja päätät erosta, jolloin hän voi sanoa että vaimo halusi sitä?!?
Toki voi olla niinkin, että stressi oikeasti vaikuttaa. Pystyykö taloudellista tilannetta esim. lähteä parantamaan? Voiko ko. nettisivuilla käynti olla vain tapa? Lähtisikö miehesi perheneuvolaan tms. juttelemaan siten, että on ulkopuolinenkin taho läsnä?- lapsellisen helppoa
N1974 vastaat toisen henkilön kysymykseen kysymyksellä koska olet itsekäs ja haluat esittää vain omia kysymyksiä.
Aloittaja on esittänyt 8 kysymystä joihin minä ainakin tiedän vastaukset.
Kysymyksiä on tavallaan 9 mutta jätettäköön ensimmäinen "Siis anteeksi?" pois koska onhan varsin selvää, ettei se ole mikään oikea kysymys mihin hän hakee vastausta.
Nämä tosiaankin ovat oikeat vastaukset:
1. Ei hae, vaan hän itsetyydyttää itseään siellä pornosivuilla (on silti mahdollista että hänen nuoruudessaan katsomat videot ovat vaikuttaneet hänen omaankin tapaansa harrastaa seksiä).
2. Tuollainen ei ole hyvä parisuhde, vaan pikemminkin lähes lopussa oleva parisuhde.
3. Niin monta kertaa kun jaksat, sen jälkeen kun et enää jaksa, niin automaattisesti et enää yritäkkään.
4. Ei mitään tiettyä aikaa ole, mutta on kohteliasta odottaa vielä hetki sen jälkeen, kun olet päättänyt ettet enää pidä hänestä lainkaan. Myös tässä kuten edellisessäkin kohdassa, kun et enää jaksa yrittää, niin lopetat automaattisesti.
5. "Oliko tämä siis tässä?" tarkoittaa että loppuiko tämä suhde. Vastaus on ei, se on vielä kesken koska harkitset vasta sen lopettamista.
6. Hän luultavasti pitää kyllä itsestäänselvyytenä muttei varmastikkaan naura, en näe tarinassasi mitään humoristista, se on pikemminkin tylsä.
7. Kyllä tuosta voi vielä tulla vaikka minkälainen romanssi sinun ja miehesi kesken, lähestulkoon kaikki on mahdollista ja tämä kyseinen asiasi ei olisi edes epätodennäköinen verrattuna moneen muuhun asiaan.
8. Jos jälleen kerran molemmat rakastutte toisiinne, niin siinä tapauksessa tuo suhteenne jälleen palautuu ennalleen.
Nämä ovat ne oikeat vastaukset, jos eivät ole niin haluaisin kyllä tietää mitkä ne sitten ovat.
- N72
Täällä melkein sama tilanne ja samat miettimiset. Tosin meillä ei ole pettämistä ollut mutta muuten suhde on täysin näivettynyt ja karilla. Ei puhuta mistään, ei päätetä mitään yhdessä. Mies on mykkä ja "repimällä" saa yhden sanan suustaan ulos. Ei läheisyyttä eikä hellyyttä, nukutaan samassa sängyssä selät vastakkain ja that´s it! En tiedä mitä tehdä, pieni vauva ja uusi yhteinen koti joten kaikenhan pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. On vaan paha olla.
- 19 + 19
"En tiedä mitä tehdä, pieni vauva ja uusi yhteinen koti joten kaikenhan pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. On vaan paha olla."
Kertomasi mukaan kaikki on hyvin -- tai siis on niin kuin asioiden pitäisi olla. Olet meidän muiden tavoin mennyt elämän virittämään ansaan. Olisi luullut vuosituhansien kokemuksen siivilöityneen koulujen terveystiedon oppikirjoihin ja rippikoulujen parisuhdeopetukseen. Mutta ei. Sen sijaan nykyajan poppamiehet ja -naiset sumuttavat meitä onnen lupauksilla ja kehotuksilla työskentelemään parisuhteen eteen.
Parisuhteen tarkoitus on johdattaa meidät lisääntymään ja sen jälkeen rakkaus sitoo meidät lapsiin. Me sitten kärsimme ja vanhenemme silmissä, mutta luonto saa omansa: lapset kasvavat terveiksi aikuisiksi ja lankeavat aikanaan samaan ansaan. Samanlaista tilannetta on täälläkin, suhde hieman "näivettynyt", ei ole hellyyttä tai läheisyyttä. Ja yhdessä vietettävä aikakin käytetään vain riitelemiseen vaikka voisi tehdä jotain muutakin. Olen yrittänyt kaikkea ehdotella, harrastuksia ym mistä kummatkin pitää mutta kuulema ei "jaksa" niitä "enää". Tämä on ollut samanlaista jo parikin vuotta, enkä itse jaksa enää yrittää ehdotella... mitään.
Pettämistä ei ole kummaltakaan osalta olemassa ja seksi elämä on olematon.
Enpä tätä enää kauan jaksa, pari vuotta jo katsellut.
Sinuna yrittäisin jotain yhteistä harrastusta, tai jotain irtiottoa arjesta, lomaa...yhtäkkiä vaan päätät lähteä miehesi kanssa jonnekkin..saattaa piristää.
Kun kaikki mahdollinen on tehty, ja toinen ei edes yritä... sanoisin, että se on siinä. Ihmiset nykyään perustavat parisuhteensa siihen yrittämiseen. Niin kuin joku sanoikin jossain aikaisemmassa keskustelussa; parisuhteen eteen on nähtävä vaivaa, mutta ei se saa olla jatkuvaa yrittämistä. Ja painotan vielä sitä, että tuo miehesi ei näköjään halua yrittää antaa omaa panostaan parisuhteessanne. Miehet eivät vain uskalla tehdä itse sitä eropäätöstä. Sen suhteen me naiset olemme vahvempia.
Ja on väärin ajatella, että haluaa takaisin parisuhteen, joka on joskus ollut ja miehen, joka joskus on ollut erilainen. Ihmiset muuttuvat. Ja mitä tahansa ihmiset väittäisivät, puolisot voivat kasvaa erilleen. Ainakin minun mielestä. Rakkaus on sitä, että se kasvaa ja muuttuu ajan myötä, ja sitä on myös vaalittava. Ja niin olet tehnytkin, mutta miehesi ei. Ja jos tilanne ei ole muuttunut (kestänyt pitkän aikaa) niin tuskin tulee sitä tekemäänkään.
Voit olla varma, että miehesi ei tule koskaan ottamaan eroa sinusta. Harva mies kykenee siihen. Mutta sinun tulisi nyt tehdä oikeanlaiset päätökset ja järjestää elämäsi niin, jotta sinulla ja lapsillasi (ja miehelläsi) olisi kaikkein parhain olla. Kuten mainitsit edellä, että kaikki kärsii tilanteesta. Tällaisessa tilanteessa lasten kohtalo koskettaa minua eniten.
Minusta tuntuu, että tiedät (ja haluat oikeasti?) tehdä, mutta et uskalla, koska et halua heittää yhteisiä vuosia menemään?- ap
Olen itse ajatellut tätä ihan samaa.. Totta on, että en haluaisi heittää kaikkia yhteisiä vuosia menemään... Se on tosi sääli, olemme olleet yhdessä todella kauan. Tuntuu, että se kaikki on ollut turhaa, jos niin käy. Tunnistan itsessäni erittäin hyvin tuon, että haluaisin pitää kiinni menneestä ja haluaisin tapahtuvaksi sen mistä aina unelmoin ja mihin jopa pitkään uskoin. Eli että olemme yhdessä elämämme loppuun asti, vaikka mitä tulisi... kuulumme yhteen jne.
Mutta totta on, että aikoihin tuota yhteenkuuluvuutta ja samaan hiileen puhaltamista ja samoin tavoin asioista näkemistä ei ole ollut. Tuntuu itse asiassa, että hyvin pitkään olen halunnut kieltääkin tämän kaiken huonon juuri sillä varjolla, että olen halunnut elää sitä elämää, jollaista toivoin.
Totta on myös se, että en koe vielä uskaltavani tehdä päätöstä eron suhteen. Siinä pelottaa tietysti isot muutokset, epävarmuus, yksinäisyys... Mutta, sitähän tämä on nytkin.
Yksi syy siinä on kuitenkin se, että ajattelen _jos kuitenkin_, mitä jos kuitenkin tästä voisi vielä löytyä yhteinen sävel. Jos meillä olisi parisuhde kunnossa, meillä olisi todella hienosti asiat, ulkoisia puitteita myöten.
Ja lapset... niin, huono omatunto lasten vuoksi on varmaan itselläni se lopullinen niitti jaksamattomuuteen. Huono omatuntona huonosta perheestä, huonoista ihmissuhteista, huonosta jaksamisesta syö sisäisesti ihan äärettömän paljon minua, ihmistä, joka on aina halunnut toimia ns. oikein.
Tuota olen myös miettinyt, että mies vain odottaa, että minä teen päätöksen... eikä halua enää mitään asian eteen tehdä. Vaikka harvoin, jos saan häneltä jonkun sanan, hän sanookin, ettei halua erota. Mutta onko se totuus kuitenkaan?
- Mitäs nyt?
Toinen epätoivoinen
16vuotta yhdessä ja kolme alle 10 vuotiasta lasta.Kevääseen asti meillä
meni tosi hyvin, kunnes huomasin vaimostani ettei halua olla seurassani viikonloppuisin juuri ollenkaan(pariin vuoteen viikolla emme ole juuri töiden vuoksi
nähneetkään).Seksiä meillä oli toki 1-3 kertaa viikonloppuisin, niinkuin ennenkin........
mutta yrittäessäni iltaisin keskustella niitä näitä tuli aina kiire katsomaan elokuvaa tai jotain muuta tekemistä.Muutaman kerran odotin, että elokuva loppuu mutta sitten kuulemma jo väsyttikin ja oli kiire nukkumaan.Ihmetellessäni asiaa sanoi, että kaikki on kyllä kunnossa, kun seksiäkin on mutta haluaa vaan omaa aikaa ja työntekokin
vain väsyttää.Ajattelin, että väsymys on varmasti se syy ja kesälomalla sitten homma
korjantuu.Sama peli jatkui lähes koko kesäloman....seksiä oli kyllä vielä normaalia
enemmänkin, mutta muu ei kiinnostanut kanssani.Viimeisellä lomaviikolla rupesin
tenttaamaan asiaa ja vaimoni tokaisi lopulta olevansa bi-seksuaali ja tämän
pistävän pään sekaisin.Selvisi että oli itsekin tajunnut tämän vasta vajaa vuosi
sitten ja nyt ei enää tiedä mitä haluaa.Tekisi kuulemma mieli seksiä naisenkin
kanssa!Mietin asiaa ja kehotin kokeilemaan sitä.....ei käy sillä tavalla, kun haluaa
ainoastaan suhteessa harrastaa seksiä.Myönsi minulle miettineensä eroa....
muttei tiedä mitä haluaa.Sanoi tänään menevänsä päivä kerrallaan eteenpäin.
Lisäpainetta aiheuttaa vielä lapsemme sairastuminen mikä tulee vaatimaan pitkät
hoitojaksot.Talous meillä on onneksi sentään kunnossa(Lähestulkoon velaton omakotitalo).Tosin eron tullessa en halua luopua talosta ja joudun ottamaan sitten puolikkaan talon verran velkaa taas.
Huomista odotellessa- annamunkaikkikestää2
Vaimosi on sekaisin, enkä nyt tarkoita missään myönteisessä mielessä. Pyydä häntä kanssasi neuvolapsykologin kanssa juttelemaan. Ja ole mies, nyt minusta sinun olisi aika osoittaa kaapin paikka jämäkästi, nyhveröinnit sikseen. Sanot sille sekomuijallesi että jos hän haluaa lähteä niin valmistautuu maksamaan sinulle elatusmaksuja kolmesta, lapsia ei riepotella. Lastenvalvojalle tarvittaessa kans kerrot että äiskä on lähdössä kodistanne vain jotta pääsee lesboilemaan eikä sen vuoksi ole sovelias lähihuoltajaksi. OK?
- Rauhoitu rauhoitu
Mikä siinä on että nykyään ei osata olla jos kaikki ei mene joka päivä siinä avioliitossa tiptop? Jokaiselle tulee aikoja ja kyllästymistä kumppaniinkin. Vielä vähemmän kiinnostaa jos joku ihastus on päässyt hetkeksi väliin. Aika voi muuttaa suhteet ja tunteet, aina ei jaksa parisuhteeseenkaan panostaa. On väsymystä, kyllästymistä ja turhautumista. Tunnetustihan tunteet muuttuu ja vaihtelee.
Miksi ihmiset ei osaa elää siinä tilanteessa mikä kulloinkin perheessä on? Joskus on vaan kaikkea täynnä, otetaan silloin se aikalisä ja katsotaan hieman eteenpäin. Pois turhat hätäilyt ja hosumiset. Yleensä tilanteet korjaantuu johonkin suuntaan, nähdään taas ne hyvät asiat ja miten hyvin lopulta moni asia yhteiselämässä onkaan. Miksi elämän pitää olla aina jotakin dramatiikkaa. Ei intohomo kestä, siitä ei ole perustaksi ihmisten suhteille. Se tulee ja se menee.
Kun hosuu, sotkee vaan asioita enemmän. Kun lähtee hakemaan sitä elämän sisältöä ja intohimoa toisaalta, se loppuu aikanaan toisaallakin, vaikka muuta ajattelisi ja odottaisi. Ihminen on vain ihminen ja myös tunne-elämään vaikuttaa ikä ja vanheneminen. Pois turha hätäily ja yhdessä eteenpäin nekin vaikeammat ajat. Sitähän papin edessä luvattiin, ei tunteita vaan tahtoa.- ap
Näin olen itsekin AINA ajatellut ja sen mukaan toiminut. Todellakaan en ole hätäillyt enkä hosunut.. Mutta entä kun asiat on huonosti vuosikausia ja aina vaan pahenee? Entä kun oma jaksaminen alkaa olla kortilla - ja loppuu?
Kun ei perheessä kukaan jaksa eikä halua enää huolehtia asioistakaan.. ei se voi vaan jatkua. Jotain on johonkin suuntaan tehtävä. Oman ja perheenjäsenten mielenterveyden säästämiseksi. Jos jokainen päivä on vaan ahdistusta, henkistä "valtataistelua", toisten virheistä sanomista... Kuinka kauan voi vaan jaksaa ja ajatella, että tämä on vain kausi?
Jos olisi oikeasti vain väsyttävä elämänvaihe eikä mikään kiinnostaisi, sen voisi kai kumppanilleen sanoa? Ja yhdessä miettiä mihin asti sitä siedetään. Mutta kun ei ole enää edes mitään työnjakoa, osa normaaleista arjen töistä jää kokonaan tekemättä... Miten kauan ihmisen pitää jaksaa huonossa ilmapiirissä?
Eihän parisuhde olekaan yhtä intohimoa ja extremeä. Mutta silloinkin kun kyllästyttää, pitäisi kuitenkin kyetä hoitamaan velvollisuutensa ja arvostamaan myös toista edes ihmisenä. Ei toisen yleinen arvostus ja kunnioitus saa kadota, vaikka olisikin vaihe, ettei hormonit oikein hyrrää.
Meillä on yli 20 yhteistä vuotta takana, kyllä siihenkin on mahtunut jo monenlaisia mäkiä. Myös niin huonoja, normaaleja laskusuhdanteita. Mutta eivät ne ole parisuhdetta itseään huonommaksi vieneet. Päinvastoin, silloinkin on aina ollut tunne, että kyllä tästä yhdessä selvitään.
Nyt mitään sellaista "yhdessä" tunnetta ei enää ole. - Tyhjää puhetta
"Pois turha hätäily ja yhdessä eteenpäin nekin vaikeammat ajat. Sitähän papin edessä luvattiin, ei tunteita vaan tahtoa. "
Joo joo mutta kun tahto on mitä suurimmassa määrin tunnetila! Ei tahto synny sillä että tahdot sitä tahtomista vuonna nolla ja siinä se pysyy se tahtominen maailman loppuun. Ja vaikka tahtoa olisikin, ei se mitään takaa. Jos täällä tahdon voimalla rakastettaisiin, jokainen ottaisi sen lähimmän vapaan ukon tai akan siitä naapurista, tahtoisi sitä rakastaa ja simpsalapim, siihenhän se rakkaus sitten tupsahtaa eikä lähde mihinkään. Ei tainnut mennä ihan noin? - xxxyyy
ap kirjoitti:
Näin olen itsekin AINA ajatellut ja sen mukaan toiminut. Todellakaan en ole hätäillyt enkä hosunut.. Mutta entä kun asiat on huonosti vuosikausia ja aina vaan pahenee? Entä kun oma jaksaminen alkaa olla kortilla - ja loppuu?
Kun ei perheessä kukaan jaksa eikä halua enää huolehtia asioistakaan.. ei se voi vaan jatkua. Jotain on johonkin suuntaan tehtävä. Oman ja perheenjäsenten mielenterveyden säästämiseksi. Jos jokainen päivä on vaan ahdistusta, henkistä "valtataistelua", toisten virheistä sanomista... Kuinka kauan voi vaan jaksaa ja ajatella, että tämä on vain kausi?
Jos olisi oikeasti vain väsyttävä elämänvaihe eikä mikään kiinnostaisi, sen voisi kai kumppanilleen sanoa? Ja yhdessä miettiä mihin asti sitä siedetään. Mutta kun ei ole enää edes mitään työnjakoa, osa normaaleista arjen töistä jää kokonaan tekemättä... Miten kauan ihmisen pitää jaksaa huonossa ilmapiirissä?
Eihän parisuhde olekaan yhtä intohimoa ja extremeä. Mutta silloinkin kun kyllästyttää, pitäisi kuitenkin kyetä hoitamaan velvollisuutensa ja arvostamaan myös toista edes ihmisenä. Ei toisen yleinen arvostus ja kunnioitus saa kadota, vaikka olisikin vaihe, ettei hormonit oikein hyrrää.
Meillä on yli 20 yhteistä vuotta takana, kyllä siihenkin on mahtunut jo monenlaisia mäkiä. Myös niin huonoja, normaaleja laskusuhdanteita. Mutta eivät ne ole parisuhdetta itseään huonommaksi vieneet. Päinvastoin, silloinkin on aina ollut tunne, että kyllä tästä yhdessä selvitään.
Nyt mitään sellaista "yhdessä" tunnetta ei enää ole.Mikä mahtaa olla syy miksi asiat ovat mennet niin kuin ovat meenneet. Oletko pettänyt kumppaniasi, oletko ollut se komenteleva osapuoli, etkö ole arvostanut/ kunnioittanut puolisoasi. Oletko vain sinä oikeassa joka asiassa. Minulle on käynyt niin, etten saa kunnioitusta/arvostusta. Minä saan aina syyt niskoilleni oli sitten asia miten vaan. Hän on pettänyt minua ja hänen sukunsa syyttä minua, Pettää jopa sukulaistensa nähden, mutta hänellä on siihen oikeus. Meillä ei ole minkäänlaista läheisyyttä vaan hän jakaa sitä muiden puolisoille.
- ap
xxxyyy kirjoitti:
Mikä mahtaa olla syy miksi asiat ovat mennet niin kuin ovat meenneet. Oletko pettänyt kumppaniasi, oletko ollut se komenteleva osapuoli, etkö ole arvostanut/ kunnioittanut puolisoasi. Oletko vain sinä oikeassa joka asiassa. Minulle on käynyt niin, etten saa kunnioitusta/arvostusta. Minä saan aina syyt niskoilleni oli sitten asia miten vaan. Hän on pettänyt minua ja hänen sukunsa syyttä minua, Pettää jopa sukulaistensa nähden, mutta hänellä on siihen oikeus. Meillä ei ole minkäänlaista läheisyyttä vaan hän jakaa sitä muiden puolisoille.
Niin... samaa olen miettinyt.
Pettänyt en ole, koskaan. Uskollisuus on ollut minulle aina itsestäänselvyys. Siihen asti, kunnes minua petti mieheni, jolle hänellekin luulin sen olevan itseselvyys.
Asiat lähtivät jo kauan sitten "suistumaan". Luultavasti siksi, että molemmat olimme niin väsyneitä ja ylikuormittuneita. Olen varmasti ollut vaativa myös hänelle, olen sitä aina ollut itsellenikin. Kun itse huomasin, että aloimme etääntyä tunnepuolellla, oli liikaa ristiriitoja, aloimme voida huonosti... Otin asiaa monesti puheeksi. Joko miehen mielestä mitään ei ollut vialla, se menisi siitä kyllä tai sitten hän ei puhunut, koska mielestään ei osannut puhua.
Voi olla, että hän on kokenut arvostuksenpuutetta, niin olen itsekin. Olen myös kertonut hänelle miten paljon olen arvostanut sitä mitä hän on tehnyt (siihen asti) ja kertonut hänelle miten onnellinen olen, kun asiat olivat niin hyvin (silloin kun vielä oli). Kerroin hänelle myös monesti ajatelleeni, että parempaa miestä en luultavast koskaan olisi voinut saada. Oli totta, että tuolloin ajattelin niin. Ja tuolloin asia kyllä olikin niin.
Ehkä juuri siksi tuntuukin niin kauhealta ajatukselta luovuttaa, kun tietää millainen ihminen tuo toinen on ollut. Ei haluaisi tavallaan uskoa sitä, että hän on kokonaan muuttunut tällaiseksi toiseksi. Mutta ehkä se on uskottava. - En tyydy huonoon
"Kun lähtee hakemaan sitä elämän sisältöä ja intohimoa toisaalta, se loppuu aikanaan toisaallakin, vaikka muuta ajattelisi ja odottaisi."
Minä erosin miehestä, joka heti naimisiin mentyämme piti minua itsestäänselvyytenä. Ei tarvinnut muka enää pitää kainalossa eikä sanoa mitään kaunista tai kiitosta. Haukkuja ja arvosteluja kyllä satoi...
Onneksi nostin kytkintä vaikka meillä oli lapsiakin.
Nykyinen suhde ei ole vielä ainakaan mennyt huonoksi ja yhdessä ollaan oltu lähes 20v. Minulla on aivan ihana mies, jota rakastan täydestä sydämestäni! Onneksi lähdin hakemaan sitä elämän sisältöä ja intohimoa muualta.
- ahaa...
Mutta papin edessä luvattiin myös sitä uskollisuutta(kin)... eikö sitäkin pitäisi sitten noudattaa?
- n
kertomus kuin meidän parisuhteesta paitsi että olen ap:n kertomuksen miehen roolissa..
Itse en tosiaan tiedä mitä teen, odotan että aika antaa vastaukset.. Olen ehkä hieman kallistunut eron puoleen, mutta kerään ilmeisesti rohkeutta... Olisi mielenkiintoista kuulla, että mikä sai sinut pettämään vaimoasi? Uskoitko, että parisuhde oli ilman tulevaisuutta, ENNEN kuin päädyit toisen naisen luo vai oliko se tavallaan hätähuuto, että elät elämää, jota et pohjimmiltasi halua? Tämä kiinnostaa minua valtavasti miesten tunne-elämässä. Ja siis esitän nämä kysymykset sen pohjalta, että sanoit itsesi keräävän rohkeutta hankkia eron.
- petetty vaimo
Mulla petettynä pisti silmään pahasti ap aloituksen muutama lause " Haluaisin vain takaisin sen miehen, joka tuo oli joskus ja sen parisuhteen, joka oli joskus. Pettämisestä huolimatta olisin sen valmis ottamaan takaisin."
