Yli kolmen vuoden suhde

päättyi eilen. Pidemmän aikaan oli mennyt huonosti eli tämä oli odotettavissa. Minua ei edes ole itkettänyt, ehkä koska tiesin tämän tulevan, ja olen mielestäni itkenyt ihan tarpeeksi suhteemme takia. Pahalta tuntuu tietenkin, koska olin ajatellut meneväni tämän miehen kanssa naimisiin mutta jossain vaiheessa vaan se valehtelu ja kaiken peittely alkoi. Vaikka en olisi suuttunut, niin mieheni jätti kertomatta todella paljon, koska luuli suojelevansa minua paremmin niin. Hän oli myös alkanut viettää ns sinkkuelämää, eli minne ikinä menikään ystäviemme kanssa, minulle ei kerrottu mutta ystäville hän sanoi että minulla on muuta tekemistä tai olen kipeä, vaikka tosi asiassa istuin kotona telkkaria katselemassa. Sinkkuelämä ilmeni myös sillä että naispuoleiset ystävät liisääntyivät, ja minulle niitä ei koskaan esitelty mutta yhteisille ystävillemme kyllä.. heilyä itseasiassa olin kuullutkin niistä.
Mulla on täysin turta olo. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Itkeä en halua, suhdetta haluaisin jatkaa mutta se ei olisi mulle hyväksi. En ole kenellekään vielä sanonut, päätin että teen sen noin viikon päästä ettei "kyselyissä" tule paha olo ja itku, vaikka siinä ei olisi mitään hävettävää.
Pelkään että en ole tarpeeksi vahva ja palaan hänen luokse. Ystäviä ei ole paljon, hän rohmusi suurimman osan yhteisistä itselleen, ja omista ystävistäni moni on ulkomailla tai toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Vaikeeta... miten jaksan tämän yli, etten vaan mene takiaisn hänen luokse? Ystävinä ollaan päätetty pysyä, mutta se tuntuu liian vaikealta. Olen kuin sulaa voita hänen seurassaan, rakastan häntä todella paljon.