Siinä on varmaan syy miksi mikään ei suju. On aivan järjenvastaista haluta ja pitää kiinni suhteesta, joka vei pettymykseen, pettämiseen ja koko perheen elämänlaatua heikentäväksi olemiseksi. Irti vaan siitä suhteesta! Ja äkkiä.
Itselleni onneksi selvisi pettämiskriisin alkuvaiheessa terapeutin avulla, että paluuta vanhaan ei ole eikä tule, jos yhdessä haluan olla ja elää hyvää elämää. Luopuminen vanhasta teki kipeää, se oli kuin avioero. Tuntui epäreilulta kun en halunnut. Pettämisellä minulta oli kuitenkin viety vapaus valita, joten se oli vain nieltävä. Ei ollut kivaa.
Vanhan poisviskaaminen oli kuitenkin elämäni paras päätös. Tajusin, että "yrittämällä" ei mikään menisi eteenpäin. Minun piti muuttua, jotta meidän parisuhde muuttuisi. Samalla tavalla kun mieheni joutui sitoutumaan siihen. Kymmeniä kertoja purimme hampaita kiukkuisena yhteen ja pyristelimme vanhasta irti. Pirun vaikeaa oli olla ja tehdä itselleen vieralla tavalla. Vanhaan oli niin helppo luiskahtaa, ja niin me etenimme parin vuoden ajan. Kaksi askelta eteen, yksi taakse ja välillä oikein iso luisu takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta aloimme tajuta homman nimen, uusi alkoi tuntua tutummalta ja aloimme huomata, miten paljon uutta iloa elämäämme alkoi tulla kuin varkain. lopulta etenemistahti vaihtui ja takaluisujen sijaan aloimme välillä harppoa eteenpäin. Hyvä alkoi kantaa, ja huomasin vähitellen, että en enää vain toiminut jollain toisella tavoin, vaan myös ajattelin erilailla.
Jos ap on yrittänyt ja yrittänyt, niin suosittelen taktiikan vaihtoa. Nykyinen ei mitä ilmeisemmin toimi. Se ei suinkaan tarkoita, etteikö mikään toimisi. Vähän sama kuin missä tahansa elämässä, ongelmaan ei aina löydy heti oikeaa vastausta tai ratkaisua. Joskus täytyy mennä pidemmän kaavan mukaan.
Ja jos sortuu siihen "kaikkeni olen yrittänyt"-ajatteluun, ei enää kannata miettiä mitä toisen päässä liikkuu. Itse on jo lyönyt hanskat tiskiin, Marttyri ei löydä koskaan luovaa ratkaisua.- unbelievable1001
eli sinun mielestäni ihmisten tulisi käyttää kymmeniäkin vuosia mahdollisesti siihen yrittämiseen? Siis pidemmän kaavan mukaan. Sitten huomaat kuolinvuoteellasi, että jokin tärkeä asia jäi matkan varrelle, kun vain yritit aviomiehesi kanssa.
Minusta on itsekästä jonkun sanoa, että joku toinen on marttyyri, jos ei jaksa enää yrittää. Tällainen on pohja sille huonolle mielenterveydelle.
Kuka haluaa elää sellaisessa avioliitossa/suhteessa jossa niitä huonoja päiviä on huomattavasti enemmän kuin niitä hyviä? Kaikista eniten minua huolestuttavat nämä avioliitot, joissa ollaan hetki todella korkealla ja sen vastapainoksi hyväksytään kamalasti p*skaa.
- petetty vaimo
Joko ilmaisin itseni kiireessä huonosti, tai unbelievable vain ymmärsi vääri. Pahinta on juuri se "yrittäminen" vuodesta toiseen ilman tulosta. Minulle se tarkoittaa jysähtämistä pahaan oloon ja huonoon liittoon. Kenenkään elämä ei ole niin pitkä, että paikallaan seisomiseen kannattaisi tuhlata loputtomasti aikaa. Yrittämisellä pitäisi välillä saada tulostakin. Tärkeintä onkin tajuta, että joko muuttaa ongelman/ongelmien lähestymistapaa tai lopettaa reilusti ja myöntää, että nyt ei enää tahto/voimat/halu/rakkaus riitä. Kukaan ei loputtomasti seistä epämääräisessä välitilassa odottamassa sitä päivänpaistetta.
En itse tykkää tuosta "kaikkeni olen yrittänyt"-lauseesta. Liian paljon sitä oli aikoinani myös minun omassa ajattelussani ja käytöksessäni, ja se tuntuu näin jälkikäteen turhalta ja tarpeettomalta (marttyyri)vinkumiselta (puhun nyt itsestäni, en muista!). Tajusin ainakin itse, miten vähän ja kapeaa tuo minun "kaikkeni olen yrittänyt" oli. Pystyin paljon enempään, ja ennenkaikkea parempaan.
Kipua ja sattumista ei elämässä voi aina välttää. Ja harvoin hyvään pääsee helpolla. Ruusunpunaisten lasien riisuminen ei ole helppoa, sillä niin paljon soopaa meille on elämästä ja rakkaudesta syötetty. Mutta lohtuna voin ainakin omasta kokemuksesta sanoa, että paljon parempaa, ja erityisesti hauskempaa, on oikea elämä ja rakkaus ilman ruusulinssejä.- ap
Tuossa tekstissäsi on paljon totta.
Itsekin ilmaisin itseäni huonosti alussa, koska yritin tiivistää ajatukseni. Sanoin, että haluaisin takaisin sen vanhan.. Niin. En toki sitä vanhaa elämää, joka johti petokseen jne, en todellakaan. Se oli huonoa aikaa jo silloin. Vuosia ennen kuin mieheni petti luottamukseni.
Mutta vanhalla tarkoitin sitä, jota meillä oli vielä esim. 10v sitten, sit tunnetta, että kuuluu toisen kanssa yhteen, puhalletaan yhteen hiileen, tehdään yhdessä yhteisen vuoksi. Ja siihen haluaisin vielä joskus takaisin. Ja nimenomaan niin, että tämä edellinen vanha jätetään taakse. Mekin kävimme parisuhdeterapiassa tuon pettämisen jälkeen. Sielläkin tuli hyvin vahvasti esiin se, että entiseen ei voi palata (siihen joka edelsi näitä tapahtumia). Joko erotaan tai sitten seuraa entistä parempi elämä. Mutta entiseen ei ole paluuta. Tätä mieheni ei minun näkökulmastani ole ollenkaan ymmärtänyt.
Itse koen, että tuo kriisi muutti minua ihan ihmisenä. Suhtautumistani elämään kokonaisuudessakin, mutta ennen kaikkea tähän parisuhteeseen. Ajatukseni muuttuivat monin osin, koen olevani vähän jopa eri ihminen kuin ennen tuota kriisiä.
Itse koen, että tuon jälkeen olisi ns. pitänyt aloittaa alusta, se parisuhde ja sen rakentaminen. Katsoa mitä meistä vielä tulee, kun katsotaan uusin silmin. Ja itse olen siitä lähtien nähnyt itseni, mieheni ja suhteemme eri silmin. Objektiivisemmin, sanoisin.
Käytökseni myös muuttui, olihan se pakkokin, koska ajatukset olivat niin muuttuneita. Koin, että nyt pitää lähteä uudelleen "hakemaan sitä toista ihmistä" vierestään. Ja näin lähdinkin. Mutta mies nähtävästi ei kokenut samoin. En saanut häneen sillä tasolla enää yhteyttä. Minun näkökulmastani hän jatkoi elämäänsä juurikin niin kuin oli ennen kriisiäkin elänyt. Välinpitämättömästi, arvostamatta, kunnioittamatta, itsekkäästi rumasti sanoen. Ehkä vähän kärjistettynä, mutta kuitenkin.
Koin, että olisin kaivannut enemmän huomioimista, välittämistä, asioista sopimista jne, jos hän todella olisi välittänyt minusta niin, että olisi halunnut vielä saada luottamuksensa takaisin.
Vaadinko siis liikoja? Ja sen vuoksi petyn nyt uudelleen.
- ap
Jatkan vielä..
Se mikä tästä tekee vaikeaa ja ristiriitaista, on myös se, että ajoittain tunnistan miehessä sen miehen, jota rakastan. Mutta se on siis vain ajoittain. Se tapahtuu silloin, kun syystä tai toisesta (useimmiten uupumuksen aiheuttamasta välinpitämättömyydestä johtuen) saan sysättyä tästä tilanteesta johtuvan ahdistuksen pois ajatuksistani. Silloin mies saattaa tuntua "siltä miltä haluaisin". Mutta tätä tapahtuu siis ehkä muutaman hetken -muutaman tunnin kerran kahdessa viikossa. Se ei ole paljon se. Muun aikaa kaikki on ihan kamalaa, lähes sietämätöntä.
Mutta nuo hetket ovat luultavasti syynä siihen, että jotakin olematonta toiveen kipinää vielä elättelen. Että jos kuitenkin tapahtuisi ihme, ja elämä muuttuisi enemmän sen hyvä elämän kaltaiseksi.
Itsestäni taas tuntuu, että miehelle riittää hyvin se, jos kerran kahdessa viikossa on seksiä. Ja jos sitä tuolloin on, se on hänelle merkki, että parisuhde on kunnossa. Jolloin hän ei taas välitäkään panostaa mihinkään muuhun yhtään enempää. Itse koen, että noina hetkinä olisi (luultavasti kummallekin) täysin yhdentekevää kuka se seksikumppani on... haluttaa siis seksiä eikä niinkään sitä puolisoa. En tiedä, mutta tällä kaavalla tämä nyt on mennyt. Ja tätä kaavaa en enää jaksaisi.
Mitä siis tehdä? Oliko tämä liitto nyt tässä kaikesta huolimatta?- tuo nyt
ei näytä hyvältä, itselläni, miehenä, oli sama tilanne aikoinaan, puhutun ymmärtäminen puuttui vaimoltani kokonan tai hän piilotteli sitä omaa olematonta itsetuntoa, mutta pienessä maistissaan esitti marttyyrin osaa niin räikeällä tavalla että en voinut osallistua siinä tilanteessa koko keskusteluun hänen kanssaan.
Siinä tein ison virheen ja se olikin ainut, että uskoin ja luotin, että kaikki kääntyy hyväksi vielä joskus, ja p****t ... 30 vuotta, kypsytti totaalisesti ja enkä olisi edes tuntenut minkään vertaa syyllisyyttä vaikka olisin kaikki yöt käynyt vieraissa.
Ero oli paras ratkaisu, mitä tuossa tilanteessa pystyin tekemään, "turhaan ...aivan turhaan" kärsitään ja odotellaan sitä ihmettä, että toinen muuttuisi, tai tajuaisi tilanteen mahdottomuuden, "vaikka kaikkeni yritin", ei se yksipuolisella yrittämisellä onnistu mitenkään.
Vuosikymmenet on tämä erojen tilasto osoittanut sen että jos mikään muu ei toimi kuin seksi ja sekään ei aina, niin miksi pitää sen rakkauden huumassa elää sinä uskossa että kaikki se kestää....kysyn vaan.
- samoissa vesissä
Kyllä kuulostaa tutulta. Samoja pohdintoja meneillään. Koskettivat nuo sanat, että miehesi elää välinpitämättömästi, arvostamatta, kunnioittamatta, itsekkäästi. Oikeastaan en tuota itsekkyyttä ihmettele, sillä media pursuaa itsekkyyttä ja sitä että toisesta ei tarvitse välittää ja pidetään täysin normaalina sitä minä itse elämää. Olisikohan nuo neljä sanaa ne, jotka ennen omassa avioliitossa olivat päivän selviä asioita, mutta jostain syystä ei enää.
Omalta puoleltani olen yrittänyt, mutta eihän siitä yksin mitään tule. Kun vuosia kuuntelee ivailuja vaatteistaan, ulkonäöstään, sukulaisistaan ja ties mistä, niin olisihan se ihme, että ei vaan jaksa. Vaikka kuitenkin haluaa ymmärtää, että niistä työpaineista ne kaikki möläytykset tulee, niin silti tuntee itsensä täysin arvottomaksi surkimukseksi toisen rinnalla, jolla on parempi palkka ja sosiaalinen status työelämässä. Välillä mietin, onko kyse myös miehen kriisistä, jossa kaikki ikävä puretaan vaimon niskaan.
Kun tätä miehen taholta kuuntelee ja lisänä siihen vielä, kun itse yrittää avata keskustelun jostakin aiheesta ja saa heti tölväisyn, jolla toinen osoittaa pätemistään ja tietämistään, niin onko ihme, että tulee tunne, kuinka jaksaa rakastaa. Vaikka rakastaakin ensirakkauttaan ihan kuten ennenkin, niin sen rakkauden näyttämiseen tulee kyllä este, jos toisen viereen ei edes uskalla mennä pelkäämättä ivailuja. En uskonut, että toiselle voi sanoa, mitä sä lääpit, kun toista silittää. Tuntuu, että olen rakkauden kerjäläinen.
Onko miehestäni tullut nyt niin vanha, että ne ikävät piirteet korostuvat ja kaikki johtuukin siitä, että hän pelkää eräällä tavalla oman kehon viestejä, eikä halua eräällä tavalla menettää nuoruuttaan? Miehen vaihdevuodet tai ikäkriisi voisiko se olla sitä? Vai onko kyse testosteronin liian alhaisesta arvosta?
Tuo toisen huomioiminen, vaikka kuinka vähäinen on tärkeää ja sen puutteessa täällä myös olen. Mietinki tässä, koska hän on viimeksi sanonut rakastavansa minua? Varmaan alttarilla viimeksi, mutta eihän ne suomalaiset miehet paljon naisiaan sanallisesti kerro rakastavansa. Aina ruikutetaan jostakin, joko seksiä ei ole tarpeeksi, vaikka meillä ei ole koskaan päätä särkenytkään ja aina on saanut, kun on halunnut tai nyt sitä tuntuu olevan liikaa.
Olenko liian vaativa minäkin?- mies eri vesissä
et tosiaan ole liian vaativa,tossahan jo kaikki selvisikin se karmein kauhu skenaario joka valitettavan usein toteutuu kymmeniäkin vuosia kestäneissä mykkäkoulu opetuksissa ja sitten ukkosi toitottaa koko suvulle, että kaikki hyvin valtakunnassa ja lupaa ilmoittaa sitten jos tilanne muuttuu, elä siinä sitten ikäsi kärsien tai pala karrelle siinä sen ukon takia.
Kokemusta on mutta olen mies, en kuitenkaan "mies vailla menneisyyttä"
- ap
Tulinpa vielä kertomaan näistä miehen elämän prioriteeteista. Parhaillaan kun asiaa taas niin paljon kismittää. Ainakin saan kirjoittamalla purettua oloani, eikä tule niin helposti purettua sitten esim. lapsiin.
Mies siis on sanonut, ettei jaksa mitään eikä osaa mitään. Siksi ei tee kotona mitään, kun ei jaksa. Eikä puhu kanssani ongelmista, kun ei osaa. Niin juuri. Kun ei osaa, niin ei tarvitse edes yrittää.
Ja hän ei juuri mitään jaksakaan. Töissä käy sen mitä jaksaa ja sen vuoksi myös taloudellinen ahdinkomme on kova. Kuitenkin hänellä riittää energiaa ylenmäärin harrastukseensa. Ei haittaa, vaikka menisi puolille öin sen kanssa, suurin osa illoista ja monta viikonloppua. Joka ilta harrastus on jossain määrin kuvioissa mukana. Ja mm. tämä viikonloppu menee harrastukselle kokonaan. Aamulla on kukonlaulun aikaan jaksanut lähteä, koko päivän olla ja vielä nyt jaksaa kamojansa huoltaa ja puunata. Ja aamulla taas lähtö. Koskaan nämä hommat ei tee tiukkaa jaksamiselle, ei koskaan.
Kuitenkaan kotona ollessaan hän ei jaksa mitään. Ei puhettakaan, että tekisi keskeneräisenä roikkuvia (ja osin ihan pakollisiakin) töitään. Istuu vaan koneen tai tv:n vieressä. Hän ei ota vastuuta mistään. Hän ei myöskään enää edes vaadi esim. lapsilta mitään. Kuravaatteet jäävät keskelle lattiaa, lika-astiat ja roskat pöytään, likapyykit ihan minne sattuu, vaatteet ja kengät minne sattuu. Muista tavaroista lienee turha edes mainita.
Mä en vaan jaksa enää. En jaksa yksin vetää näitä kivirekiä ja taistella tuulimyllyjä vastaan. Siitä ei tule mitään, että itse vaadin lapsilta, mutta hän ei. Mielestäni omien jälkiensä korjaaminen ja yleinen siisteys kuuluisi olla itsestäänselvyys. Meillä ei enää ole. Koska mä en jaksa. Aina olen viime käden vastuun siitä(kin) kantanut, mutta on mies sentään osallistunut. Nyt ei enää yhtään. En jaksa korjata hänenkin jälkiään kuin pikkulapsen.
Nyt taas joku rientää kommentoimaan, että on yksin minun ongelmani, jos en siedä epäjärjestystä. Ja silloin minun on myös se järjestys saatava aikaan. En voi vaatia toista, jos hän on tyytyväinen tähän. Mutta onko asia ihan niinkään? Eikö peruslähtökohta kuitenkin ole se, että paikat pidetään siistinä? Enkä nyt tarkoita mitään tiptop -kiiltoa, mutta edes tavarat käytön jälkeen paikoilleen, vaatteet paikoilleen, tiskit koneeseen ja roskat roskiin. Vaadinko liikaa, jos en usean lapsen perheessä halua tätä kaikkea tehdä yksin?
Ja ennen kaikkea, voiko prioriteetti olla tuo, siis harrastus. Oma elämä, parisuhde, perhe aivan sekaisin, mutta silti jaksetaan harrastaa? Mieleen ei mahdu muuta kuin harrastus? Ensisijaisena ei tule mieleen hoitaa perhe-elämää kuntoon, jotta olisi sitten mukavampikin harrastaa?
Ja ei, mä en periaatteesta vihaa tuota / miehen harrastusta. Olen aikoinaan siitä pitänytkin ja siihen kannustanutkin. Mutta siinä kohtaa, kun se on minun näkökulmastani mennyt kaiken ohi, se on ollut liikaa minulle.
Taidan olla sittenkin liian vaativa...- Väsy iski
Miehellä on työ, johon hän voi mennä "silloin kuin jaksaa" ja siksi on taloudellisesti tiukkaa. Kuulostaa tooooodella oudolta. Se on sitten varmaan duuni, jonne ei tarvi edes ilmoittaa, jos aikoo jäädä viettämään kotipäivää.
- älä unohda lapsia
Mulle tuli mieleen sun tarinaasi lukiessani, että eikö miehesi noilla teoillaan/tekemättömyydellään juurikin osoita, että hänelle on aivan sama, miten teidän liittonne käy? Odottaa vaan sun tekevän päätöksen erosta.
Sä tiedät tarkasti, millaisen avioliiton haluat jatkossa. Miestäsi ei kiinnosta edes yrittää. Mikähän lienee paras ratkaisu kaikkien kannalta? Mua säälittää teidän lapset. Minkälaisen mallin annatte parisuhteesta heille? Ei hellyyttä, ei rakkautta, ei toisten kunnioittamista. Pelkkää pahaa oloa. Olisiko jo syytä miettiä asiaa lapsienkin kannalta, eikä vaan tuijottaa omaan napaansa? Sitähän sä teet. Koko ajan mietit, mitä itse haluat ja millaisen toivot liittonne olevan jatkossa. Unohdat lapset. - ap
Väsy iski kirjoitti:
Miehellä on työ, johon hän voi mennä "silloin kuin jaksaa" ja siksi on taloudellisesti tiukkaa. Kuulostaa tooooodella oudolta. Se on sitten varmaan duuni, jonne ei tarvi edes ilmoittaa, jos aikoo jäädä viettämään kotipäivää.
Niinhän se on. Yhden miehen yrityksessä voi päättää aivan vapaasti minkä verran töitä tekee ja milloin. Valitettavasti. Ja kyllä kotipäiviä voi viettää silloin kuin siltä tuntuu, eikä niitä tarvitse edes vaimolle ilmoittaa.
- ap
älä unohda lapsia kirjoitti:
Mulle tuli mieleen sun tarinaasi lukiessani, että eikö miehesi noilla teoillaan/tekemättömyydellään juurikin osoita, että hänelle on aivan sama, miten teidän liittonne käy? Odottaa vaan sun tekevän päätöksen erosta.
Sä tiedät tarkasti, millaisen avioliiton haluat jatkossa. Miestäsi ei kiinnosta edes yrittää. Mikähän lienee paras ratkaisu kaikkien kannalta? Mua säälittää teidän lapset. Minkälaisen mallin annatte parisuhteesta heille? Ei hellyyttä, ei rakkautta, ei toisten kunnioittamista. Pelkkää pahaa oloa. Olisiko jo syytä miettiä asiaa lapsienkin kannalta, eikä vaan tuijottaa omaan napaansa? Sitähän sä teet. Koko ajan mietit, mitä itse haluat ja millaisen toivot liittonne olevan jatkossa. Unohdat lapset.Mä en unohda lapsia. Yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista on huono omatunto siitä millaisessa perheessä / ilmapiirissä lapset elävät. Tästä olen myös miehelle yrittänyt puhua. Tuloksetta. En todellakaan unohda lapsia. Mutta päätös parisuhteesta pitänee varmaan kuitenkin tehdä siltä pohjalta miltä itsestäni tuntuu. Ja sitä pohdintaa, nämä kaikki muutkin asiat vaakakupissa, koko ajan tässä teen.
- kunnollinen n
Miksiköhän mulle tuli nyt tällänen tunne lukiessani tuosta miehesi harrastuksesta joka vie kaiken ajan.Eli tunne on sellainen, ikäänkuin 2 vaihtoehtoa.Jostakin syystä hän ei kestä olla kotona ja voi olla esim masentunut tms.Toinen vaihtoehto voisi olla se että hän ei aina näinä monina iltoina ja vloppuina olekaan siellä missä pitäisi vaan jonkun naisen luona.Anteeksi kun sanon näin mutta nämä asiat vain nousivat mieleeni lukíessani ed. kirjoitustasi.Tsemppiä sinulle.
- ap
kunnollinen n kirjoitti:
Miksiköhän mulle tuli nyt tällänen tunne lukiessani tuosta miehesi harrastuksesta joka vie kaiken ajan.Eli tunne on sellainen, ikäänkuin 2 vaihtoehtoa.Jostakin syystä hän ei kestä olla kotona ja voi olla esim masentunut tms.Toinen vaihtoehto voisi olla se että hän ei aina näinä monina iltoina ja vloppuina olekaan siellä missä pitäisi vaan jonkun naisen luona.Anteeksi kun sanon näin mutta nämä asiat vain nousivat mieleeni lukíessani ed. kirjoitustasi.Tsemppiä sinulle.
Niin. Olen itsekin alkanut nyt näiden kirjoitusten ja pohdintani keskellä tulla siihen tulokseen, että tuo harrastus on miehellä pakokeino. Sillä hän pääsee tästä pois eikä tarvitse ajatella elämää sen enempää. Mutta mielestäni ei tilanne niinkään voi jatkua. Että hän pakenee ja minä olen ahdistuneena kotona. Jotain on joka tapauksessa tehtävä.
Toinen hänellä saattaa olla, siitä en tiedä. Mutta tuskin se noihin harrastusreissuihin ainakaan kovin kiinteästi liittyy, sillä siellä on yleensä myös yksi lapsistamme mukana.
- Lilli__
Oletteko molemmat omissa asunnoissa? Mitä mieltä auttaako se asiaan? Mutta Itse aikoinaan oli naimisissa ihanan miehen kanssa ja ei auttanut enää yrittää, kun joka kerta palasimme vanhaan kaavaan. Uuden ihmisen kanssa huomasin asiat eri näkökulmista, Miten olin tuhlannut ne vuodet turhaan yrittämiseen.
- kohtalotoveri
Et sinä ap vaadi liikoja. Vaadit vain arjen jakamista, niin käytännön töiden kuin henkisen puolen osalta. Tavarat omille paikoilleen, lasten kasvatusvastuu molemmille.
Mulla myös mies, jonka lause on kaikkeen, että ei osaa. Ei osaa puhua, keksiä, ajatella. Hän odottaa tumput suorana, että taivaasta putoaa viisastenkivi, joka antaa kaikkeen valmiit vastaukset. Itse ei tee mitään tai näe vaivaa. Olen nyt aivan poikki siihen, meilläkin taustalla miehen pettäminen ja terapiat ja muut kymmenet uudet alut.
Tunnistan pelottavalla tavalla myös tuon toivonkipinän, jonka varassa roikun kuin löyhässä hirressä. Viime aikoina olen alkanut miettiä, että onko se edes toivoa vai epätoivoa.
Liian monta kertaa olen varmaan uhonut laittavani pillit pussiin. olen sanonut liian monta kertaa, että en enää jaksa. Mutta kun on arkea lasten takia jollain tavalla aina ollut pakko jaksaa, mies on tulkinnut sen niin, että en ole lopussa. En tiedä, kuinka pahasti pitäisi romahtaa, ennen kuin ymmärtäisi.
Päivä päivältä tuntuu yhä enemmän, että tuhlaan elämääni. Silti pelottaa ottaa seuraava askel. - ap aivan pihalla
Niin, ihan samat fiilikset täällä..
Viimeksi eilen illalla otin tämän asian puheeksi. Yksinpuheluksi sekin jäi. Vastaukset olivat tyyliin "en mä tiedä" tai sitten asetuttiin puolustuskannalle "olen mäkin mielestäni jotain tehnyt". Ja siitä pitäisi sitten seurata ehkä se vertailu kumpi on tehnyt mitäkin ja kumpi on tehnyt enemmän kuin toinen. Sitä mä en jaksa, koska se ei johda mihinkään.
Itsekin olen sanonut monta kertaa, että mä en jaksa. Ja että näin ei vain voi jatkua. Ja kysynyt ymmärtääkö hän sen. Nähtävästi olen itsekin sanonut sen jo liian usein ja liian pitkään jäänyt vielä odottamaan aiheuttaisiko sen muutosta tilanteeseen. Eilen taas sanoin tuon. Sanoin myös, että alan kohta etsiä asuntoa itselleni, kun tästä ei vaan tule mitään.
Juurikaan kommentteja en saanut. Hän ei vaivautunut juuri edes minua päin katsomaan, kun puhuin. Sekin loukkaa, ettei hän edes halua ymmärtää pahaa oloani. Itselläni olisi vastaavassa tilanteessa tosi huono olla sen vuoksi, että toisella on paha olla. Tuolle asia on nähtävästi yhdentekevää. Luultavasti hän ei (taaskaan) ottanut asiaa todesta. Ajatteli vain mielessään, että taas tuo nalkuttaa tuossa ja sulki korvansa. Miten kommunikaatio voi mennä tähän pisteeseen ja olla tätä luokkaa?
Olen itse asiassa ollut nyt viikon pois töistä, koska en vaan jaksa tätä kaikkea. Mietin ratkaisuja. Mutta mies ei ole edes kysynyt miksi olen kotona. Näinkö paljon hän asiasta välittää? Näinkö paljon häntä kiinnostaa mitä meidän perheessä tapahtuu?
Jos hän ei jaksa tätä perhettä eikä halua elää tässä perheessä, niin miksi hän ei ota eroa? Mitä hänen päässään liikkuu? Osaako kukaan valaista minua siitä? Miten voisi olla mahdollista saada keskusteluyhteys? Onko se mahdotonta? Vai onko sillä taas joku toinen jossain, jolloin voi kiinnittää huomionsa siihen eikä tarvitse oikeaa elämäänsä miettiä?
Mitä tässä pitäisi tehdä? Lähteä? Vai yrittää saada se vielä johonkin terapiaan? Ja jos minä olen se, joka terapian varaa, niin onko asenne sitten se, että mennään koska on pakko mennä? Jolloin se ei taas johda mihinkään.
Itse en oikeasti enää edes ymmärrä koko tilannetta. Vai onko se miehen tarkoituskin?- ppoioipo
Ymmärrän sinua ap. Minullakin mies joka kommunikoi vähän & harrastuksensa vie luvattoman paljon aikaa, myös minulta, lapsilta ja kotitöiltä - näin koen.
Oman kokemuksen pohjalta heittelen muutaman kommentin / pointin.
"...tai sitten asetuttiin puolustuskannalle "olen mäkin mielestäni jotain tehnyt". Ja siitä pitäisi sitten seurata ehkä se vertailu kumpi on tehnyt mitäkin ja kumpi on tehnyt enemmän kuin toinen. Sitä mä en jaksa, koska se ei johda mihinkään."
Olet oikeassa, ei johdakaan. Voi kun näissä tilanteissa ymmärtäisi pitää oman suunsa kiinni. Koska tuolla hetkellä ollaan ehkä siinä hilkulla että mies alkaa puhuakin. Jos malttaisi kysyä rauhallisesti ja vailla minkäänlaista ivaa että mitä hän on mielestään yrittänyt. Jokaisella on näkökulmansa ja kun sitä hiljenee kuuntelemaan, voi herätä huomaamaan toisen teot. Tai jos niitä ei todellakaan ole, ehkä tarkentava kysymys herättää hänet huomaamaan ettei mitään tekoja ole. Ja siihenkään ei pitäisi alkaa riekkua että "näetkös nyt..." vaan olla hiljaa. Meillä ainakin tuloksekkaimmat keskustelut on käyty niin että olen niellyt 75% kitkerimmistä kommenteistani ja vain kuunnellut ja kysynyt mahdollisimman neutraalisti, ilman ennakko-oletuksia.
Jokaisella on halu tulla kuulluksi ja sen puute on mielestäni suurin syy siihen että lähdetään hakemaan ulkopuolisia "ymmärtäjiä" joista sitten tuleekin ihana pakokeino arjesta. Ja kuinka ollakaan, se kotona vaaniva puoliso alkaa muuttua yhä suuremmaksi rasitteeksi samalla kun ulkopuolinen olkapää ymmärtää.
"Hän ei vaivautunut juuri edes minua päin katsomaan, kun puhuin. Sekin loukkaa, ettei hän edes halua ymmärtää pahaa oloani."
Voisiko tilanteen tulkita niin, että sanat jotka sanoit (oman asunnon etsiminen, se ettet enää jaksa) saivat hänet niin surulliseksi/avuttomaksi tms. ettei hänen edes kyennyt katsomaan sinua? Onko katsomattomuus tai kommentoimattomuus automaattisesti jonkinlainen hylkääminen? Loukkaus? Meiltä kotoa tiedän että olen altis tulkitsemaan katsekontaktia ja/tai puhumattomuutta aina itseni kannalta negatiivisesti, vaikkei se jonkun ulkopuolisen silmissä olisi ollenkaan sitä. Ihan muiden asioiden yhteydessä olen saanut kuulla kuinka paljon mieheni on tilanteeni vuoksi kärsinyt ja halunnut tehdä jotain hyväksi, mutta hän on ollut itsekin niin väsynyt, surullinen tai tolaltaan ettei muuhun ole kyennyt kun olemaan hiljaa. Tai vielä pahempaa, poistumaan huoneesta. Sehän on ollut minulla ihan punainen vaate. Jätetään yksin, helvetti. Mies taas on mennyt kokoamaan itseään muualle, kun ei ole kyennyt jatkaamaan mielestään millään järkevällä.
Minulla on ollut kova halu ratkaista hautuneet pulmat heti, "puhdistetaan ilmaa puhumalla", mutta mieheni ei kykene mihinkään suuriin verbaalisiin urotekoihin väsyneenä ja stressaantuneena. Vaikka omaa väsymystäni ja stressiäni kaikenlainen keskustelu voisi laukaista, on ollut pakko hyväksyä että miehen kohdalla näin ei ole. Ja siitä harrastuksesta...niin monet kerrat olen naputtanut ja tuonut esille kuinka koen että edes osa siitä ajasta joka häneltä menee harrastukseen, voisi koitua perheen ja minun hyväksi... Joitakin myönnytyksiä hän on tehnyt, mutta noin pääsääntöisesti hän kokee tässä elämänvaiheessa tarvitsevansa juuri tuollaisen harrastuksen, jotta saa nollattua päätään työpaineista ym. Minun mielestäni hän jaksaisi paineitaan vähemmälläkin harrastamisella, mutta ehkä asia sitten on niin kuin hän sanoo. Tämäkin on yksi sellaisen keskustelun oivalluksia, jossa pyrin pitämään kieleni kurissa ja kuulemaan mitä toinen sanoo. Ja hänhän kertoi kun vaan alkuun pääsi: huoli yrityksensä taloustilanteesta, kotimme valtavasta remonttiurakasta (hometalo), siitä miten jaksamme kahden pienen lapsen kanssa...Ja vaikka minun mielestäni (edelleen) hän voisi pienentään huoliaan tekemällä niiden hyväksi jotain, sen sijaan että istuu harrastamassa, ymmärrän kuitenkin miksei hän voi loputtomiin venyä tekemään. Minä helpotan asioita tekemällä, pusken urakalla asioita pois alta ja kuvainnollisesti putsaan pöytiä niin kauan kuin tolpillani pysyn. Mies sen sijaan tekee asioita sykäyksittäin, välillä vetää henkeä..ja koko ajan miettii miettii miettii. Tuliko tehtyä oikein, olisiko pitänyt tehdä toisin. Stressaa stressaa stressaa. Toimintapamme on tyystin toinen ja kun ymmärsin tämän, aloin paremmin hyväksyä harrastamistakin. Sillä minä irtaannun arjesta parhaiten kun ole uurastanut itseni henkihieveriin ja sitten lepään/harrastan hyvällä omalla tunnolla - mies sen sijaan tekee ja miettii, tekee ja miettii, kunnes tarvii totaalipaussin jotain ihan muuta tehden.
Jos sinulla on yhtään jäjellä sitä halua rakentaa uusi suhde mieheesi ja katsoa suhdettanne ja häntä "uusin silmin" koita päästä keskustelemaan niin ettet lankea niihin uriin joihin olet aiemmin lähtenyt. Jokainen voi muuttaa vain itseään. Kirpaisee, mutta lohduttaa samaan aikaan. - ap
ppoioipo kirjoitti:
Ymmärrän sinua ap. Minullakin mies joka kommunikoi vähän & harrastuksensa vie luvattoman paljon aikaa, myös minulta, lapsilta ja kotitöiltä - näin koen.
Oman kokemuksen pohjalta heittelen muutaman kommentin / pointin.
"...tai sitten asetuttiin puolustuskannalle "olen mäkin mielestäni jotain tehnyt". Ja siitä pitäisi sitten seurata ehkä se vertailu kumpi on tehnyt mitäkin ja kumpi on tehnyt enemmän kuin toinen. Sitä mä en jaksa, koska se ei johda mihinkään."
Olet oikeassa, ei johdakaan. Voi kun näissä tilanteissa ymmärtäisi pitää oman suunsa kiinni. Koska tuolla hetkellä ollaan ehkä siinä hilkulla että mies alkaa puhuakin. Jos malttaisi kysyä rauhallisesti ja vailla minkäänlaista ivaa että mitä hän on mielestään yrittänyt. Jokaisella on näkökulmansa ja kun sitä hiljenee kuuntelemaan, voi herätä huomaamaan toisen teot. Tai jos niitä ei todellakaan ole, ehkä tarkentava kysymys herättää hänet huomaamaan ettei mitään tekoja ole. Ja siihenkään ei pitäisi alkaa riekkua että "näetkös nyt..." vaan olla hiljaa. Meillä ainakin tuloksekkaimmat keskustelut on käyty niin että olen niellyt 75% kitkerimmistä kommenteistani ja vain kuunnellut ja kysynyt mahdollisimman neutraalisti, ilman ennakko-oletuksia.
Jokaisella on halu tulla kuulluksi ja sen puute on mielestäni suurin syy siihen että lähdetään hakemaan ulkopuolisia "ymmärtäjiä" joista sitten tuleekin ihana pakokeino arjesta. Ja kuinka ollakaan, se kotona vaaniva puoliso alkaa muuttua yhä suuremmaksi rasitteeksi samalla kun ulkopuolinen olkapää ymmärtää.
"Hän ei vaivautunut juuri edes minua päin katsomaan, kun puhuin. Sekin loukkaa, ettei hän edes halua ymmärtää pahaa oloani."
Voisiko tilanteen tulkita niin, että sanat jotka sanoit (oman asunnon etsiminen, se ettet enää jaksa) saivat hänet niin surulliseksi/avuttomaksi tms. ettei hänen edes kyennyt katsomaan sinua? Onko katsomattomuus tai kommentoimattomuus automaattisesti jonkinlainen hylkääminen? Loukkaus? Meiltä kotoa tiedän että olen altis tulkitsemaan katsekontaktia ja/tai puhumattomuutta aina itseni kannalta negatiivisesti, vaikkei se jonkun ulkopuolisen silmissä olisi ollenkaan sitä. Ihan muiden asioiden yhteydessä olen saanut kuulla kuinka paljon mieheni on tilanteeni vuoksi kärsinyt ja halunnut tehdä jotain hyväksi, mutta hän on ollut itsekin niin väsynyt, surullinen tai tolaltaan ettei muuhun ole kyennyt kun olemaan hiljaa. Tai vielä pahempaa, poistumaan huoneesta. Sehän on ollut minulla ihan punainen vaate. Jätetään yksin, helvetti. Mies taas on mennyt kokoamaan itseään muualle, kun ei ole kyennyt jatkaamaan mielestään millään järkevällä.
Minulla on ollut kova halu ratkaista hautuneet pulmat heti, "puhdistetaan ilmaa puhumalla", mutta mieheni ei kykene mihinkään suuriin verbaalisiin urotekoihin väsyneenä ja stressaantuneena. Vaikka omaa väsymystäni ja stressiäni kaikenlainen keskustelu voisi laukaista, on ollut pakko hyväksyä että miehen kohdalla näin ei ole. Ja siitä harrastuksesta...niin monet kerrat olen naputtanut ja tuonut esille kuinka koen että edes osa siitä ajasta joka häneltä menee harrastukseen, voisi koitua perheen ja minun hyväksi... Joitakin myönnytyksiä hän on tehnyt, mutta noin pääsääntöisesti hän kokee tässä elämänvaiheessa tarvitsevansa juuri tuollaisen harrastuksen, jotta saa nollattua päätään työpaineista ym. Minun mielestäni hän jaksaisi paineitaan vähemmälläkin harrastamisella, mutta ehkä asia sitten on niin kuin hän sanoo. Tämäkin on yksi sellaisen keskustelun oivalluksia, jossa pyrin pitämään kieleni kurissa ja kuulemaan mitä toinen sanoo. Ja hänhän kertoi kun vaan alkuun pääsi: huoli yrityksensä taloustilanteesta, kotimme valtavasta remonttiurakasta (hometalo), siitä miten jaksamme kahden pienen lapsen kanssa...Ja vaikka minun mielestäni (edelleen) hän voisi pienentään huoliaan tekemällä niiden hyväksi jotain, sen sijaan että istuu harrastamassa, ymmärrän kuitenkin miksei hän voi loputtomiin venyä tekemään. Minä helpotan asioita tekemällä, pusken urakalla asioita pois alta ja kuvainnollisesti putsaan pöytiä niin kauan kuin tolpillani pysyn. Mies sen sijaan tekee asioita sykäyksittäin, välillä vetää henkeä..ja koko ajan miettii miettii miettii. Tuliko tehtyä oikein, olisiko pitänyt tehdä toisin. Stressaa stressaa stressaa. Toimintapamme on tyystin toinen ja kun ymmärsin tämän, aloin paremmin hyväksyä harrastamistakin. Sillä minä irtaannun arjesta parhaiten kun ole uurastanut itseni henkihieveriin ja sitten lepään/harrastan hyvällä omalla tunnolla - mies sen sijaan tekee ja miettii, tekee ja miettii, kunnes tarvii totaalipaussin jotain ihan muuta tehden.
Jos sinulla on yhtään jäjellä sitä halua rakentaa uusi suhde mieheesi ja katsoa suhdettanne ja häntä "uusin silmin" koita päästä keskustelemaan niin ettet lankea niihin uriin joihin olet aiemmin lähtenyt. Jokainen voi muuttaa vain itseään. Kirpaisee, mutta lohduttaa samaan aikaan.Tekstissäsi on paljon hyviä oivalluksia. Olen näistäkin jotain jo näiden vuosien varrella oppinut. Enää aikoihin en ole langennut noihin keskustelun sudenkuoppiin, joita toit esille. Siksi lopetankin keskustelut siinä kohtaa, kun tajuan, ettei se johda mihinkään. Lopetan jo ennen niitä ivallisia kommentteja. Olen pitkään yrittänyt keskustella ns neutraalisti, tuomatta voimallisesti omia vahvimpia tunnetilojani esiin.
Kysyinkin mieheltä mitä hän mielestään on tehnyt. Ja hän vastasikin. Mutta ristiriita on siinä, että jos hän on yhtenä päivänä koko kesän aikana tehnyt muutaman tunnin talon/pihan eteen jotain, niin silloin hän on mielestään tehnyt. No onhan hän, en toki voi kieltää. Mutta itse olen sitä mieltä, että se tekeminen ei riitä. Ja siinä kohtaa vaadin liikaa. Vaikka on ihan objektiivinen faktakin, ettei se panostus riitä tämän elämän ylläpitämiseen. Mutta hän on siis tehnyt.
Hän ei myöskään juurikaan mieti. Sanoo itsekin, ettei esimerkiksi suunnittele mitään, koska ei halua sitovia aikataluja tai suunnitelmia. Stressaa varmaankin jonkun verran. Mielestäni voisi ehkä stressata vähän enemmänkin, jos se auttaisi siihen, että asiat tulisi hoidetuksi. Edes töitä tehdyksi sen verran, että saisi laskut maksettua. Edes pakolliset työt hoidettua.
Sulla on asiat hyvin, kun vielä itse jaksat puskea läpi. Mä en enää jaksa. Itsekin olin ennen tuollainen. Tein urakalla omat hommani valmiiksi ja nautin sitten työni tuloksista rentoutumalla. Enää en jaksa. Jaksaminen loppui siinä kohtaa, kun oli pitkä aika mennyt, ettei minulle jäänyt enää vapaata aikaa, jolloin olisin voinut hengähtää.
Niin tai näin, on sitten kiinni ymmärryksestä siitä miten erilaisia olemme tai mistä tahansa, niin näin ei voi jatkua. Enää en jaksa. Meillä on takana myös paljon aikaa, kun vastuunotto oli yhteistä, tapahtui lähes kuin automaattisesti, molemmat hoitivat oman sarkansa ja molemmille jäi vapaa-aikaa. Nyt se ei ole pitkään aikaan enää onnistunut.
En tiedä enää mihin suuntaan itseäni voisin muuttaa. Sen jälkeen, kun miehen pettäminen tuli esiin, muutuin aika paljonkin. Moneen asiaan olen ottanut erilaisen lähestymistavan. Mutta miten nyt voisin enempää enää muuttua / muuttaa ajatustapaani. Mielestäni on perusasiat, jotka pitäisi hoitaa kuntoon oli niin tai näin. Kaikista asioista ei voi tinkiä, mielestäni elämässä on perusedellytyksensä. - Kokemusta on
Nimim. Kokemusta on. Olen elänyt läpi pitkän liiton ja eron. Käänteentekevää oli, kun lopetin itse yrittämisen; yrittämisen puhua miehelleni, tehdä asioita puolestaan jne. Aloin elää perheessä omaa elämääni lasten kanssa ja muutenkin, tapasin ystäviäni jne. Hiljalleen tästä liuttiin tilanteeseen, ettei meillä enää ollut muuta yhteistä kuin asunto ja lapset - mutta ennen lopullista eroa mies alkoi sitten kuitenkin yrittää, mikä oli jo liian myöhäistä, sillä tunnesuhde oli kuollut.
Tästä oma oppini oli se, että toista et voi muuttaa, voit korkeintaan muuttaa omaa käytöstäsi. Jollei toinen vastaa 'huutoosi' niin sitten voi mennä ja elää omaa elämäänsä. Muutoksien jälkeen yleensä käy selville, onko suhteessa minkäänlaista toivonkipinää jäljellä - meillä se ei enää parisuhteena toiminut, joten oli tietysti fiksuin vaihtoehto erota. Lopulta ero oli miehelleni kova paikka - mutta jälkikäteen on mahdollista nähdä, että hän ei olisi pystynyt muuttumaan siten että olisimme voineet jatkaa yhdessä.
Tästä kaikesta on 8v. ja olen tyytyväinen eropäätökseen. Olen tyytyväinen myös exäni puolesta, hän löysi nopeasti uuden pitkäaikaisen naisystävän. - ppoioipo
ap kirjoitti:
Tekstissäsi on paljon hyviä oivalluksia. Olen näistäkin jotain jo näiden vuosien varrella oppinut. Enää aikoihin en ole langennut noihin keskustelun sudenkuoppiin, joita toit esille. Siksi lopetankin keskustelut siinä kohtaa, kun tajuan, ettei se johda mihinkään. Lopetan jo ennen niitä ivallisia kommentteja. Olen pitkään yrittänyt keskustella ns neutraalisti, tuomatta voimallisesti omia vahvimpia tunnetilojani esiin.
Kysyinkin mieheltä mitä hän mielestään on tehnyt. Ja hän vastasikin. Mutta ristiriita on siinä, että jos hän on yhtenä päivänä koko kesän aikana tehnyt muutaman tunnin talon/pihan eteen jotain, niin silloin hän on mielestään tehnyt. No onhan hän, en toki voi kieltää. Mutta itse olen sitä mieltä, että se tekeminen ei riitä. Ja siinä kohtaa vaadin liikaa. Vaikka on ihan objektiivinen faktakin, ettei se panostus riitä tämän elämän ylläpitämiseen. Mutta hän on siis tehnyt.
Hän ei myöskään juurikaan mieti. Sanoo itsekin, ettei esimerkiksi suunnittele mitään, koska ei halua sitovia aikataluja tai suunnitelmia. Stressaa varmaankin jonkun verran. Mielestäni voisi ehkä stressata vähän enemmänkin, jos se auttaisi siihen, että asiat tulisi hoidetuksi. Edes töitä tehdyksi sen verran, että saisi laskut maksettua. Edes pakolliset työt hoidettua.
Sulla on asiat hyvin, kun vielä itse jaksat puskea läpi. Mä en enää jaksa. Itsekin olin ennen tuollainen. Tein urakalla omat hommani valmiiksi ja nautin sitten työni tuloksista rentoutumalla. Enää en jaksa. Jaksaminen loppui siinä kohtaa, kun oli pitkä aika mennyt, ettei minulle jäänyt enää vapaata aikaa, jolloin olisin voinut hengähtää.
Niin tai näin, on sitten kiinni ymmärryksestä siitä miten erilaisia olemme tai mistä tahansa, niin näin ei voi jatkua. Enää en jaksa. Meillä on takana myös paljon aikaa, kun vastuunotto oli yhteistä, tapahtui lähes kuin automaattisesti, molemmat hoitivat oman sarkansa ja molemmille jäi vapaa-aikaa. Nyt se ei ole pitkään aikaan enää onnistunut.
En tiedä enää mihin suuntaan itseäni voisin muuttaa. Sen jälkeen, kun miehen pettäminen tuli esiin, muutuin aika paljonkin. Moneen asiaan olen ottanut erilaisen lähestymistavan. Mutta miten nyt voisin enempää enää muuttua / muuttaa ajatustapaani. Mielestäni on perusasiat, jotka pitäisi hoitaa kuntoon oli niin tai näin. Kaikista asioista ei voi tinkiä, mielestäni elämässä on perusedellytyksensä.Niin...ehkäpä oletkin jo ratkaisun tehnyt.
Lakkaat vain venymästä ja katsot mitä tapahtuu.
Kertomasi perusteella tuli myös mieleen että voisiko miehesi olla masentunut? Ehkä ulkopuolinen ymmärtäjäkin oli jonkinlainen yritys "herätä eloon" horroksesta. Miehesi kanssa teillä on kuitenkin ollut toisenlainen tilanne, hän on hoitanut osuutensa jne. - miksi hän lopetti? Johtuuko se sinusta ja suhteestanne..vai sittenkin jostain muusta. Jos on koko kesässä tehnyt muutaman tunnin talon ja pihan eteen ja pitää sitä jonkinlaisena saavutuksena, täytyyhän ihmisen jaksamisessa olla jotain häikkää. Samoin tuo asioiden suunnittelemattomuus, sekin joskus liittyy masennukseen. Ei viitsi suunnitella, kun ei kuitenkaan jaksa eikä saa aikaiseksi, sitten pettyy. Niin, eipä täällä pitäisi tuntemattomien otsaan diagnooseja lätkiä, mutta tulipa vaan mieleen :)
Kaikkea hyvää sinulle, ap ja tulehan joskus kertomaan kuinka kävi! - ap
ppoioipo kirjoitti:
Niin...ehkäpä oletkin jo ratkaisun tehnyt.
Lakkaat vain venymästä ja katsot mitä tapahtuu.
Kertomasi perusteella tuli myös mieleen että voisiko miehesi olla masentunut? Ehkä ulkopuolinen ymmärtäjäkin oli jonkinlainen yritys "herätä eloon" horroksesta. Miehesi kanssa teillä on kuitenkin ollut toisenlainen tilanne, hän on hoitanut osuutensa jne. - miksi hän lopetti? Johtuuko se sinusta ja suhteestanne..vai sittenkin jostain muusta. Jos on koko kesässä tehnyt muutaman tunnin talon ja pihan eteen ja pitää sitä jonkinlaisena saavutuksena, täytyyhän ihmisen jaksamisessa olla jotain häikkää. Samoin tuo asioiden suunnittelemattomuus, sekin joskus liittyy masennukseen. Ei viitsi suunnitella, kun ei kuitenkaan jaksa eikä saa aikaiseksi, sitten pettyy. Niin, eipä täällä pitäisi tuntemattomien otsaan diagnooseja lätkiä, mutta tulipa vaan mieleen :)
Kaikkea hyvää sinulle, ap ja tulehan joskus kertomaan kuinka kävi!Olet oikeilla poluilla. Itse yritin tuosta jaksamattomuudesta / masennuksesta puhua varovasti hänelle jo ennen tuota "uskottomuuskriisiä". Yritin useaan otteeseen ja niin hienovaraisesti kuin osasin. Hän kielsi asian, ei halunnut edes ajatella sitä vaihtoehtona.
Tuon uskottomuuden tultua julki, hän (yllätys yllätys) _vetosi_ masennukseensa. Sen vuoksi hän kuulemma teki temppunsa kun oli niin masentunut eikä jaksanut enää edes ajatella. Häntä yritimme ohjata hoitoon, minä ja terapeutti. Hän kävi kerran psykiatrin vastaanotolla ja se jäi siihen. Lääkärin mielestä kyseessä saattoi kuulemma olla lievä mielialan lasku ja siihen auttaa ulkoilu ja harrastukset.
No niin. Nyt päästiin tähän. Keskustelin hänen kanssaan juuri ajankäytöstä harrastuksen parissa. Kevyesti laskien viime viikollakin harrastukseen upposi ehkä noin 40 tuntia, työviikon verran. Halusin keskustella tästä. Hän kertoi, että harrastaa näin koska lääkäri määräsi. Lääkäri oli 1,5v sitten käskenyt tehdä mielekkäitä asioita, jotta jaksaminen sitä kautta helpottuisi ja auttaisi muuhunkin elämään. Niin juuri. Mä en ymmärrä.. tässäkään hän ei siis itse ota tekemisistään vastuuta, vaan tekee kuten lääkäri määrää. Sain kuitenkin oltua hiljaa. Minusta tämä ei nyt vaan ihan näinkään mene. Jos hän ei enää ole lääkärin hoidossa, hän ei voi vedota johonkin yksittäiseen lääkärin lauseeseen. Toiseksi, hänen pitäisi myös itse nähdä, että asiat ovat koko ajan tuon jälkeen luisuneet vain huonompaan suuntaan, eli apu ei ole ollut kovin suuri. Itse hän toki oli sitä mieltä, että ilman harrastustaan hän ei olisi jaksanut tämänkään vertaa.
Kun puhuttiin vielä ajankäytöstä. Sanoin, että mielestäni 40 tuntia viikossa harrastukseen on aika paljon. Varsinkin, jos kotona ei tee sitten juurikaan mitään. Hänen mielestään hän tekee, koska käy myös töissä! Selvä... niin käyn töissä minäkin. Itse asiassa päätyössä 40 tuntia viikossa ja lisäkin minulla on sivutyö, johon joskus uppoaa paljonkin aikaa. En tiedä milloin mies olisi viimeksi 40-tuntisen työviikon tehnyt. Työpäivät ovat yleensä ehkä 6-tuntisia ja vapaita on viime kuukausina/vuosina ollut kohtuuttoman paljon ja siksi siis taloudellinenkin ahdinko on kova. Se ongelma siis tähän kaiken muun päälle.
Ja jos mietitään, niin kyllähän elämässä pitäisi voida vielä jotain muutakin tehdä kuin työt ja harrastukset. Tässä meillä on aivan mieletön kuilu ja näkemysero. Miehen mielestä hän tekee niin paljon, koska käy töissä. Hän ehkä unohtaa, että minä teen kahta työtä ja koti ym pitäisi myös jonkun hoitaa.
No, mitä tulee masennukseen. Itse olen (edelleen) sitä mieltä, että hän on masentunut ja siksi jaksamaton. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että hän on itsekkäästi vain välinpitämätön. Täysin tyhmäksi en suostu häntä ajattelemaan, vaikka kommenttinsa välillä siltä kuulostaakin.
Mutta. Hän ei edelleenkään suostu ajattelemaan, että olisi masentunut. Hän ei suostu menemään lääkäriin juttelemaan (ja jos menisikin, tiedän, että siellä on se rooli, joka varmasti viimeksikin eli lääkäri ei saisi todellista kuvaa asiasta). Puhuin hänelle nytkin, että varaisi itselleen ajan, mutta ei. Hänen mielestään tämä tästä kyllä jotenkin (älkää kysykö miten) hoituu.
Hän sanoo koko ajan, että "Kyllä mäkin toivon, että me saataisi asiat kuntoon" "Kyllä mäkin haluan, että olisi kivampi olla", mutta hän ei millään muotoa ole valmis kommentoimaan / ajattelemaan mitä käytännön tekoja se vaatisi onnistuakseen. Ihan kuin tämä tästä itsekseen voisi parempaan muuttua.
Joten, onko ehdotusta miten tästä pisteestä edetä eteenpäin? Olen kädetön, umpikujassa, lähes epätoivoinen. Ja oma jaksamiseni on myös syöty loppuun. - ppoioipo
ap kirjoitti:
Olet oikeilla poluilla. Itse yritin tuosta jaksamattomuudesta / masennuksesta puhua varovasti hänelle jo ennen tuota "uskottomuuskriisiä". Yritin useaan otteeseen ja niin hienovaraisesti kuin osasin. Hän kielsi asian, ei halunnut edes ajatella sitä vaihtoehtona.
Tuon uskottomuuden tultua julki, hän (yllätys yllätys) _vetosi_ masennukseensa. Sen vuoksi hän kuulemma teki temppunsa kun oli niin masentunut eikä jaksanut enää edes ajatella. Häntä yritimme ohjata hoitoon, minä ja terapeutti. Hän kävi kerran psykiatrin vastaanotolla ja se jäi siihen. Lääkärin mielestä kyseessä saattoi kuulemma olla lievä mielialan lasku ja siihen auttaa ulkoilu ja harrastukset.
No niin. Nyt päästiin tähän. Keskustelin hänen kanssaan juuri ajankäytöstä harrastuksen parissa. Kevyesti laskien viime viikollakin harrastukseen upposi ehkä noin 40 tuntia, työviikon verran. Halusin keskustella tästä. Hän kertoi, että harrastaa näin koska lääkäri määräsi. Lääkäri oli 1,5v sitten käskenyt tehdä mielekkäitä asioita, jotta jaksaminen sitä kautta helpottuisi ja auttaisi muuhunkin elämään. Niin juuri. Mä en ymmärrä.. tässäkään hän ei siis itse ota tekemisistään vastuuta, vaan tekee kuten lääkäri määrää. Sain kuitenkin oltua hiljaa. Minusta tämä ei nyt vaan ihan näinkään mene. Jos hän ei enää ole lääkärin hoidossa, hän ei voi vedota johonkin yksittäiseen lääkärin lauseeseen. Toiseksi, hänen pitäisi myös itse nähdä, että asiat ovat koko ajan tuon jälkeen luisuneet vain huonompaan suuntaan, eli apu ei ole ollut kovin suuri. Itse hän toki oli sitä mieltä, että ilman harrastustaan hän ei olisi jaksanut tämänkään vertaa.
Kun puhuttiin vielä ajankäytöstä. Sanoin, että mielestäni 40 tuntia viikossa harrastukseen on aika paljon. Varsinkin, jos kotona ei tee sitten juurikaan mitään. Hänen mielestään hän tekee, koska käy myös töissä! Selvä... niin käyn töissä minäkin. Itse asiassa päätyössä 40 tuntia viikossa ja lisäkin minulla on sivutyö, johon joskus uppoaa paljonkin aikaa. En tiedä milloin mies olisi viimeksi 40-tuntisen työviikon tehnyt. Työpäivät ovat yleensä ehkä 6-tuntisia ja vapaita on viime kuukausina/vuosina ollut kohtuuttoman paljon ja siksi siis taloudellinenkin ahdinko on kova. Se ongelma siis tähän kaiken muun päälle.
Ja jos mietitään, niin kyllähän elämässä pitäisi voida vielä jotain muutakin tehdä kuin työt ja harrastukset. Tässä meillä on aivan mieletön kuilu ja näkemysero. Miehen mielestä hän tekee niin paljon, koska käy töissä. Hän ehkä unohtaa, että minä teen kahta työtä ja koti ym pitäisi myös jonkun hoitaa.
No, mitä tulee masennukseen. Itse olen (edelleen) sitä mieltä, että hän on masentunut ja siksi jaksamaton. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että hän on itsekkäästi vain välinpitämätön. Täysin tyhmäksi en suostu häntä ajattelemaan, vaikka kommenttinsa välillä siltä kuulostaakin.
Mutta. Hän ei edelleenkään suostu ajattelemaan, että olisi masentunut. Hän ei suostu menemään lääkäriin juttelemaan (ja jos menisikin, tiedän, että siellä on se rooli, joka varmasti viimeksikin eli lääkäri ei saisi todellista kuvaa asiasta). Puhuin hänelle nytkin, että varaisi itselleen ajan, mutta ei. Hänen mielestään tämä tästä kyllä jotenkin (älkää kysykö miten) hoituu.
Hän sanoo koko ajan, että "Kyllä mäkin toivon, että me saataisi asiat kuntoon" "Kyllä mäkin haluan, että olisi kivampi olla", mutta hän ei millään muotoa ole valmis kommentoimaan / ajattelemaan mitä käytännön tekoja se vaatisi onnistuakseen. Ihan kuin tämä tästä itsekseen voisi parempaan muuttua.
Joten, onko ehdotusta miten tästä pisteestä edetä eteenpäin? Olen kädetön, umpikujassa, lähes epätoivoinen. Ja oma jaksamiseni on myös syöty loppuun.Hei, palaan vielä kommentoimaan kun olen näiden asioiden kanssa myös painiskellut...sekä työssä että vapaalla :)
Voinee todeta että pohjimmiltaan ihminen on aika itsekeskeinen olento, niinpä miehesi käytökselle löytyy ihan ymmärrettävät syyt. Hän ei halua olla masentunut, niinpä hän nimeää ongelmansa ihan joksikin muuksi - silloin kun se hänelle sopii. Sitten kun masennusdiagnoosi sopii (mm. antaa hyvän syyn harrastaa 40h viikossa, kuten lääkäri on hänelle "määrännyt" hyvän olon reseptiksi), se otetaan esiin epäröimättä.
Ihminen on itsekäs ja ihminen joka käyttää sairauttaan kyynärsauvana on sitä vielä enemmän. Koska olen sairas, saan käyttäytyä näin. Läheinen sairastuu tavallaan sivustaseuraajana, koska sairaus alkaa sanella läheisenkin elämää, tässä tapauksessa sinun, joka venyt ja venyt. Minusta teidän ongelma ei ole kommunikointi, vaan miehesi tilanne joka vaikuttaa hoitamattomalta masennukselta. Toinen vaihtoehto on ajatella tilanne niin, että miehesi on ollut masentunut, hän on jollain tavalla toipunut siten ettei itse enää koe itseään niin sairaaksi, mutta hän on pitänyt sairauden tuomat "edut" ennallaan. Näitä on lupa harrastaa, lupa uskottomuuteen jne. Sairaus on keppihevonen jolla ratsastaa kun se itselle sopii.
Jotta selviätte, miehesi on otettava vastuu itsestään ja terveydestään. Miten tämä tapahtuu, kunpa tietäisin... Jollain tavalla hänen on herättävä siihen, että sinä ole uupumassa ja se tietää hänellekin heikompia aikoja (koti ja lapset hoitamatta jne.). Masennus ei voi olla peli, jolla hän ostaa itselleen oikeuden käyttäytyä miten vain. Vaikka se hänen näkökulmastaan onkin lieventävä asianhaara ehkä kaikkeen, se ei oikeuta olemaan välittämättä läheisten kustannuksella. Samahan tulee esiin päihdeongelmissa; ok, se on nykytiedon mukaan sairaus, mutta se ei anna lupaa vain heittäytyä juomaan tms. ja jättää kaikki aikuisen vastuu läheisille.
Voimia sinulle!
Kuulostaisiko hyvältä,jos aloittaisit kunnon sinkkuelämän?
- Josko kuitenkin
jättäisitte parisuhdeopetuksen siihen saakka kunnes itsellänne on 15 vuotta sellaista plakkarissa.
Ei sillä,,,etteikö totuudet lipsahtaisi lastenkin suusta.
- suru
Kuulostaa niin surullisen tutulta! Epäilen vahvasti, oikeastaan olen täysin varma, että miehelläsi on suhde. Juoneen kuuluu, että suhde kielletään viimeiseen saakka.
Mikäli hakuat yrittää, menkää hyvään terapiaan, esim. Katajaan. Älkää menkö huonoon sellaiseen, se vain pahentaa tilannetta.
Mikäli haluat pelastaa liittosi, älä anna vielä periksi. Minua kaduttaa, kun emme saneet asioista selvitettyä ja mies lähti. Suru on vielä kolmenkin vuoden jälkeen sietämätön, sekä minulla että lapsilla. Hyvä terapia olisi voinut pelastaa tilanteen.
Voimia! - neititalvi31
tuo on ehka jo merkki siita etta on aika luovuttaa ja siirtya eteenpain elamissaan.
Ei se parane puhumalla eika vaikka mita tekis, kun tunteet on ohi niin ne on ohi.
Joskus rakkautta on myos paastaa irti, joten paasta irti ja helpottaa molempia ja jos on tarkoitettu niin te kylla loydatte toisenne uudestaan ilman mitaan suurempia vankkaamisia ja temppuja. Mut nyt on hetki jolloin tulee kavella ulos ennenkuin se tekee rumempaa jalkea!! Olen itse niin monet parisuhteet elannyt lapi ja kantapaan kautta oppinut. Mita vahemman miehia tivaa ja anelee sen enemman ne haluaa sinua.
tsemppia - .................
MItä sä tommoista ukkoa pidät, jos kerran pettää sua? Parempaakin on olemassa!
- minä
tarina niin valitettavan tuttu, että toi kyynelen silmään. Asetelma vain eri, meillä vaimo petti "henkisesti" hakemalla olkapäätä muualta. Ensimmäisestä kriisistä selvittiin, niin inakin luulin, lopputulema oli että kaikki tämä tapahtui uudesyaan, meni pidemmälle ja päätyi eroon. Mitäkö asiasta opin, kun mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, käykää puhumassa ammattilaisen kanssa.
- l..
Lähde:
Tur att jag inte är något äktenskap. Visst saknar jag vad man kan utav att vara gift. Men så många förespråkar om singel livet att jag vet ej. Det snackas mycket om fördelarna/nackdelarna om singel livet & äktenskapet på nätet. Vore taskigt att ingå äktenskap & senare inse att man inte tog hand om varandra utan att undvika en kris.
- newwidow
tulee outo tunne, kun lukee ap:n ja teidän muiden tarinoita, ja kuulostaa niin kovin tutulta.. että jos tämä on näinkin universaalia, kaikki mitä kerrotte, niin tuleekohan koskaan mikään muuttumaan? oonko yksi hölmö vain miljoonista joka lankeaa aina "uusiin alkuihin" ja odottaa jotain muutosta jota ei tule? ja joka ei omasta mielestään edes vaadi mitään liikoja tai ihmeitä, vaan välittämistä ja jotain konkreettista, ei sitä että sanotaan että joo en osaa ja joo yritän ja mitään ei vaan tapahdu..
ääks. tässäkö, tällaistako elämä on? tämäkö on sitä, mitä kaikilla muilla on ja mitä vannoo suhteen alussa, uskoo sinisilmäisesti: meistä ei tule tuollaisia kuin nuo muut, meillä on jotain spesiaalia?
huokaus.. help me, sisters..- G
Miehesi golffaa, eikö?
- G
G kirjoitti:
Miehesi golffaa, eikö?
Siis AP:n
- elämä on
Ehkä kannattaisi ottaa ja muuttaa omaan asuntoon. Kaiken ei tarvi olle lopullista. Voitte ehkä löytää toisennen uudelleen - tai sitten ette. Mutta tee joku päätös ja ala elämään sen kanssa. Itkemällä ei kannata elämäänsä elää.
Luulen kuitenkin, että liittonne vetelee loppujaan, mutta siitä on kummankin vaikea irrottutua. Näin vain joskus käy että läheisyys loppuu.
Voi olla että miehelläsi on toinen nainen. Mutta muista, henkilökohtaiset ongelmat eivät saa näkyä työpaikalla. Ei ole normaalia että jos kotona on vaikeaa, niin kantaa vaikeudet myös työpaikalle. Vaikeuksia on kaikilla ja silti tekevät työnsä. Ryhdistäydy ja lopeta itsesääli. Vain sinä muovaat elämäsi, et koskaan voi elää sitä toisen kautta.
Päätä mitä haluat. Ehkä jossain odottaa sinua elämäsi mies - todella elämäsi mies.- ap
Vaikeuksia on myös monenlaisia. Ei tämä minullakaan elämäni ensimmäinen vaikeus ole. Nyt niitä on kasaantunut samaan vain liikaa. Ne kuormittavat mieltä, enkä saa nukuttua. Jokainen tietää mitä paha univelka saa aikaan. Minusta on parempi, että olen hetken kotona yrittämässä levätä ja keräämässä voimia kuin että teen työssäni jonkin virheen ja/tai perheeni = lapseni kärsivät enemmän väsymyksestäni.
Työ on kuitenkin vain työ, en ole korvaamaton siinäkään. Mutta sekä oma että lasten hyvinvointi menee työn edelle, lapsille olen korvaamaton. Mielestäni on vain vastuullista ottaa aikalisä silloin kun huomaa, ettei vaan jaksa kaikkea kerralla. Myöskään yhden työn vuoksi en aio tehdä hätiköityjä päätöksiä elämässäni.
- minävain2
Kokeilu
- sata erilaista
Haen pornosta sitä mitä vaimolta ei saa.
Jos et saa kysymällä selville mitä miehesi haluaa niin hae pornosivuilta 100 erilaista juttua ja ehdota niitä itse vuorotellen niin voit löytää oikean.
Jos se on sellainen että et itse sitä halua niin etsi uusi mies. - mies084019
Juuri ratkaisun tekeminen tai sen tekemättä jättäminen ylläpitää ongelmia suhteessa.
Itselläni erosta tulee kohtapuolin vuosi aikaa. Vuosikaudet elin epätasa-arvoisessa liitossa, jossa päävastuu oli kodinhoidosta, lasten harrastuksista, koulun käynnistä, auton huollosta ym. suurimmasta osasta käytännön asioista.
Itselleni olin tehnyt selväksi liiton alkuvuosina, että tällaista on elämäni ja olin oppinut elämään suht miellyttävää elämää vaikka monen mielestä olin täydellinen vässykkä. Tämä näkyi kaikille ulospäin, mutta kaapissamme luurankona oli vielä vaimoni sairaalloinen mustassukkaisuus. Myös fyysistä väkivaltaa koin.
N. vuosi sitten kesällä aloin huomaamaan selviä pettämisen merkkejä täydellistä välinpitämättömyyttä minua kohtaan kun hän erään facebook-suhteen myöntämisen jälkeen ilmoitti haluavansa omaa aikaa. Pahinta oli tuntea kun millään yhdessä rakentamallemme elämälle ei tuntunut olevan hänelle mitään merkitystä.
Tällä hetkellä olen onnellinen tietoisella tasolla kun pääsin hänestä eroon vaikka suurin vastuu lasten kasvatuksesta on edelleen minulla. Tunnepuolella olen edelleen rikki ja mietin lähes päivittäin olisiko meillä sittenkin voinut olla vielä yhteinen elämä. Tätä en ole hänelle ilmaissut vaikka ex-vaimoni on monet monet kerrat takaisin haikaillut. Eroryhmässä olen asiaa käsitellyt ja se on selventänyt, että yhteen ei ole paluuta.
Varmasti vie aikaa päästä yli tästä. Helppoa se ei ole ollut. Toivottavasti ajan myötä helpottuu, mutta omalla kohdallani ratkaisupäätös lähteä huonosta suhteesta oli äärimmäisen vapauttavaa.
Voimia arkeen ja ratkaisuun haluatko jatkaa elämääsi miehesi kanssa vai ilman. - panomies69696969
Hanki ittelles http://helppoa-panoseuraa.tk ;)
- 20+8
Ongelmana parisuhteissa on se, ettei rakkaus nykyeväillä pääse toteutumaan, vaikka sitä yritettäisikin. Tämä johtuu siitä, että ihmiselle on jo lapsuudessa iskostettu mieleen käsikirjoitus elämälle ajatusten muodossa, eli mitä hänen elämässään tulisi tehdä ja miten hänen tulee esittää "kunnon" miestä tai "hienoa" naista. Koska kysessä on ulkoapäin opittu rooli, ihminen ei ole oma itsensä, vaan esittää jotakuta muuta. Ajatusoppi alkoi kuitenkin jo niin varhain lapsuudessa, että ihminen on epätietoinen roolistaan, ja uskoo olevansa se henkilö, joksi hänet kasvatettiin.
Parisuhteisiin tämä vaikuttaa siten, että niistä myös valmiin kaavan mukaista näyttelyä, eli teatteria, ja sellaisessa suhteessa aitoa läheisyyttä ja rakkautta on mahdoton saavuttaa. Ihminen kokee läheisyyden puuttuvan, mutta koska ei ymmärrä ongelman johtuvan hänen omista ajatuksistaan, suhteet yleensä päätyyvät tuskalliseen eroon. Osa suhteista saattaa kestää pidempään, sillä osalliset pitävät visusti kiinni rooleistaan, mutta sisällöltään ne ovat tyhjiä.
Olen lukenut erästä kirjaa, joka kuvailee ongelman erittäin tarkalla tavalla. Kirjan avulla oppii tarkastelemaan ajatuksia mielessään. Kun ajatus paljastuu, siitä tulee tietoiseksi jolloin sen voi valita pois. Sitä ennen se vaikuttaa toimintaan tiedottomuudesta, eikä sitä edes huomaa, eli henkilö esittää roolia huomaamattaan. Ajatuksia paljastaessa tietoisuus omasta itsestä kasvaa koko ajan aina kunnes tuo opittu rooli on kadonnut kokonaan, jolloin jäljelle jää aito oma itse. Tämä mahdollistaa myös aidot ja toimivat ihmissuhteet.
Kirjasta lisää täällä: www.alkuajatus.org
Suosittelen tutustumaan, kirja todella toimii! - JT
kyllä se on kätelty jätä ukkos edes vähäks aikaa joskose ryömis paremmalla asenteella kotiin :)
mies 35 - huokaus.
Oikuttelevia miehiä maailma täynnä, jotka eivät tule puolitiehen vastaan. itsekkäitä? Mitä me niillä teemme?
- niin onkin ja
Onhan tuo nähty, kyllä ne sängynlämmittäjäksi kelpaa ja tulevat kiljuen perille asti, ei sinä touhussa paljon ehdi mies kiukutteleman, itsekkyys voi olla siinä tilanteessa molemminpuolista...mitä sillä on väliä, kunhan "minä" saan sitä mitä toinen hyvyyttään antaa ,siinähän saat itsekin, ei kannattais valittaa.
- Arvosta miestäsi
Neuvoisin Sinua muuttamaan asennettasi niin miehesi kyllä alkaa rakastamaan Sinua.
- Tuttu juttu tv:stä
Arki on aika hyvä tappamaan ajanoloon kipinän väliltä.Ja tästäkin kirjoituksesta saa sen kuvan että vika olisi aikas ykspuolinen(lue=miehen vika).Se ei varmaan pidä paikkaansa jos totuus kaivetaan esiin.Kuvastaa hyvin normimeininkiä parisuhteessa,vika on aina jossain muualla kuin itsessä.Ei semmoset hommat tahdo pelata pitkän päälle.Yksi supertehokas tapa tappaa parisuhde on lapset ja lapsenlapset.Pidät vain huolen että kämppä aina täynnä lapsukaisia ja ettei yhteistä aikaa tai tekemistä missään välissä ilmene.Muista myös tehdä seksistä tarkoin säännelty homma eli lohkaset vain kun sinulle sopii.Ja mahdolliset vähäiset yhteiset menemiset luonnollisesti on tehtävä sinun mielihalujen mukaan.
- ap
On totta, että teksteistäni varmaankin saa kuvan, että vika on vain miehessä. Mutta en voi kirjoittaa asiasta kuin omasta näkökulmastani.
Varmasti on vikaa myös itsessäni, en ole pyhimys enkä erehtymätön, enkä koskaan niin edes itsestäni luullut. Parisuhteessakin on kaksi osapuolta, niinhän se on. Koen, että itse olen kuitenkin yrittänyt ja tehnyt minkä kykenen ja osaa. Olen myös usein kysynyt mitä pitäisi tehdä toisin, mitä teen väärin, mitä minulta toivotaan. Selkokielistä vastausta en saa, ja ajatustenlukija en ole.
Jos minulta rivien väliståä toivotaan, että otan lähes 100% vastuun käytännön asioista, sitä en vaan jaksa. Voimavarani eivät riitä siihen. Eivät enää. Ne on nyt kulutettu loppu.
Myönnän, että paljon olen halunnut. Paljon olen saanut ja paljon jäänyt saamatta. Paljon olen myös toisen eteen yrittänyt tehdä, auttaa jotta hänellä olisi helpompaa, kannustaa ja tukea, kun on ollut vaikeampaa.
Tässä vaiheessa, kun minun voimavarani ovat loppu ja koen olevani asian kanssa umpikujassa, tulee varmastikin vaikutelma, että vain syytän miestäni. Kuitenkin olen yrittänyt vain itselleni selkeyttää onko parisuhteemme nyt loppu vai vieläkö olisi jotain tehtävissä ja miten keskusteluyhteyden / kommunikaation saisi toimimaan.
Luotto kun menee se ei takaisin tule. Aikalisää ehdotan jos miestäsi rakastat.
Tein aikoinani noin ja palattiin yhteen. Mutta jos mies on heikko luonteeltaan, eikä pysty vastustamaan kiusauksia, paha mieli tulee jatkossakin. Roikun liitossa siihen saakka kunnes esikoinen täytti 18 v, sitten tuli mittari täyteen. Rakastaa voi vaimoa tai miestä vaikka onkin petturi, se on se lihanhimo mikä määrää tahdin. Erossa olen ollut jo useita vuosia, ex-mies totesi muutama kuukausi sitten, että olen edelleenkin hänen ykkösnainen ja suuri rakkaus.. Elämä on ;)- voi kauhistus
nielaisitko tuon x:säsi emävaleen muutama kk sitten? Ja tiedoksi vain...rakkaus ja lihanhimo on ihan eri-asia, lihaa saa rahalla tiskiltä, mutta ei rakkautta rahalla.
voi kauhistus kirjoitti:
nielaisitko tuon x:säsi emävaleen muutama kk sitten? Ja tiedoksi vain...rakkaus ja lihanhimo on ihan eri-asia, lihaa saa rahalla tiskiltä, mutta ei rakkautta rahalla.
Tiedäkkö minua ei niin vaan kuseteta ;)) Luulen tietäväni aika paljon.. jo tähän ikään..
- ihmetys
rva_auervaara kirjoitti:
Tiedäkkö minua ei niin vaan kuseteta ;)) Luulen tietäväni aika paljon.. jo tähän ikään..
Asut suomi24:llä melkein 24/7?Missä mennyt vikaan?Elämä hukassako?
- tahdon
Olisikohan totuus niin yksinkertainen, että kohta ei ole olemassakaan ihmisiä joista on yleensäkään enää avioliittoon.
te olette liian kauan katsoneet kaikenmailman venkuloitten elämää ja tiedostamattanne omaksuneet heidän elämänkäsityksensä.
oikeasti terveet kolmekymppiset vauhtisuomen ihmiset eivät tiedä elämästä enempää kuin possu munkista. siinä sitten piehtaroivat omissa liemissään kun eivät tiedä miksi ovat olemassa, mihin ovat matkalla ja mitä varten.
niin se vaan on. Ymmärrän suurelta osin mitä käyt läpi, vaikka mies olenkin, koska samaa on omassa kotona (tosin ei tuon pettämisen osalta). Ja voin kokemuksesta sanoa että vaikka pettämistä ei olisi sinun tapauksessa tuo pari suhde on tuossa.
Itselläni suhteeni on mennyt huonosti jo vuosia, vuosi sitten riidan päätteksi sanoin lähteväni pois koska hän oikeasti ei kunnioittanut minua, hakkui ym...eikä ollenkaan arvostanut sitä mitä ikinä teinkään (siivosin, kokkasin, kävin töissä, hoidin hänen lastaan ym...), sitten naiseni hieman "järkiintyi" kun tajusi että olen tosissani...ja pari seuraavaa päivää hän jopa "kunnioitti" minua ja elämä oli kivaa...kunnes sen parin päivän jälkeen hänen oma itsensä palasi ja alkoi taas ainainen piina. Olen yrittänyt piristää seksi elämää hänen kanssaan ja ehdotellut eri harrastuksia ym, mutta turhaan mikään ei käy tai aina jokin ehdotuksissani on pielessä. Mitään kontaktia ei häneen saa. Me kyllä jutellaan joskus, mutta yleensä juttelu on toispuolleista: hän juttelee omat "tärkeät" asiansa ja minä kuuntelen vastaan ja neuvon...mutta kun itse alan puhumaan omista asioista hän ei jaksa kuunnella. Sitten myöhemmin valittaa jos itse en "jaksa" kuunnella kun on kiire töiden ja koulunkin ohessa...
No sitten vastaamaan sinun ongelmaasi; jos hän etsii "oppia" toisilta niin miksi ei opi sinun kanssa, minusta tuo on outoa ja ei pitäisi olla mahdollista suhteessa että hakee seuraa muualta "oppiakseen". Voitte ihan hyvin oppia kahdestaan seksin saralla. Itse olen tosiaan yrittänyt parantaa parikin vuotta suhdettani ja mikään ei ole onnistunut. Jos uhkaat lähteä niin hän varmaan "parantaa" tapansa ainakin hetkeksi mutta ei pysyvästi (kokemusta minulla on, paristakin kerrasta). Sinuna jättäisin miehen, itse jättäisin naiseni mutta taidan rakastaa häntä siinä määrin että uskon tyhmänä hänen muuttuvan...- kokemukseni mukaan
ei se uskomalla muutu miksikään, tyhmintä on uskoa sellaiseen mitä ei ole olemaasakaan
- ap
Pitäisikö tässä nyt päätyä siihen ajatukseen, että miehellä on toinen? Ja hän tulee kieltämään sen loppuun saakka, ellen jollain faktalla saa häntä siitä kiinni?
Sen kyllä voisi hyvin uskoa. Viimeksikin hän kielsi ihan viimeiseen asti. Vaikka olin jo saanut vihiä asiasta, hän kielsi viimeiseen iltaan asti aivan kaiken. Seuravana päivänä tein töitä ja kaivoin faktaa esiin, vasta sitten hän myönsi. Silloinkin vasta sen jälkeen, kun osin oli syyttänyt minua tietojen penkomisesta ja vasta kun löin pöytään konkreettiset faktat mitä tiesin. Siihenkin asti hän vielä yritti vähätellä asiaa.
Meneekö se aina näin? Miksi ei voi suoraselkäisesti myöntää pettäneensä, jos siitä kerran kiinni on jäämässä ja jos sen päätöksen on tehnyt, että pettää?- tätä se vielä puuttu
tälläinen käytös jo kertoo miehestä aika paljon, mitään vastuuta hän ei ota mistään ja on raukkamaista kieltää pettäneensä, voi kiesus mikä vellihousu..
- helinä keiju
Kannattaa ottaa aikalisä,kaikessa.Älä mieti ongelmia ym ikäviä,kokeile sinä olla sellainen kuin olit silloin ennen.Toisaalta joku luottamuspula suhteessa on jos jompikumpi hakee juttelukumppania muualta.....Nykypäivänä on paljon "kiusauksia"jotka tulevat kotiin asti.tietokoneen kautta.Aina kannattaa yrittää parantaa suhdetta,mutta itse on paras asiantuntija,milloin kannattaa luovuttaa...
- ex-kakkonen
kiusauksia on, itsekkin sain sä-postiin viestin, haluatko salasuhteen?, siis avoimesti nykyisin tälläkin alueella, ennen hävettiin ja kovasti pettämistä..
- mitä teen
>Minä asun vaimoni ja 2 lapsen kanssa omakotitalossa jonka rakensin
v.2006 kun muutimme yhteen olimme (30 v.). nyt meillä on sellainen vaihe
liitossa , kun vaimoni veljet eivät halua kommunoida kanssani ja vaimo sanoi
,että kun veljeni tulee kylään niin saat olla autotallissa sen ajan. Vaimolla on
4 veljeä ja viikottain käyvät meillä. Lauantaina vaimon veli Kalevi- vaimonsa
tuli kello 12:00 ja lähtivät kello 20:00 pois. Kyllä autotallissa meinasi tulla aika
pitkäksi. Olen yrittänyt vaimolle puhua , miksen saa olla kuitenkin sisällä talossa
mutta hänen veljensä on ilmoittanut ,etteivät kaipaa siskon miehen läsnäoloa.
Kyllä minua on alkanut ahdistamaan tilanne ,etten omassa talossa voi olla kun
vieraat eivät välitä seurastani.Surullinen tarina! Oletko keskustelut vaimosi veljien kanssa? mikä on syynä ettette tule toimeen?
- 1+1
Aloittaja, asutteko miehenne kanssa Kuopiossa?
- ap
No eipä taideta asua. Ja jäin pohtimaan olisiko sillä oleellista merkitystä aiheen / lopputuloksen kanssa, vaikka asuisimmekin?
- terapian käynyt.
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, mutta ihmettelen aikuisia ihmisiä! Jos teillä on jokin vaiva niin ettehän te kysy täällä mikä vaivaa, vaan meette lääkäriin. Joten menkää parisuhdeterapiaan.
Jos liitossa ei ole väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta, niin kyllä silloin on yritettävä käyttää kaikki apu minkä saa . Ja jos ei käy terapiassa niin luovutetaan ihan liian aikaisin. - ap
terapian käynyt. kirjoitti:
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, mutta ihmettelen aikuisia ihmisiä! Jos teillä on jokin vaiva niin ettehän te kysy täällä mikä vaivaa, vaan meette lääkäriin. Joten menkää parisuhdeterapiaan.
Jos liitossa ei ole väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta, niin kyllä silloin on yritettävä käyttää kaikki apu minkä saa . Ja jos ei käy terapiassa niin luovutetaan ihan liian aikaisin.Meillä oli uskottomuutta eli luottamuspula on melkoinen. Uskottomuuden tultua julki kävimme terapiassakin.
Nyt mietin, oliko tämä tässä vai vieläkö yrittää. Olen siis epävarma siitä voiko tästä enää nousta, elättelenkö turhia toiveita, enkö näe tilannetta riittävän objektiivisesti. Siksi kaipaan samankokeneiden kokemuksia ja ajatuksia, vertaistukea.
Niinhän sitä monen sairaudenkin kohdalla on. Vaikka mennään lääkäriin ja saadaan hoito, silti saatetaan kaivata myös muiden kokemuksia ja ajatuksia. Sillä saa perspektiiviä omiin ajatuksiin.
Sä olet aikamoisessa kriisissä liitossasi ja jaksamisesi on äärirajoilla. Tuon kaiken läpikäyneenä ja eronneena muutaman sanan kirjoitan.
Pidä huoli jaksamisestasi. Mene muutamaksi päiväksi johonkin pois, hotelliin, mökille, telttaan, sienimetsään ihan yksin. Irrota itsesi tilanteesta ja lopeta hetkeksi pohtiminen. Lataa vain akkujasi. Pyydä apua lastenhoitoon siksi aikaa.
Tilanne ei hetkessä ratkea ja tarvit voimia. Ja hieman etäisyyttä päässäsi pyörivään oravan pyörään.
Se mitä kerrot miehesi käytöksestä, kertoo että hänkin on onneton, lukossa. Hän pakenee sitä välinpitämättömyyteen, harrastuksiin koska ei osaa purkaa tuntojaan. Sanoit että sinä olet aina halunnut enemmän seksiä kuin miehesi. Se voi pidemmän päälle syödä hänen miehisyyttään, ettei kykene tarpeeksi usein sinua tyydyttämään. Pornoa katsellessa voi keskittyä vain omaan nautintoon, ei tarvitse miettiä toisen tyydyttämistä. Hän saattaa tyydyttää seksuaaliset tarpeensa pornolla koska siinä voi rentoutua ja fantasioida ja unohtaa sinun tarpeesi.
Myös se että miehesi ei halua keskustellessa katsoa sinuun tai ei osaa antaa kaipaamiasi vastauksia, kertoo hänen ahdistuksestaan. Ehkä hänelle on tullut tunne että mikään mitä hän sanoo tai tekee ei ole oikein tai hyvä. Niinpä hän sulkeutuu kuoreensa. Ehkä se toinen nainen kuunteli ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän on, ei vaatinut häneltä mitään. Se että sinä yrität hampaat irvessä korjata liittoanne, saattaa ahdistaa häntä. Tulee tunne ettei mikään riitä.
Sanoit että miehesi ei tee mitään, teillä on sotkuista. Niin minäkin joskus ajattelin. Mutta mietippä kuka teille hoitaa seuraavat esim. hommat:
- auton huolto
- auton renkaiden vaihto
-auton pesu
- lumityöt
- katosta palaa lamppu, uuden laitto
- tietokoneen päivitykset
- digiboksin päivitykset
- naulaa taulut seinille
- kokoaa huonekalut
teillä tilanne on tulehtunut, sinusta tuntuu ettei miehesi arvosta sinua ja sanoo sinulle pahasti. Hänestä saattaa tuntua että sinä vaan nalkutat, eikä hän halua tehdä kotihommia kun kuitenkin tekee ne väärin. Hyvin tyypillinen tilanne kun avioliitossa on ongelmia. Jos miehesi ei pysty kanssasi keskustelemaan, kysy voisiko hän kirjoittaa tuntojaan paperille.
Mieti näitä asioita. Hengitä, ota vähän etäisyyttä. Välttämättä ette liittoanne saa korjattua, mutta ehkä pystytte eroamaan ilman suurta katkeruutta. Joku täällä mainitsikin lapset, miten he kokevat tilanteen? Pienetkin lapset aistivat jännitteen teidän välillänne. Ei ero ole helppoa lapsille, mutta jos te olette sen jälkeen järjissänne ja onnellisia niin lapsillakin on parempi olla.
Eron jälkeen ei tarvitse tapella kotihommista. Ne pitää kaikki tehdä itse. Kaupassa pitää käydä vaikka kuinka olisit kipeä. Yksin eläminen pitkän liiton jälkeen ei todellakaan ole helppoa, alkuun varsinkaan.
toivottavasti annoin sinulle jotakin uutta näkökulmaa pohdintoihisi.- r7ftyugibhojn
glittergirl kirjoitti:
koska olen rekkautunut kirjoittaja, voit kirjoittaa mulle myös privana.
- terapian käynyt
glittergirl kirjoitti:
koska olen rekkautunut kirjoittaja, voit kirjoittaa mulle myös privana.
Ap, tarkoitin kroonista uskottomuutta kirjoituksessani.
Menkää uudestaan terapiaan ja puhu siellä mahdollisen eron järjestämisestä. Jos miehesi haluaa pelastaa liittonne yhdessä sinun kanssasi niin siellä viimeistään se toteutuu.
Kyllä yhden kerran uskottomuudesta pääsee yli, työtä se vaan vaatii molemmilta.
Hyvä että saat perspektiiviä täällä. Minä taas kylmästi ajattelen, että toiset sanoo: jätä se ja toiset että yritä vielä! Mehän kuulemme vain sinun versiosi tarinasta. Ei sillä: vain sinun tunteilla on väliä ja tärkeintähän on että olet onnellinen. - terapian käynyt
glittergirl kirjoitti:
koska olen rekkautunut kirjoittaja, voit kirjoittaa mulle myös privana.
Ap, tarkoitin kroonista uskottomuutta kirjoituksessani.
Menkää uudestaan terapiaan ja puhu siellä mahdollisen eron järjestämisestä. Jos miehesi haluaa pelastaa liittonne yhdessä sinun kanssasi niin siellä viimeistään se toteutuu.
Kyllä yhden kerran uskottomuudesta pääsee yli, työtä se vaan vaatii molemmilta.
Hyvä että saat perspektiiviä täällä. Minä taas kylmästi ajattelen, että toiset sanoo: jätä se ja toiset että yritä vielä! Mehän kuulemme vain sinun versiosi tarinasta. Ei sillä: vain sinun tunteilla on väliä ja tärkeintähän on että olet onnellinen. - Maailman ydin
terapian käynyt kirjoitti:
Ap, tarkoitin kroonista uskottomuutta kirjoituksessani.
Menkää uudestaan terapiaan ja puhu siellä mahdollisen eron järjestämisestä. Jos miehesi haluaa pelastaa liittonne yhdessä sinun kanssasi niin siellä viimeistään se toteutuu.
Kyllä yhden kerran uskottomuudesta pääsee yli, työtä se vaan vaatii molemmilta.
Hyvä että saat perspektiiviä täällä. Minä taas kylmästi ajattelen, että toiset sanoo: jätä se ja toiset että yritä vielä! Mehän kuulemme vain sinun versiosi tarinasta. Ei sillä: vain sinun tunteilla on väliä ja tärkeintähän on että olet onnellinen."vain sinun tunteilla on väliä ja tärkeintähän on että olet onnellinen."
Kuka tuo aloittaja sitten on? - ap
Niin, tiedän että tilanne on tulehtunut ja näen, ettei mieskään voi hyvin. Ja näin on ollut pitkään. Mutta kun mies ei myönnä (minulle eikä itselleen), että olisi niin huono olla, että asialle pitäisi tehdä jotain. Hänen puheidensa mukaan meillä on kaikki ns. normaalia, kutakuinkin kunnossa. Hän ilmoittaa heti, jos on jossakin nähnyt jonkin asian huonommin kuin meillä, että "eihän meillä ole vielä mitään hätää, kun sielläkin oli....".
Ja on varmasti totta, että hän haluaisi kokea hyväksyntää sellaisena kuin on. Niinhän me jokainen. Mutta tilanne ei voi enää jatkua näin. Pelkästään jo sen vuoksi, että ulosotto uhkaa ihan pian. Mutta myös sen vuoksi, että mielenterveydet ovat oikeasti vaarassa. Olen sanonut, etten halua häntä haukkua, en ajattele, että hän olisi jotenkin kokonaan huono mies tai ettei olisi ikinä tehnyt mitään. Mutta olen myös sanonut, että nyt ollaan siinä pisteessä, että jotain on tehtävä. Silti en saa häntä "hereille", näkemään mikä on tilanne.
Itse huomaan kyllä, että lapset reagoivat. Kuten aiemmin jo sanoinkin, olen lasten vuoksi ollut huolissani jo pitkään. Olin itse lapsena aikoinaan herkkä aistimaan asioita ja muistan monesti lapsena ajatelleeni, että minua aliarvoidaan, kun vanhemmat luulivat, etten ymmärrä asioita, joita kuitenkin ymmärsin. Tähän peilaan myös omien lasteni kokemuksia. Mutta mies ei huomaa / ymmärrä tätäkään.
Sanoin ehkä väärin sanoessani, että itse olen _aina_ halunnut enemmän seksiä. Kyllä se suhteemme alkupuoliskolla varmasti oli toisinpäin. Mutta puhuin käytännössä viimeisistä vuosista. Miestä ei vaan seksi ole enää kiinnostanut kuten häntä ennen kiinnosti. Joko ei kiinnosta ylipäätäänkään tai sitten ei vaan minun kanssani. Mene ja tiedä, kun ei kerro sitäkään.
On varmaan totta, että mies jotain tekee. Mutta siihen nähden, että se olisi riittävää tämän elämäntilanteen vaatimuksiin nähden. Häneltä on jo pitkään (vuosia) jäänyt tekemättä / kestänyt kauan tehdä ns. normaaleja "miesten kotitöitä". Parhaillaankin on lappuja katossa palaneena, oman autoni saan hoitaa pitkälti itse, lumitöitä teen minäkin eikä hän niitä tee yleensä ainakaan niin kauan kuin pihaan pääsee ilmankin, tauluja ei juurikaan ola kiinnitellyt... olemme itse asiassa asuneet jos vuosia talossa, jonka hän rakentanut, mutta joka vieläkään ei ole valmis. Olisi paljon sellaista ihan pakollistakin tekemistä mitä vaan ei saa tehtyä. Sekin on yksi asia mikä stressaa minua ihan koko ajan ja paljon. Häntä ei sen perusteella yhtään, mitä antaa ymmärtää.
Tiedän, että eron jälkeen joutuisin hoitamaan kaiken yksin. Mutta nytkin raahaudun kipeänä kauppaan jne. Olen aikoinaan myös tässä liitossa oppinut tekemään kaiken itse, kun mies on tehnyt paljon reissuhommia. Koen, että se on jopa helpompaa silloin kuin tietää, että vastuu on 100% itsellä ja voi vapaasti itse päättää ja määritellä milloin, miten ja mitä tekee. Silloin ei tarvitse edes odottaa, että toinen osallistuisi eikä harmistua siitä, että vastuu jää itselle. Kaikki olisi myös selvempää, kun ei tarvitsisi miettiä toisen ehkä eriäviä mielipiteitä tai sitä, että toisen kanssa ei saa keskusteluyhteyttä aikaiseksi.
- Zipazapadoudou
Myönnän heti alkuunsa, että luin joitakin ketjun ensimmäisiä tekstejä ja selasin loput :s
Mutta. Täällä myös sellainen tunne, että mies on jo luovuttanut ja ajattelee jo aidan takana olevaa vihreämpää ruohoa. Valehtelee pieniäkin asioita, kaverinsa vihjailee hänellä olevan jo uuden...
Silti yritän innostaa häntä, pidän itsestäni huolta, pidän kodin siistinä ja mukavana, hoidan lapseni (niin minulla oli siis jo ennestään lapsi). Olemme jotenkin jämähtäneet siihen tilanteeseen, mikä kodissani oli kun hän tuli kuvioihin. Tein silloin ja teen edelleen kaikki kotityöt yksin. Niin ja lisäksi hoidan autoon liittyvät toimet ja kiinnitän itse taulut ja kasaan huonekalut. Olen antanut miehelle tilaa kasata huonekaluja, pyytänyt ja odottanut - ja lopulta itse tarttunut toimeen. Mielestäni 7 kk pahvilaatikon kanssa oli ihan riittävä odotusaika.
10 vuotta yhteistä historiaa on harmi heittää menemään - vaikkakin viimeiset 3 vuotta ovatkin olleet kuin kivirekeä raahaisi. Taidan siis kaivata vain sitä jalustalle nostamaani idealistista haavekuvaa, tokihan meillä oli jo alusta asti monenmoisia ongelmia, jotka ovat vuosien mittaan vain paisuneet.
Huomaan nyt, että anonyyminä kirjoittamisesta on todella hyötyä ajatusten kasaamisessa. Sain viimeinkin päätökseni tehtyä. Nyt kun päätös on tehty, täytyy kääriä hihat ja pistää tuulemaan. Olenhan minä pärjännyt yksin lapseni kansa tähänkin asti, koska mieheni eikä lapsen isä ole koskaan halunnut auttaa. Eniten harmittaa se, että eron myötä lapseni menettää ainoat osallistuvat ja mukavat isovanhemmat, mutta vain eroamalla voin tarjota hänelle mahdollisuuden johonkin parempaan. No ni, nyt meen kiertämään kehää ja suunnittelemaan miten täräytän uutiseni miehelle. Parempi kerta-rytinä kuin ainainen kitina ;) - 1+1
No jos olisitte asuneet Kuopissa, olisi sillä ollut paljonkin tekemistä tämän asian kanssa, sillä olen erään miehen "kakkonen" jonka tarina on lähes tismalleen samanlainen kuin kertomasi.
Ja antaa tulla vaan niitä moraalisaarnoja, tällaista se nykymaailma on enkä todellaakaan koskaan uskonut että voisin toimia näin kun vielä muutama vuosi sitten haaveilin vapaasta, lapsettomasta miehestä jonka kanssa perustaa oma suuri perhe. Mutta minkäs teet kun nämä ihanat kullannupukat tulee ja ihan oikeesti PILAA sun elämän rakastuttamalla itseensä.- Rouva "kakkonen"
Ei tule täältä moraalisaarnaa,sillä minä olen myös rakastunut "kakkonen",tosin en läheltäkään Kuopiota. Sillä erotuksella,että elän itse tunteettomassa avioliitossa seurustellen naimisissa olevan miehen kanssa,joka on alusta asti sanonut,ettei jätä vaimoaan.Toisiltamme saamme hellyyttä ja läheisyyden tunnetta ja sitä itseäänkin,mitä kotoa emme saa. Meillä on hyvä olla kahdestaan kerran viikossa,emmekä ole mustasukkaisia toistemme puolisoista. Näin se vaan menee,emmekä edes harkitse lopettavamme.Meillä on nyt hyvä olla,aiemmin ei ollut.
- ratkaisuja
Miehet ovat usein hyvin ongelmakeskeisiä otuksia. Sen verran mitä luin kirjoituksiasi niin itselleni tuli sellainen kuva, että miehesi on ns. ihan pihalla. Hän saattaa olettaa, että sinä syytät häntä kaikista teidän ongelmistanne ja haluat HÄNEN ratkaisevan nämä ongelmat. Sinä varmasti taas yrität vain saada hänet huomaamaan ne ongelmat ja keskustelemaan kanssasi niin, että yhdessä yrittäisitte niitä ratkoa. Monelle miehelle se miehen rooli jossa, hän huolehtii perheestään niin, että kaikki on onnellisia ja kaikilla asiat hyvin on vaan niin valtavan vahvana. Ts. hän saattaa itse syyttää kaikesta itseään ja ei tiedä mitä hänen tulisi tehdä ja tätä kautta pakenee harrastuksiinsa ja ei millään tavalla ole kykenevä ottamaan mitään kantaa mihinkään.
Miehille on yleensä myös hyvin vaikea puhua tunteistaan, etenkin negatiivista. Kun mieheltä yrittää kysyä, "Miltä susta tuntuu?" niin useinkaan sieltä ei oikein saa vastausta.
Keskusteleminen on varmasti ainoa asia miten asiat voisi saada parempaan suuntaan, mutta tämä on toki vaikeaa jos sitä keskusteluyhteyttä ei ole. Voisitko saada hänet ymmärtämään jollakin tavalla, että haluat yhdessä ratkoa näitä ongelmianne? Voisitko kirjoittaa kirjeen, jossa kerrot edelleen rakastavasi häntä jne. ja myös ne asiat joiden pitäisi muuttua? Siis kertoa miltä SINUSTA tuntuu? Kuinka yksin koet olevasi ja että ehkä hänkin kokee samaa yksinäisyyttä? Kertoa hänelle kuinka tärkeä hän sinulle puolisona ja lasten isänä jne...?
Kirjoittaminen on siitä hyvää puhaa kuten varmasti olet jo huomannut, kun tänne olet avoimesti kertonut tilanteestasi, että siinä voi myös itse pohtia paljon asiaa.
Toivottavasti saatte jotenkin asianne ratkaistua :)- kumpa tietäis
se mitä nainen tarkoittaaa tuolla kysymyksellä..... "Miltä susta tuntuu", tai kysyy mitä nyt tällä hetkellä ajattelet....miehen on mahdotonta tietää tarkalleen mitä nainen sillä kysymykselä mahdollisesti tarkoittaa , siinä menee mies helposti ymmälle miettiessään sitä vastausta koska se vastaus ei tod.näköisesti tyydytä naista alkuunkaan. Kerran vastasin naiselle hänen kysymykseen, "mitä nyt tällä hetkellä ajettelet", kysymys oli minulle aika kiusallinen koska ajattelin sillä hetkellä, että hän on minulle elämäni nainen, vaikkemme kovin hyvin tunne toisiamme vielä.
Hyvin hän kuitenkin fiksuna naisena ymmärsi mitä tarkoitin , kun sanoin, että miehen on vaikea kaikkia ajatuksia pukea sanoiksi, mutta onhan naisella ja miehellä silmät joilla voi tunteita ilmaista, jos "Sanat eivät riitä kertomaan..." - Oletko miesexpert?
kumpa tietäis kirjoitti:
se mitä nainen tarkoittaaa tuolla kysymyksellä..... "Miltä susta tuntuu", tai kysyy mitä nyt tällä hetkellä ajattelet....miehen on mahdotonta tietää tarkalleen mitä nainen sillä kysymykselä mahdollisesti tarkoittaa , siinä menee mies helposti ymmälle miettiessään sitä vastausta koska se vastaus ei tod.näköisesti tyydytä naista alkuunkaan. Kerran vastasin naiselle hänen kysymykseen, "mitä nyt tällä hetkellä ajettelet", kysymys oli minulle aika kiusallinen koska ajattelin sillä hetkellä, että hän on minulle elämäni nainen, vaikkemme kovin hyvin tunne toisiamme vielä.
Hyvin hän kuitenkin fiksuna naisena ymmärsi mitä tarkoitin , kun sanoin, että miehen on vaikea kaikkia ajatuksia pukea sanoiksi, mutta onhan naisella ja miehellä silmät joilla voi tunteita ilmaista, jos "Sanat eivät riitä kertomaan..."Ilmeisesti mies = sinä
- kumpa tietäis
kenelle tuo kysymyksesi oli tarkoitettu?
- ap
Kaikenkaikkiaan nyt tuntuisi tuo aikalisän otto varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Mutta sen toteutus käytännössä? En voi muuttaa toiseen asuntoon, eti ole varaa. Kenenkään nurkkiinkaan en voi mennä. Pari päivää hotellissa ei auta asiaa suuntaan eikä toiseen.
Auttaako toiseen huoneeseen muutto? Vähän epäilyttää miten. Mutta voisihan sitä kokeilla. Kuitenkin tuntuu melko mahdottomalta nyt saada sitä monen suosittelemaa "aikalisää", vaikka se kuulostaisikin erittäin houkuttelevalta. Onko ainoa vaihtoehto sitten vain päättää, että se on eron paikka?
Mies ei edelleenkään osoita minkäänlaista aktivoitumista sen suhteen, että asialle tekisimme jotain. Ei innostu ajan varaamisesta itselleen tai meille parina. Ei yritä myöskään tehdä enempää töitä. Ei kotona eikä muutenkaan. Hänen osaltaan sama jatkuu täysin muuttumattomana edelleen, vaikka olen yrittänyt mahdollisimman selkeästi asiasta puhua. Ei siis muutosta edes sen vertaa, että ottaisi kantaa mitä asian kanssa tehdään tai miten edetään.
En ymmärrä eikö hän näe tilannetta? Enää paremmin en sitä osaa hänelle avata.- 21
Saisitko jonkun ulkopuolisen teille käymään, kyselemään mieheltä tämän mietteitä. Erään seurakunnan nuori pastori kierteli pyynnöstä kotonakin perhekriisejä suorimassa. Ehkä joku lähipiiristä löytyisi?
Muutto toiseen huoneeseen on pieni askel oikeaan suuntaan.
Miksi sinulla ei ole varaa mihinkään? Olisiko sitten, jos lähdet omaan asuntoon lasten kanssa? Elatusmaksut tulisivat silloin sinulle. Kyllä jokaisella täytyy pientä pelivaraa olla oman taloutensa suhteen. Jos muuten voisit päästä hermolomalle viikoksi, niin lainaa vaikka lähisukulaiseltasi sen verran. - ap
21 kirjoitti:
Saisitko jonkun ulkopuolisen teille käymään, kyselemään mieheltä tämän mietteitä. Erään seurakunnan nuori pastori kierteli pyynnöstä kotonakin perhekriisejä suorimassa. Ehkä joku lähipiiristä löytyisi?
Muutto toiseen huoneeseen on pieni askel oikeaan suuntaan.
Miksi sinulla ei ole varaa mihinkään? Olisiko sitten, jos lähdet omaan asuntoon lasten kanssa? Elatusmaksut tulisivat silloin sinulle. Kyllä jokaisella täytyy pientä pelivaraa olla oman taloutensa suhteen. Jos muuten voisit päästä hermolomalle viikoksi, niin lainaa vaikka lähisukulaiseltasi sen verran.Varaa ei ole, koska elämme parhaillaan taloudellisessa ahdingossa. Olen täälläkin ketjussa rivien välistä tuonut julki, mutta koska se ei ole itselläni se ensisijainen ongelma, en ole siitä enempää kertonut. Se on kuitenkin todellinen. Siksi ei ole varaa, siksi en voi myöskään lainata keltään, koska en tiedä voinko mitenkään maksaa takaisin.
Jonkun mielestä (jos avaisin tämän koko asian, myös muut ongelmat parisuhteen lisäksi) olisi ensisijaista hoitaa talous kuntoon. Mutta koska siinä ei nyt kovinkaan nopeasti saa oleellista aikaan, itse ajattelen, että parisuhde on se oleellisin. Jos tästä eroon päädytään, tulee taloudellisetkin kuviot kuitenkin uudelleen pohdittaviksi.
- The Kokeneempimies
Aloittajalle. Pyysit neuvoa kokeneemmalta, tässä se tulee. Luin juttusi ajatuksella läpi riveiltä ja rivien välistäkin. Mielestäni Sinulla on nyt elämän suunta hukassa. Eli ajelehdit koskessa kuin airoton vene. Sinun pitää alkaa olemaan nainen, joka ottaa itse vastuun omasta elämästään, joka asettaa itse omista lähtökohdistaan tavoitteen mihin pyrkiä ja sen jälkeen alkaa suunnata toimiaan niin, että jonakin kauniina päivänä, se tavoite on totta ja arkipäivää. Se saattaa ottaa aikaa, mutta jo se tietoisuus mitä haluaa ja pienikin askel siihen suuntaan, antaa elämälle uutta iloa ja intoa. Se teoriasta ja sitten mitä se tarkoittaa käytännössä tekojen tasolla ja nimenomaan alla olevassa järjestyksessä:
1. Talous kuntoon.
Erokaan ei ole hyvä ratkaisu, jos talous ei ole kunnossa. Tuloja on vaikea lisäta, joten keskity menoihin. Eli tsekkaat minne ne rahat menee kuukausitasolla. Jos säästät menoissa 20%, alkaa talous väkisinkin ajanmittaan oikenemaan. Jos menoista suuri osa johtuu esim. omasta kalliista asunnosta tms. myy pois ja asetu vähän vaatimattomimmin asumaan. Näin taloustilanne yleensä helpottuu melkoisesti. Kun olet taloudellisesti riippumaton miehestäsi, se antaa Sinulle vapauden valita, mitä Sinä oikeasti haluat tehdä.
2. Laita itsesi kuntoon
Vaikka säästätkin, voit syödä terveellisemmin, liikkua luonnossa ja laittaa tyylikkäitä Sinulle sopivia vaatteita (vaikka kirpputorilta). Kampaaja ja meikkaus, tekee itsetunnolle hyvää ja tuo Sinuun uutta ryhtiä, sekä henkistä että ruumiillista. Kun panostat itseesi, alat samalla arvostamaan itseäsi enemmän ja elämän laatusikin paranee. Samalla muutkin ihmiset, myös miehesi, saattaa muuttaa suhtautumistaan Sinuun.
3. Laita parisuhde kuntoon
Kun olet hoitanut edelliset kohdat, vasta nyt on aika hoitaa parisuhdeasia kuntoon. Eli kun olet omillaan toimeentuleva ja itsestään huolehtiva nainen, olet vapaa valitsemaan onko tämä se mies, minkä kanssa haluan loppuelämäni viettää? Ihmiselle on luontaista sitoutua vanhoihin tuttuihin kaavoihin, näkemättä muita mahdollisuuksia. Elämä on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia täynnä. Ja uusia miehiä syntyy joka päivä (niinkuin naisiakin) eli valinnanvaraa riittää. Anna itsellesi aikaa miettiä kaikki vaihtoehdot läpi, sitten vasta teet valinnan mitä Sinä haluat.
Uskon Sinun näillä eväillä pärjäävän uuden elämän alkuun, millaiseksi sen haluat rakentaakin, se on vain Sinun halustasi ja tahdostasi kiinni. Lykkyä tykö ja aloita muutokset jo huomenna pienillä asioilla, koska pienistä asioista ne isotkin asiat rakentuu!!- ap
Alussa olet oikeassa, elämäni suunta on hukassa. Mutta, ulkonäöstäni olen koko ajan huolehtinut, koko ajan jopa enemmän. En näe mitä enempää voisin järkevästi sen eteen tehdä.
Mutta. Kuten joe edellä toiselle vastasin, näen että minun pitää nyt ensin selvittää onko tästä parisuhteesta enää mihinkään. Jos on, yritetään yhdessä hoitaa talousasiat kuntoon, jotenkin. Jos ei, talousasiat tulee eteen hoidettaviksi hyvinkin nopeasti.
Eron jälkeen tuo järjestys asioilla tulee olemaan varmastikin juuri tuo kuin kirjoitit. Mutta nyt ollaan tavallaan umpikujassa. Jos parisuhde ei toimi, ei saada raha-asioitakaan kuntoon. Eli nyt vaan on ensin katsottava mikä tämän suhteen tilanne lopulta on.
Kovin positiiviselta ei tulevaisuus tämän suhteen näytä. Koko viikon olen yrittänyt miehen kanssa asioista keskustella, käytännössä tuloksetta. Hän ei edelleenkään näe, että hänen pitäisi ottaa vastuuta mistään. Tai ainakaan juuri mistään. Hän sanoi, että toivoo tämän kääntyvän parempaan, haluaa että olisimme onnellisimpia ja että pitää yrittää olla onnellisempi. Toivoin, että hän olisi varannut meille ajan pariterapiaan osoittaakseen, että se on myös hänen halunsa ja osoittaakseen aktiivisuutta asian suhteen. Hän ei ole aikaa varannut, koska "ei edes tiedä mistä sellaisia varataan" (vaikka vuosi sitten olemme käyneetkin).
Niistä asioista (harrastus) jotka häntä kiinnostaa, hän on valmis ottamaan selvää ja tutkimaan nettiä vaikka iltakausia. Tässä hän en näe edes sitä vaihtoehtoa, että ottaisi asiasta selvää. Joten..
- Kiitos ed
The Kokeneempimies. Kiitos! Kirjoitit asiaa.
Itselläni lähestulkoon identtinen tilanne ap:n kanssa. Taustalla pettämistä, talousongelmia, miehen passiivinen ote elämään ja parisuhteeseen. Minä aivan tolkuttomassa tilassa liian ison möykyn edessä, josta en tunnu löytävän lankaa, mistä alkaa keriä sitä auki. Olen varmaan aivan yhtä passiivinen kuin mieheni, vaikka kuvittelen koko ajan olevani aktiivinen ja toimelias. Olemme vain varmaan molemmat ihan lukossa ja jumissa. minun ei vain näy. tai sitten luulen niin...
Sain kuitenkin oivalluksen edelliseltä kirjoittajalta. Ja ap:n aiemmista. Ap sanoo, että haluaa ratkoa ensin parisuhteen, niin minäkin olen ajatellut. Ehkä se on kuitenkin väärä pää, kuten ed kirjoittaja sanoi. Ensin ne asiat, jotka voi ratkaista paremmin, kuten raha. Ikävä homma, mutta paljon helpompi kuin kaaoksessa oleva parisuhde. ja kun raha-asiat ovat tolkuissaan, voin myös aidosti miettiä tauon ottamista, eroamista tai yhteen jäämistä. Ilman, että raha sanelee.
Paljon pyörii nyt päässä. Möykkyä en nyt pura, haen ensin suunnan. Joku strategia kaikissa taisteluissa on.
Mietin omalta kohdaltani mikä on kohta 1, 2 ja 3.
Kiitos vielä The Kokeneempimies!!!! Vaikutit ainakin minun elämääni. Joskus tarvitaan joku tietty lause oikeaan aikaan. Sinä sanoit sen nyt minulle.
"ajelehdit koskessa kuin airoton vene. Sinun pitää alkaa olemaan nainen, joka ottaa itse vastuun omasta elämästään, joka asettaa itse omista lähtökohdistaan tavoitteen mihin pyrkiä ja sen jälkeen alkaa suunnata toimiaan niin, että jonakin kauniina päivänä, se tavoite on totta ja arkipäivää. " - ap
Niin.. tuohan olisi järkeenkäypää. Mutta minulla se, että ottaisin vastuun taloudesta, tarkoittaisi, että olisi muutettava erilleen. Tässä on se ero. Tämänhetkisestä taloudesta en voi mitenkään muutoin yksin ottaa vastuuta. Eli sinällään olen suossa. Ja on totta, että parisuhteen eteen löytyy tehtävää pitkäksi aikaa. Mutta jos tekisimme edes päätöksen jatketaanko vai ei, niin sen jälkeen voisi keskittyä hoitamaan taloutta. Joka sekin ihan suossa.
- 30
Mitä ihmeen pähkäilyä tuo nyt vielä vaatii. Sanot äijälle että näin en jatka enää päivääkään, joko sinä päätät muuttua ja muutut kans tai otan eron. Aloita huomenna. Tai jo tänään.
Miehesi joko on lakannut rakastamasta tai on vakavan uupumisen/passivoitumisen/masennuksen/lorvikatarrin uhri.
Kummassakaan tapauksessa et vaimona voi enää tehdä mitään hänen puolestaan. Muuta kuin taluttaa lääkärille. - ap
30 kirjoitti:
Mitä ihmeen pähkäilyä tuo nyt vielä vaatii. Sanot äijälle että näin en jatka enää päivääkään, joko sinä päätät muuttua ja muutut kans tai otan eron. Aloita huomenna. Tai jo tänään.
Miehesi joko on lakannut rakastamasta tai on vakavan uupumisen/passivoitumisen/masennuksen/lorvikatarrin uhri.
Kummassakaan tapauksessa et vaimona voi enää tehdä mitään hänen puolestaan. Muuta kuin taluttaa lääkärille.Luultavasti olet täysin oikeassa. Tähän tulokseen alan nyt itsekin tulla. Itse asiassa olen noita sanoja jo käyttänyt ja varsin suoraan tälläkin viikolla todennut, että näin ei voi jatkua, jotain on NYT tehtävä tai sitten vaihtoehdoksi minulle jää ero. Koska näin ei oikeastikaan VOI jatkua ja tätä en itse kestä enää yhtään. Ja tuon jälkeen, kun hän taas oli sitä mieltä, että kyllä tämä tästä "jotenkin" ja vaadin konkreettisempaa, vaadin myös tuota terapiaa. Siis pakko hänen ei siihen ole lähteä, mutta jos haluaa, että tämä jatkuu niin sitten on. Ja itse asiassa oli toinenkin asia. Nimittäin se, että hän varaa ajan lääkärille ja puhuu siellä asiat totuudenmukaisesti julki, ei mitään näytösroolia.
Nuo oli ne kaksi asiaa, joita pyysin. Ja koska tosiaan halusin, että hän näyttää, että tosissaan tätä haluaa ja on valmis tekemään jotain sen eteen, pyysin, että hän myös hoitaisi ajanvaraukset. Mutta sitä ei nyt viikkoon ole saanut aikaiseksi. Eli tosiaan, eiköhän tämä liene olla tässä... Mä olen tehnyt mitä itse voin.
Hän viime keskusteluissa itsekin myönsi (lopulta), että ei vaan jaksa, ei kiinnosta eikä jaksa välittää.. joten senkin puolesta olisi selvä syy lääkärille. Mutta tätä hän ei edelleenkään suostu itselleen myöntämään ja hakemaan apua. Tuntuu, että jos minä hänet lääkärille talutan, se on sama asia kuin viedä alkoholisti väkisin AA -kerhoon. Jos ei edes myönnä olevansa sairas, miten voisi lähteä paranemaan?
Todella, todella surullista, jos tässä on vain tästä kyse ja jos sairauden vuoksi ajaudutaan eroon. Todella surullista. Varsinkin, kun tiedän millainen ihminen hän "oikeasti" on. Tai ainakin millainen hän joskus oli... - 17
ap kirjoitti:
Luultavasti olet täysin oikeassa. Tähän tulokseen alan nyt itsekin tulla. Itse asiassa olen noita sanoja jo käyttänyt ja varsin suoraan tälläkin viikolla todennut, että näin ei voi jatkua, jotain on NYT tehtävä tai sitten vaihtoehdoksi minulle jää ero. Koska näin ei oikeastikaan VOI jatkua ja tätä en itse kestä enää yhtään. Ja tuon jälkeen, kun hän taas oli sitä mieltä, että kyllä tämä tästä "jotenkin" ja vaadin konkreettisempaa, vaadin myös tuota terapiaa. Siis pakko hänen ei siihen ole lähteä, mutta jos haluaa, että tämä jatkuu niin sitten on. Ja itse asiassa oli toinenkin asia. Nimittäin se, että hän varaa ajan lääkärille ja puhuu siellä asiat totuudenmukaisesti julki, ei mitään näytösroolia.
Nuo oli ne kaksi asiaa, joita pyysin. Ja koska tosiaan halusin, että hän näyttää, että tosissaan tätä haluaa ja on valmis tekemään jotain sen eteen, pyysin, että hän myös hoitaisi ajanvaraukset. Mutta sitä ei nyt viikkoon ole saanut aikaiseksi. Eli tosiaan, eiköhän tämä liene olla tässä... Mä olen tehnyt mitä itse voin.
Hän viime keskusteluissa itsekin myönsi (lopulta), että ei vaan jaksa, ei kiinnosta eikä jaksa välittää.. joten senkin puolesta olisi selvä syy lääkärille. Mutta tätä hän ei edelleenkään suostu itselleen myöntämään ja hakemaan apua. Tuntuu, että jos minä hänet lääkärille talutan, se on sama asia kuin viedä alkoholisti väkisin AA -kerhoon. Jos ei edes myönnä olevansa sairas, miten voisi lähteä paranemaan?
Todella, todella surullista, jos tässä on vain tästä kyse ja jos sairauden vuoksi ajaudutaan eroon. Todella surullista. Varsinkin, kun tiedän millainen ihminen hän "oikeasti" on. Tai ainakin millainen hän joskus oli...Ota huomioon, että hänellä voi olla myös jokin elimellinen sairaus puhkeamassa, kuten sokeritauti, sydän-verisuonitauti tai jokin hormonitoiminnan häiriö. Mutta yhtä kaikki, lopputulos sama. Jos ainoa keino sinun itse päästä vaikuttamaan elämäsi perusasioihin on muutto pois, erossa asuminen, niin tee niin.
- The Kokeneempimies
Kiitos ed! Tulinpa hyvälle tuulelle, kun pystyin edes pikkuisen auttamaan Sinua omien ajatustesi kirkastamisessa. Aloitteen tai kipinän voi saada toisenkin jutuista tai teksteistä, mutta itse ajatustyöhän ja se käytännön toteutus on jokaisen omilla harteilla. Ja aloittajalle pitää sanoa, että jos Sinä olet jo kohdan 2. hoitanut, niin olet jo 33% lähempänä asioiden lopullista ratkaisua. Hyvä.
Pikkuisen kuitenkin haluan perustella näkemystäni, miksi se talouden kuntoon saattaminen on mielestäni kaiken perusta ja lähtökohta. Otetaanpa pari käytännön esimerkkiä, miten se talousasia voi vaikuttaa parisuhteeseen.
Olen nähnyt lukuisia tapauksia, jossa nuori pariskunta on rakkauden huumassa rakentanut/ostanut hienon uuden talon ja ottanut niin paljon velkaa, kuin pankista ulos saa.Vuosien mittaan rakkauden huuma vähenee, mutta asuntolaina ei samassa suhteessa vähenekään. Tästä alkaa väkisinkin ajan oloon kehittyä aamuyön pitkinä unettomina tunteina takaraivossa jyskyttävä stressi, kun rahaa ei tahdo riittää mihinkään muuhun kuin talolainan hoitoon. Kaikki arkiset toimet ja ajatukset on vain ja ainoastaan kiinni rahassa ja sen riittävyydessä. Tälläisessa arjessa unohtuu helposti itsensä ja aviosiipan helliminen ja elämästä nauttiminen. Sitten ollaankin helposti siinä pisteessä, että parisuhde tulehtuu ja kärjistyy, tulee masennusta, joillekin alkoholin liikakäyttöä, pettämistä yms. Ja helvetti on valmis.
Toinen esimerkki erosta ja taloudesta. Ajatellanpa, että pariskunnalla on talous heikoilla kantimilla eli suomeksi sanottuna velkaa enemmän kuin pystyy kohtuudella kantamaan. Sitten toinen hellyyden kaipuussaan erehtyy pettämään, ja jää siitä kiinni. Ja ei muuta kuin ero ja heti. Molemmat hankkii juristin ja kaikki riitautetaan viimeiseen asti. Ero se vasta kalliiksi tulee, varsinkin jos on paljon velkaa ja vähän realisoitavaa omaisuutta. Tässä piirileikissä pärjää vain asianajajat ja pankki, jotka kyllä oman osansa vie vaikka lasten suusta. Lopputulema on, että kaikki mitä on jo ehditty vuosia maksaa haihtuu savuna ilmaan, pahimmassa tapauksessa ei jää muuta jaettavaa kuin velkaa. Aloita siinä sitten yksinhuoltajan elämää vanhaa velkaa niskassasi. Tästäkin noustaan, tiedän sen. Mutta tälläistä pitää pyrkiä välttämään viimeiseen asti, jos se vaan on vältettävissä.
Eli summa summarum: on helpompi tulehtuneessa parisuhteessa puhua raha-asioista kuin parisuhdeasioista. Siksi kannattaa aina aloittaa siitä helpommasta päästä, se narun keriminen. Talousasiat on pelkkää matematiikkaa, parisuhdeasiat on tunnepohjaisia aistimuksia, jotka ratkaistaan tunteella. Mutta jos toinen osapuoli on täysin kyvytön hoitamaan mitään asioita, niin ole Sinä se, joka ottaa ohjat käsiisi. Ei kenenkään tarvitse määrättömästi toimia toisen omaishoitajana, ellei sitä itse halua. Terapia ei auta, jos ei itsellä halua parantua. Tässä elämässä jokainen on vastuussa vain itsestään ja lapsistaan.- Kyllästynyt!
Ollaan mieheni kanssa oltu naimissa melkein 4vuotta ja melkeimpä seksiä ei ole pahemmin koko sen aikana ollut. Aluksi jaksoin kysellä ja ehdotella, mutta jatkuvan torjunnan jälkeen päätin etten jaksa enään. Harrastimme seksiä aina sillon kun hän halusi eli todella harvoin. En osaa sanoa mikä mättää koska muuten hän on ihan hyvä mies. Olen nuori alle 30v nainen ja jotenkin tuntuu mahdottomalta olla koko elämänsä näin tylsässä liitossa.
- epätoivoinen ap
Uskokaa tai älkää... edelleen pähkään tätä samaa... tilanne sama... WTF am I doing? Olenko itse ihan pimeä??
Nyt olen jo katsellut asuntoja. Kerroin miehellekin, että yhtä harkitisin ihan vain aikalisän vuoksi, en siis avioerohakemuksen vuoksi. No, sain päälle sellaisen ryöpyn, että jäi asunto ottamatta. Mies alkoi räyhätä, että enkö tajua, että minä lapset olemme hänelle kaikki ja sitten hänellä ei ole enää mitään... ja että sitten hän ei ainakaan enää töissä käy, koska kaikki menisi elatusmaksuihin ja niitä hänellä ei ole varaa maksaa... ja että minä saan pitää huolen, että MINÄ ilmoitan asiasta lapsille ja niin selkeästi, että ymmärtävät...
Juuri tätä ryöppyä ennen hän oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja kiltti, kun olin sanonut, etten uskalla enää omia mielipiteitäni sanoa miten asiat pitäisi hoitaa. Hän sanoi, että toivoo minun sen kertovan, ja että ymmärtää ja kestää kyllä kuulla.. No, eipä kestänyt. En tiedä oliko tuo vain ensireaktio muka shokkiin. Tai nyt myöhemmin olen ajatellut, että oliko se sittenkin tietoista tunteisiini vetoamista? Tiesi, että lasten kautta se onnistuu ja jätän lähtemättä? Voiko olla niin laskelmoitua?
No, jätin siis asunnon ottamatta. Tuon jälkeen mies taas sanoi "Välitän sinusta ja haluan, että olet onnellinen. Ja jos se tekee sinut onnelliseksi, että muutat pois, niin hyväksyn sen. Ja jos haluat, että muutan pois, niin teen sen kun ilmoitat". Kun tämänkään episodin jälkeen ei mikään miehen käytöksessä muuttunut, alkoi harmittaa, etten asuntoa ottanut. Kaikki jatkui ennallaan, olin edelleen tässä itsestäänselvyys hänelle.
Nyt mietin seuraavaa asunto. Puhuin miehelle ajatuksiani, vaatimuksiani, toiveitani, tunteitani... sitä, että voin tässä huonosti, olo on turvaton ja epätietoinen...ahdistunut... ja mietin koko ajan pitäisikö ottaa se asunto vai ei... Ensin hän syytti minua tiuskimisesta (jota en tehnyt, sanoin vain miten asia on), sitten hän syytti minua tästä tilanteesta yhtä paljon ja sen jälkeen alkoi nukkua! Ei enää vastannut, ei kommentoinut, ei kuunnellut... veti peiton päällensä ja alkoi kuorsata. Näinkö mieheni minua arvostaa?
Nyt mä istun täällä valvomassa. Uni ei tule, mietin mitä pitää tehdä.
Mitä mun pitää tehdä???
Olenko mä ihan luuseri? Mä olen vain halunnut sitoutua siihen mitä olen halunnut ja luvannut.. tähän liittoon. Mutta onko tämä jo säälittävyyden huippu? - mieti itseäsikin
Kuulostaa siltä, että olet kypsää kauraa avioeroon. Et hanki omaa asuntoa siksi, että haluat miehen kieltävän sen sinulta. Haluat elää menneessä, etkä uskalla tehdä suuria päätöksiä.
Minua vain kummastuttaa, kun ihmiset jäävät sellaiseen liittoon, joka tekee onnettomaksi...
Miehesi nukkumaan alkaminen tuollaisella hetkellä... jos kyseessä olisi ollut turha asia, olisi tuo ollut huvittavaa. Mutta toiselle ei käännetä selkää, kun toinen haluaa puhua tärkeistä asioista...- epätoivoinen ap
Palaan taas.. näköjään vain pakko käydä asiaa läpi uudelleen ja uudelleen.. Niin pitkä tämä itsensä kypsyttämisprojekti näköjään on, kun on aina "uskonut" avioliittoon ja siihen, että yhdessä vaikeuksistakin selvitään. Yhdessä ehkä... mutta aika kaukana tämä on siitä ajattelusta, kun yksin tässä olen. Itsekin mietin miten pitkään minun pitää hakea sitä varmuutta, että todella olen yksin asian kanssa... milloin loppuu se viimeinenkin toivonkipinä...
Viimeisestä kappaleestasi olen samaa mieltä. Itse en voisi tehdä samoin koskaan. On sitten puhujana puolisoni tai ystäväni... toinen ihminen vain on otettava huomioon tuollaisena hetkenä. Minun mielipiteeni.
No, luultavasti olen kypsää kauraa avioeroon. Mutta mikä saa minut vielä pienesti toivomaan, että elämä muuttuisi = mies muuttuisi? Enhän voi toista muuttaa. Miksi vieläkin toivon, että toinenkin "heräisi" ja alkaisi elää ja toimia sen mukaan?
Se, miksi asuntoa en ottanut, ei johtunut siitä, että toivoin miehen sen kieltävän. Ei. Olisin toivonut, että hän olisi sovussa ollut valmis kokeilemaan asiaa. Se, miksi se jäi ottamatta, oli, että tässä tilanteessa minulla ei ollut voimavaroja enää alkaa riitaisaan epäasialliseen tappeluun. Toinen asia on se, että en todella haluaisi muuttaa pois tästä talosta. En myöskään oikein uskaltaisi tehdä suuria päätöksiä yksin. Haluaisin, että ne olisi yhdessä tehtyjä päätöksiä. Mutta luultavasti niistä ei niitä enää tule.
Itseänikin kummastuttaa.. viikko viikolta enemmän... miksi yhä vain olen tässä liitossa, joka saa minut onnettomaksi.. Mutta en voi sanoa, että kaikki olisi huonoa (ollut), joten kai se pieni hyvä osa on se, joka pitää toivoa yllä...
Mies ei tänä päivänäkään ole halunnut kanssani puhua näistä asioista. Miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa? Onko hänelle muka aivan sama millaista elämää elää? Tätäkään en voi ymmärtää.
- kaikensaat
Miten kuulostaa että et eroa sen takia, koska mies käy töissä ja on hyväpalkkainen, Sinä joka tulet hoitamaan lapsia, olet työtön, sinä jäisit ilman mitään erossa.
Pelkäät että mies löytää paremman elämän ja sinä jäät tyhjänpäälle, niin siinä tulisi käymään, kun katsotaan realisesti ajatusta, naisilla on heikommat lähtökohdat ja nykyään työpaikat ei " halua äitiä joka on vauvan takia pois töistä".
Raaka maailma mutta vain vahvimmat selviytyy, mies varmasti tulisi matkustelmaan eronne jälkeen, tai laittaisi elämän oman näköiseksi.
Jokainen mies eron jälkeen tunteen sen vapauden ja miehet lähtee toteuttamaan unelmaa,koska nainen ei ole estämässä enään, miehellä ei ole ongelmia hankia unelma elämää, koska työ ratkaisee kaiken, mutta nainen sen jälkeen elää kädestä suuhun menolla, lasket budjetin ja turhat haaveet roskiin, ei matkoja enään, ei omakotia taloa, ei perheautoa, sitten huomaat miten vietät sinkkuelämää ja kaikki kaverisi grillailee miesten kanssa perheineen yhdessä omakoti taloissa, olet taas lähtö kohdissa, se kaikki alkaa alusta, miehen etsintä, se haave, ja olet (40v) ennekuin saat ehkä edes saman taas.- epätoivoinen ap
Mistä näitä näkökulmia taustoja tuntematta aina sikiää?
Yksi suurin syy tähän katastrofiin on se, että mies ei juurikaan enää jaksanut töissä käydä, ei siis tullut rahaakaan... Nyt jo kohta vuoden jättänyt mm. laskunsakin maksamatta (huom. lue: avaamatta ja postilaatikosta noutamatta) ja talous on luonnollisesti aivan kuralla. Olen tehnyt (ja teen edelleen) kaikkeni, että edes omat luottotietoni säilyisivät. Se tavoite minulla on ollut jo pitkään ja sillä olen mennyt. Itse käyn kokopäivätyössä ja sen lisäksi teen vielä pienimuotoista kakkostyötä, tämä oli minun panostukseni asioiden parantamiseksi. Joten siinä se hyväpalkkainen mies... Luultavasti elintasoni tietyllä tapaa jopa nousisi, kun tästä saisin irroittauduttua.
- Älkää nyt viitsikö
Voi hurja mitä juttuja! Miten ois että naisetkin hankkisivat ihan itse koulutuksen ja hyvän ammatin? Naisen pahin virhe mitä voi tehdä on olla riippuvainen miehestä ja vielä näyttää se. Omilla jaloillaan seisova ihminen houkuttelee molempia sukupuolia.
- epätoivoinen ap
En tiedä mihin viittaat, mutta itselläni ainakin on ihan hyvä koulutus, jopa ihan hyvä palkka, vaikka en akateeminen olekaan. Olen esim koko viime vuoden tienannut selvästi enemmän kuin mieheni, joka perinteisesti aiemmin tienasi jonkin verran minua enemmän. Olen myös aika pitkälle viime aikoina maksanut asuntolainalyhennyksemme yms. Mutta kaikkeen ei minun palkkani yksin riitäm miehenkin panostus tarvitaan. Ja siksi tätä pohdintaa teen, lähdenkö ja pelastan itseni vai jäänkö ja uppoan mahdollisesti laivan mukana.
Omilla jaloillani seisominen houkuttaisi nyt _todella_ kovasti ja se on se, joka tästä pois houkuttelee. Se helpottavuuden tunne, kun taas olisi kaikki narut käsissään ja elämä hallussa.
En ymmärrä mistä kohtaa teksteistäni on saanut sen kuvan, että olisin itse työtön, laiska tms. Outoa.
- ei kiltti tyttö
Surullista lukea kertomuksesi, kuin omasta elämästäni.
Pitkässä juoksussa kertyy lastia, jota on sitten vaikea purkaa. Miehen tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat olleet suuri paninolasti. Ensin petetään, sitten ei jakseta arkea, eikä oteta vastuuta mistään, ja lopuksi masennutaan.
Lasten takia sitä eroa miettii todella pitkään. Toki soisi myös puolison heräävän, ja huomaavan että erilleen ollaan ajautumassa. Kun mikään ei auta, niin parempi ottaa ohjat omiin käsiin. Toista ei voi muuttaa, muutos lähtee aina itsestä, ja omasta halusta muutokseen.
Mieheni petti, ei osallistunut kotitöihin, oli saamaton, ei suunnitellut aikataulujaan, tuli yllättäviä menoja, matkoja, ostoksia. Selityksiä piisasi, milloin mikin syy, ettei ollut hoitanut sitä tai tätä asiaa/työtä. Aina oli hän, ja sen jälkeen tuli vasta perhe.
Lopulta koin, että en halua koko elämääni tarpoa tässä suossa. Siivota, pyykätä, maalata, tapetoida, tehdä pihaa, ja aitaa, maksaa laskuja, ja huoltaa lasta.
Päätöksestäni on kulunut kolmevuotta. Asun samaa taloa edelleen. Pihan saan lopulliseen kuntoon nyt keväällä. Patiot öljyän, maalaan kuistin ja piha-aidan.
Eilen kävi kiinteistövaälittäjä, arvioimassa talon hintaa. Kävin myös katsomassa 65m2 rivariasuntoa, itselleni ja lapselle. Löysin uuden asunnon samalta alueelta, joten lapsen päiväkoti ei vaihdu.
Miehen pöllästyi, kun kiinteistövälittäjä saapui. Alkoi löytymään puhetta, hän ostaa talon, ja lapsi saa sitten tulla heitä tervehtimään! Kysyin heitä? Niin, häntä ja hänen uutta naistaan.
Voiko sen selvemmin sanoa? Hänen masennus, työmatkat, menot ja kiireet selvisi hetkessä. Kehtasi vielä sanoa, että laita se tontin uusi osa yhtä hyvään kuntoon, kuin muunkin nurmikon olet tehnyt.
Totean vain, että masentunut ei jaksa harrastaa, juosta iltamenoissa, ja hippaloissa. Syyt on ihan muualla.
Jaksamista sinulle, ja lapsille. Onneksi itsellä on asunto katsottuna, ja talous kunnossa. Keskityn uuden kodin laittamiseen, ja lapseeni.- epätoivoinen ap
Kiitos vastauksesta. Olen itsekin miettinyt onko miehellä taas joku (yksi epäselväksi jäänyt juttu oli pari vuotta sitten), että onko syy siinä. Olen kysynyt asiaa, jopa oletusarvoisesti. Ei kuulemma ole. Mene ja tiedä. Toivoisin vain, että jos on, niin löytyisi sen verran selkärankaa, että ottaisi asiasta vastuun ja lähdettäisi yhdessä eroprojektiin. Itsekin haluaisin siinä tapauksessa olla vapaa tapaamaan mahdollisesti jonkun sopivan miehen. Vastuunottoon tuo tuntuu täysin kykenemättömältä. Lähes joka asiassa, paitsi tosiaan harrastuksessaan, johon riittää energiaa, mielenkiintoa jne. Kotona kaikki on evvk.
Itse olen myös muutaman kiinteistönvälittäjän täällä käyttänyt arvioimassa. Lähinnä ajatus on se, että miten myynti kannattaa toteuttaa ja ensisijaisesti olisiko minulla mitään mahdollisuuksia ostaa taloa itselleni, pystyisinkö lasten kanssa asumaan tässä vaikka edes jonkun aikaa eteenpäin.. Sitä vaihtoehtoa pitää vielä selvitellä lisää.. Helposti se ei tule onnistumaan missään tapauksessa.
Tämä on jotenkin niin omituinen tilanne. Mietin, olenko itsekin jo jotenkin niin syvässä masennuksen suossa, etten saa päätöksiä tehtyä. Vai missä mättää. Olen jotenkin niin fiksoitunut siihen ajatukseen mitä haluaisin = halusin, ja kun se ei ole mahdollista, en tiedä mikä olisi toiseksi paras vaihtoehto. En ole luovuttajatyyppiä, kaikkea muuta, ehkä siksikin niin sitkeästi tässä roikun. Mutta tajuan itsekin, että tämä on jo liiankin sitkeää...ei liene edes normaalia enää.
Tämä talo on minun itseni suunnittelema, joten siksi on niin sairaan vaikeaa luopua juuri tästä talosta. Kaikenlisäksi niin kauan kuin on kouluikäisiä lapsia, tämän ideaalimpaa paikkaa en löydä. Toista samanlaista taloa en tule koskaan saamaan, sekin on fakta. Tämä elämä olisi muutoin kuin lähes unelmien täyttymys, mutta miksi miehen kanssa piti asiat mennä näin sotkuun? Eroammalla tuosta miehestä luovun paljon paljon muustakin.
En epäile, ettenkö selviäisi eron jälkeen. Mutta olenko jo valmis siirtymään siihen ja hautaamaan toiveet tässä talossa asumisesta? - Perheenisä
epätoivoinen ap kirjoitti:
Kiitos vastauksesta. Olen itsekin miettinyt onko miehellä taas joku (yksi epäselväksi jäänyt juttu oli pari vuotta sitten), että onko syy siinä. Olen kysynyt asiaa, jopa oletusarvoisesti. Ei kuulemma ole. Mene ja tiedä. Toivoisin vain, että jos on, niin löytyisi sen verran selkärankaa, että ottaisi asiasta vastuun ja lähdettäisi yhdessä eroprojektiin. Itsekin haluaisin siinä tapauksessa olla vapaa tapaamaan mahdollisesti jonkun sopivan miehen. Vastuunottoon tuo tuntuu täysin kykenemättömältä. Lähes joka asiassa, paitsi tosiaan harrastuksessaan, johon riittää energiaa, mielenkiintoa jne. Kotona kaikki on evvk.
Itse olen myös muutaman kiinteistönvälittäjän täällä käyttänyt arvioimassa. Lähinnä ajatus on se, että miten myynti kannattaa toteuttaa ja ensisijaisesti olisiko minulla mitään mahdollisuuksia ostaa taloa itselleni, pystyisinkö lasten kanssa asumaan tässä vaikka edes jonkun aikaa eteenpäin.. Sitä vaihtoehtoa pitää vielä selvitellä lisää.. Helposti se ei tule onnistumaan missään tapauksessa.
Tämä on jotenkin niin omituinen tilanne. Mietin, olenko itsekin jo jotenkin niin syvässä masennuksen suossa, etten saa päätöksiä tehtyä. Vai missä mättää. Olen jotenkin niin fiksoitunut siihen ajatukseen mitä haluaisin = halusin, ja kun se ei ole mahdollista, en tiedä mikä olisi toiseksi paras vaihtoehto. En ole luovuttajatyyppiä, kaikkea muuta, ehkä siksikin niin sitkeästi tässä roikun. Mutta tajuan itsekin, että tämä on jo liiankin sitkeää...ei liene edes normaalia enää.
Tämä talo on minun itseni suunnittelema, joten siksi on niin sairaan vaikeaa luopua juuri tästä talosta. Kaikenlisäksi niin kauan kuin on kouluikäisiä lapsia, tämän ideaalimpaa paikkaa en löydä. Toista samanlaista taloa en tule koskaan saamaan, sekin on fakta. Tämä elämä olisi muutoin kuin lähes unelmien täyttymys, mutta miksi miehen kanssa piti asiat mennä näin sotkuun? Eroammalla tuosta miehestä luovun paljon paljon muustakin.
En epäile, ettenkö selviäisi eron jälkeen. Mutta olenko jo valmis siirtymään siihen ja hautaamaan toiveet tässä talossa asumisesta?Moikka.
Määrittele "yksi epäselväksi jäänyt juttu pari vuotta sitten".
Jos eroon saakka ollaan menossa, niin mitään määrittelemättömiä juttuja ei voi olla kesken, mitään kantoja ei voi olla kääntämättä.
- ei kiltti tyttö
Ymmärrän hyvin surutyösi. Omaa kotiaan haluaa rakentaa, ja laittaa vuosikymmeniksi. Siihen liittyy niin paljon muistoja, tunteita, ja uhrattuja työtunteja. Koen sen työmäärän hukkaan heitetyksi. Pakertanut talon, ja pihan eteen tunteja laskematta. Kesälomani viettänyt tontilla, ja mies etelän auringossa hakemassa voimavaroja arkeen.
Meillä puoliso ei rakentanut taloa, vaan se rakennutettiin, jo loppuvaiheessa alkoi näkyä miehen saamattomuus. Jouduin hyppäämään rakennuksella, kun työnjohtaja soitti, milloin mistäkin asiasta, joka oli jo miehen pitänyt hoitaa.
Sitten alkoi pihatyöt, ja sama miehen tietämättömyys jatkui. Nyt olen loppusuoralla, ja todennut, että tuon miehen kanssa ei olisi pitänyt lähteä edes leikkimökkiä kyhäämään.
Harmi, mutta turha sitä on jäädä tuleen makaamaan. Toivotan uudelle emännälle onnea ja menestystä, ja kahden edestä työniloa!
Oloni on helpottunut, kun ratkaisu on tehty, ja miehen masennuskin selvisi : )- epätoivoinen ap
Voimia sinulle jatkoon! Sekä paljon ilon päiviä. Minä vielä kärvistelen tässä keräämässä rohkeutta...
- Perheenisä
Voi voi AP, tunnistan miehesi oireet ihan kymppinä... eikä hänellä todellakaan oli kivaa. Haluaisi varmasti enemmän, aikaa, energiaa, läheisyyttä, tehdä asioita... muttei kykene. Nyt kun teillä on kriisi päällä pitkän alamäen jälkeen, niin se voi vaatia liikaa voimia ponnistaa jaloilleen tuosta.
Minulla oli itselläni ihan samanlainen tilanne... mikään ei pelannut. Ei mikään ja harrastuksella on kiva kääntää mieli neutraalille tai plussalle. Harrastaessa ei ole paha mieli siitä, että rakastamallasi naisella on paha mieli siitä, ettet saa aikaiseksi kun itse olet jumissa.
Ihana kamala paikka. Ei millään tapaa korjaamaton, ei missään nimessä. Mutta tosiaan vaatii mieheltä töitä että pääsee tuosta tilastaan irti. Ei sillä hyvä olla ole ja kyllä se haluaisi voida hyvin.
Minä sain itseni jaloilleni ja seison nyt niin tukevasti kahdella jalalle, ettei minua kaada enään mikään eikä koskaan. Se on tärkeää, jotta vaimoni ja lapseni voivat kokea olonsa turvalliseksi, tietävät että olen siinä heitä varten. Aina ja kaikessa. - mä vaan
Vanha ketju, mutta tässä muutamia ajatuksia... Kuulostaa, että olette molemmat uupuneita. Sä yrität pitää suhdetta yllä ja kaipaat läheisyyttä, yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä. Mies ehkä kokee tämän vaatimuksina itseään kohtaan ja tuntee siitä syyllisyyttä, riittämättömyyttä? Häntä stressaa talous - ehkä hän ei koe sitä niin parisuhteesta erilliseksi asiaksi kuin sinä? Ehkä hän oikeasti kantaa huolta siitä, miten perhe pärjää? Totta, henkinen pääoma on tärkeämpää kuin materia, mutta ehkä tämä on parasta, mihin mies tällä hetkellä kykenee?
"Mies ei koe asiakseen yrittää parisuhdetta parantaa." Onko tämä sun tulkintaasi vai miehen suusta? Ehkä hän kokee sen asiakseen, mutta eri tavalla kuin sinä? Tai haluaisi, muttei osaa? Rehellinen, suora keskustelu olisi enemmän kuin tarpeen. Mitä koette tekevänne suhteen/perheen eteen, mitä pitäisi tehdä. Teidän pitäisi olla samalla puolella yhteisiä vaikeuksia vastaan, ei syytellä tai vertailla, kumpi panostaa enemmän.
Omaa elämää saa ja pitääkin olla. Puolison ei tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, ja joillekin yhteiset harrastukset tai menot eivät ole niin tärkeitä. Mutta läheisyyden merkitystä korostaisin. Ja sitä, että on kiinnostunut, mitä toiselle kuuluu. Kuuntelee, vaikkei jutut aina niin kiinnostaisikaan.
Parisuhde on tärkeä osa elämää, totta, mutta silti vain osa. Pidä huolta itsestäsi. Hakeudu tilanteisiin, joissa saat muuta ajateltavaa ja huomaat ahdistuksen vähenevän. Joillekin se on harrastus, joillekin liikuntaa, musiikkia, lukemista, mitä tahansa. Mieti, millainen nainen/vaimo haluaisit olla ja miten pienin askelin voisit liikkua siihen suuntaan - täysin välittämättä siitä, saatko mieheltä mitään vastineeksi.- elämä paranee
Asiallista tekstiä, paitsi viimeinen lauseesi. Kun on antanut jo kaikkensa ja mies ei tule yhtään vastaan, ihmiselle tulee henkinen väsymys. On hölmöä uskotella itsellensä, että olemalla VIELÄKIN parempi vaimo ja antavansa VIELÄKIN enemmän, mies saattaisi joskus tuntea ja tehdä samoin itselle. Ja ei, ei hänen tarvitsisi. Se on sitä pyyteettömyttä, mutta se, että hän ei halua panostaa, kertoo siitä, että miehen välittäminen on aika matalalla. En usko että kukaan ihminen/tässä tapauksessa mies, tuntee itsensä niin voimattomaksi, että ei edes kokeilisi parantaa tilannetta. Se on sitä toisesta välittämistä.
Minun mieheni tunsi itsensä riittämättömäksi ja joskus jopa perheemme ongelmaksi, mutta silti jaksoi aina yrittää... ja arvatkaa mitä! Enää hän ei pakene itsekkäästi ongelmia vaan toimii tiiminä kanssani. KUMPIKIN tekee parhaamme avioliittomme eteen. En pelkästään minä. Mutta toisaalta, avioliittomme on aina ollut vakaalla pohjalla. Olemme kunnioittaneet toisiamme, emmekä esimerkiksi suuttuessakaan sano toiselle kamalia asioita.
Ja mitä tuohon omaan elämään tulee... niin olemme aina hankkineet myös omaa tekemistä. Emme ole koskaan nyhjöttäneet pelkästään sohvalla.
Mutta AP:n tapauksessa kuulostaa siltä, että mies on luovuttanut. On vain AP:n päätöksessä, mitä hän elämällensä tekee... kenties?tuhlaa aikaansa vai tyytyy tilanteeseen. Koska realiteetit katsottaessa... jos mies ei muutu, niin miksi AP:n mielipahakaan katoaisi? Ihminen turtuu joskus tilanteelle, että ei enää välitä vaan tyytyy tilanteeseen, mutta se ei ole elämisen arvoista elämää. Silloin on parempi kun ottaa eron ja tekee itsensä onnelliseksi erilaisella elämällä.
- mä vaan
Tarkoitin sitä, että pyrkii rohkeasti sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluaa olla. Pitää elää omien arvojensa mukaisesti. Ei niin, että tekee kaikkensa vain miellyttääkseen toista. Eikä niin, että odottaa vastapalvelusta. Oma hyvinvointi ei saisi olla täysin kiinni siitä mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Esim. jos toinen pettää eikä itse hyväksy pettämistä, voi pitää tästä arvosta kiinni eikä kosta itse pettämällä. Tai jos haluaa olla lämmin ja helposti lähestyttävä, yrittää sitten oikeasti olla sellainen. Vaikka puoliso ei olisikaan.
Usein lähtee tulkitsemaan toisen tekoja ja sanoja, vaikka pitäisi kysyä puolisolta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Mulla itselläni on taipumusta liioitella asioita ja antaa ajatusten viedä syvemmälle suohon. Ajatukset eivät kuitenkaan ole totuus tilanteesta, ne ovat vain omaa tulkintaa. - epätoivoinen ap
Olipa ilahduttavaa, että olitte nostaneet ketjua. Tulin nimittäin juuri taas "ahdistustani purkamaan" em asiasta. Tällä hetkellä nimittäin tilanne on itselleni taas erittäin akuutti. Jokin päätös minun pitäisi tehdä, mutta miksi sen päätöksen tekeminen on niin vaikeaa??
Mies kävi lääkärissäkin, tosin ei kertonut minulle mitä siellä oli puhuttu / sovittu / suunniteltu, ei kuulemma muistanut. Samasta syytä tuo eräs juttu pari vuotta sitten jäi osin käsittelemättömäksi, hän ei enää "muistanut" esim. mistä ja miten säätö toisen naisen kanssa alkoi. Vaikka se kaiketi alkoi ns. yhtäkkiä, hän ei kyennyt muistamaan miten. Minusta outoa.
No, enhän mä olisi kaikkea tarvinnutkaan tietää (mitä puhuivat) tuosta lääkärikäynnistä, mutta jotain yleislinjaa. Hän on sentään aviomieheni, masentunut ja tilanne tämä. Mutta ei siis muistanut kuin sen, että sieltä pitäisi jossain vaiheessa olla tulossa aika hoitajalle (terapeutille) keskustelemaan ja kuulemma sitten odotti sitä.
No, löysin ajan tässä taannoin avaamattomasta kirjekuoresta, kun aika oli jo mennyt! Mulle tulee tästä tunne, ettei hän halua edes hoitaa itseään? Ettei hän halua edes perheensä vuoksi sitä tehdä? Se taas saa ajattelemaan, että miksi roikun tässä, jos olen niin arvoton? Eikö edes lapsemme merkitse niin paljon, että hän haluaisi itsensä hoitaa?
Kunnollisesta keskustelusta ei tule mitään. Ainoa mitä hän osaa sanoa, on että hän rakastaa meitä (perhettään), olemme etusijalla eikä hän halua erota. Mutta mitään konkreettista hän ei osaa sanoa miten hänen mielestään nyt pitäisi toimia, Ainoastaan "yrittää tehdä yhdessä" ja "olla yhdessä onnellisia". Käytännössä hänellä kuitenkin edelleen tuhraantuu vapaa-aika joko harrastukseen (menneelläkin viikolla useina päivinä) tai ruudun (tv/netti) tuijottamiseen. Ei elettäkään, että tekisi jotain kodin, perheen tai edes tämän oman taloudellisen tilanteensa eteen.
Ymmärrän, että voi olla kykenemätön, voimavaraton jne. Mutta kun ei huoli edes apua (vanhemmiltaan, ammattiauttajilta), niin mitä voi tehdä? Olen todella väsynyt siihen, että hän on kuin yksi lapsista. Täysin riippuvainen minusta ja huolehtimisestani. Sitä en enää tämän kaiken jälkeen jaksa. Jos vielä joskus jonkun miehen kanssa elän, haluaa, että hän on kykenevä hoitamaan vastuunsa.
Mutta itse asiaan. Mitä nyt pitäisi tehdä? Ero tuntuu edelleen kamalalta. Mutta enempään en itse kykene enkä toista voi todistetusti muuttaa. Ei siis taida olla muuta järkevää vaihtoehtoa kuin ero? Mutta miksi en saa sitä aikaiseksi? Miksi edelleen on joku toivonkipinä jossain?
Olen käynyt paria asuntoa katsomassa. Talostamme en kyllä haluaisi luopua. Olen käynyt neuvottelemassa jo lainan, että voisin talon lunastaakin. Mutta se ajatus hirvittää. Kauaa en pystyisi tätä taloa pitämään, mutta jonkun verran saisin lasten kanssa lisäaikaa. Silti tuntuu ihan hirveältä, että me oikeasti eroamme?
Mutta kun mitään muuta ei taida olla tehtävissä? - Perheenisä
Kun on voimavaraton ja kykenemätön, niin koita ymmärtää että on sitä melkolailla KAIKKEEN mikä on miehen oman pikku reviiriin ulkopuolella. Ja tuossa tilassa, se reviiri on vähän hemmetin pieni. Laskuja ei hoideta, kotona ei tehdä mitään ja kyllä, suurella ponnistuksella järkätty aika hoitoon jätetään käymättä. Ihan tyypillistä.
Muuta nyt vaan vuokralle 3-4 kuukaudeksi, jotta miehesi saisi jonkinlaisen herätyksen. Tuosta käyntiin pääseminen edellyttää kunnon shokkia, tuosta kuntoon pääseminen edellyttää elämän peruspalikoiden pöydälle nostoa ja uuteen järjestykseen laittoa mikä on oikeasti kovaa touhua.
Olet selvästi tuskissasi ja haluat muutosta, pelastaa asioita, löytää sen ihanan miehen johon rakastuit mutta jota ei tällä hetkellä ole olemassa.
Toki, olet vastuussa omasta onnestasi ja miehesi omastaan. Tällä hetkellä hän ei vaan kykene siihen vaikka kuinka haluaisi ja usko, kaikki haluaa. Voisi ehkä sanoa, hän ei tajua lakata luovuttamasta ennen kuin ymmärtää, että kaikki menee ellei hän saa otetta elämästään. On kuin hän murjottaisi kaikelle ja kaikki murjottaisi hänelle?
Uusi aika hoitoon ja katsot että mies menee sinne, mene vaikka mukaan pari ekaa kertaa. Kuin lasta veisit. Kyllä se aikuinen sieltä palaa.
Itse palasin. Kannatti enemmän kuin mikään, ikinä. - epätoivoinen ap
Ei tästä tule mitään.. Nyt alan minä olla loppu. Tekisi mieli päästää sisäinen paha olo purkautumaan ja alkaa vain itkeä.. Töissä on ihan tuskaa yrittää selvitä asioista, kun on ihan pysähdyksissä. Mies "sotkee" ja sekoittaa kaikki kuviot, minunkin systeemit sekoavat hänen sekoilujen takia.. ja sitten... Niin, en vaan jaksa.
Nytkin hän on harrastuksessaan, minä hajotan päätäni kotona. Kaverini kuuli eilen tästä, kun kerroin ja yritti puhua minulle järkeä.. että ei tästä tule mitään, pelasta itsesi ja lapsesi vielä kun voit. Niin..se pitäisi tehdä.
Vuokralle muutto olisi henkisesti hyvä ratkaisu, mutta tässä kohtaa taloudellisesti kestämätöntä. Miehellä taloudellisesti käytännössä kaikki on mennyt, pelkään että kohta itsellänikin. Siitä haluaisin itseni vielä pelastaa... Tästä ei vaan tule mitään.
Mutta miten saan itselleni järkeä päähän?- oppeliini1
Ellet yksin pysty lainojen kanssa asumaan tuossa talossa, laita se myyntiin! Eihän sinulla ole montaa muuta vaihtoehtoa.
Kenties lastesi kanssa voit nyt talosta saamillasi rahoilla ostaa pienemmän ja halvemman asunnon, vaikka asunto-osakkeen.
Niin kauan kuin se on vain sinun oma ja voit itse säädellä lait, menemiset ja tulemiset kodissasi, pärjäät loistavasti lastesi kanssa.
Miehesi kenties järkiintyy tai ei, kuitenkin sinulla olis yksi ihminen vähemmän huolehdittavana. VARSINKIN kun hän ei edes halua hakea itse apua (ilmeiseen masennukseensa).
Sinun velvollisuutesi ovat lapsesi, he tarvitsevat sinua nyt. Ehjänä ja kokonaisena. Ei täysin riekaloituna ja kyvyttomänä. Ajatteleppa sitä. - epätoivoinen ap
oppeliini1 kirjoitti:
Ellet yksin pysty lainojen kanssa asumaan tuossa talossa, laita se myyntiin! Eihän sinulla ole montaa muuta vaihtoehtoa.
Kenties lastesi kanssa voit nyt talosta saamillasi rahoilla ostaa pienemmän ja halvemman asunnon, vaikka asunto-osakkeen.
Niin kauan kuin se on vain sinun oma ja voit itse säädellä lait, menemiset ja tulemiset kodissasi, pärjäät loistavasti lastesi kanssa.
Miehesi kenties järkiintyy tai ei, kuitenkin sinulla olis yksi ihminen vähemmän huolehdittavana. VARSINKIN kun hän ei edes halua hakea itse apua (ilmeiseen masennukseensa).
Sinun velvollisuutesi ovat lapsesi, he tarvitsevat sinua nyt. Ehjänä ja kokonaisena. Ei täysin riekaloituna ja kyvyttomänä. Ajatteleppa sitä.Paljon tätä ajattelen, voit uskoa, että TODELLA paljon. Käytännössä 24/7 lukuunottamatta sen katkonaisen 5-tuntisen yöunen. Kyllä mä nyt alan olla valmis päätökseen. laittaa piste tälle hommalle. Lähes valmis. Huomaan, että suru ja luopumisen tuska alkaa puskea pinnan alta.. romahdus lienee lähellä.
Talo on vielä molempien nimissä. Tässä taloudellinen ongelma. Olen saanut neuvoteltua lainan, jotta pystyisin talon lunastamaan, jos mies (sekä ulosotto) X summalla olisivat valmiit miehen puolikkaan myymään. Mutta en tiedä pystyisinkö taloa pitämään lasten kanssa, en ainakaan kauaa. Tavoite olisi pitää kunnes saisi sen jotenkin (miten?) kuntoon eli valmiiksi ja voisi myydä, jolloin siitä jäisi pesämuna minulle ja lapsille tulevaa varten, Mutta siinä on riskinsä, lisäksi se vaatisi todella paljon työtä, henkistä ja fyysistä, pystyisinkö siihen?
Jos taas talo myydään nyt, minulle ei jää mitään. Se vähäinen summa mikä jäisi keskeneräisen talon myynnistä, menisi kai käytännössä tasinkoon, jonka joutuisin miehelle maksamaan (koska hänellä velkoja paljon enemmän). Aika huonossa saumassa olen.
Mutta nyt tilanne alkaa parisuhteen / avioliiton osalta hahmottua, vihdoin. Kyllä se sitten pitkään onkin ottanut. Ei voi ainakaan sanoa, että ihan kevyin perustein tai hätäisesti tähän päätökseen olisin ajautunut. Koskaan en tätä olisi halunnut, enkä haluaisi vieläkään. Mutta muuta vaihtoehtoa en enää näe.
- elämä pirstaleina
Itse olen jälleen kerra valmis tappamaan itseni,kuten koko 6v avioliittomme aikan,.mies lopetti seksin suunnilleen heti naimisiin menon jälkeen,jopa häämme olivat fiasko,kun pääsimme hotellihuoneeseen,mies viskasi sormuksen sänkyyn,karju ja huusi jopa ensimmäisenä aamuna( alkoholilla EI osuutta asiaan ) ja koko avioliittomme aikana ei ole ollut kyllâ makkarissa mitään actionia eikä tule olemaan.Lapsia meillä ei ole,mutta minulla,sairaseläkkeellä olevana ei ole varaa eroonkaan,joten joudun kärsimään tästâ painajaismaisesta liitosta.
Romantiikkaa ei ole koskaan ollut ja mieheni mukaan hänen itsetyydytyksensä on parempaa kuin seksi kanssani.
Olen nyt 42 v ja siis yhdessä olemme olleet yli 10 6 v naimisissa.Joka yö rukoilen ettei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Siis kaikki on niin kuollutta kuin kuollutta voi olla ja suunnilleen hän kontrolloi kaikkea mitâ teen,mihin kirjoitan ym.En jaksa mutta olen köyhä,liitossa oltava. - Hope1
Tässä suomalaisia tositarinoita siitä, miten pahastikin solmussa oleviin avioliittoihin on saatu apua. Kannattaa katsoa: http://www.tv7.fi/vod/series/?series=19399
- Mr Jones
Hei AP, saitko kerättyä voimia eroon vai vieläkö olet suhteessa?
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Minä itkin kotona kun tajusin että
Pelkuruuteni takia kun en lähestynyt vaikka järjestit otollisen hetken ja myöhemmin huomasin lasittuneen katseesi miten111915- 301700
- 781573
Muistutus t-Naiselle.
Olet ilkeä ja narsistinen k-pää. Annat itsestäsi kiltin kuvan ulospäin kelataksesi ihmiset ansaan. Sitten päsmäröit, hau1511432Ylen jälkiviisaat estotonta Kamala Harris suitsutusta
Kolme samanmielistä naikkosta hehkutti Kamala Harrisia ja haukkui Trumpia estottomasti. Nyt oli tarkoituksella valittu3111369Oho! Varmistusta odotellaan.
Pitäneekö paikkansa? "🇺🇦Ukrainian drones hit a 🇷🇺Russian Tu-22M3 bomber at the Olenya airfield,"1211202Oiskohan se aika
Selvittää pää vihdoin ja viimein. Minun kaivattu ei todellakaan käy täällä ja piste. Ei ole mitään järkeä enää tuhlata t51119Onko jotain sanottavaa vielä, nyt voi kertoa
Poistun kohta täältä ja unohdan ajatuksen naimisiin menosta. Mieheltä291019Mää oikeasti vielä kuolen
Tämän tilanteen takia. Minä tosissani yritin ja tiedän että tämä tilanne sattuu sinuunkin. Molemmat taidetaan olla niin421007Kun Suomen uutisiin ei voi luottaa?
Kertoisitteko te uutismaailmasn perehtyneet ASIANTUNTIJAT nyt sitten sen, mihin voi?238906