Onko sinulla tosiystävää, jolle voit huoletta

On, parikin. Eikä ole tarvinnut pettyä. Vaikeimmat asiat (parisuhteelliset) on kyllä olleet sellasia, että ei niitä mielellään kerro koska ystävät tunsi sen toisenkin osapuolen. Ei siksi, että lörpöttelisivät asioita eteenpäin vaan siksi, etteivät joudu välikäteen.

On, onneksi. Kukaan ystävistäni ei ole kertonut asioistani eteenpäin, mutta toisaalla jotkut kaverit on. Typerintä on, kun ne juoruaa keskenään niin välillä lisään vettä myllyyn niin ei tartte hetkeen jutella niiden kanssa :D

Varmasti on, en vain halua rasittaa heitä murheillani.

Puhun enemmän miehille mun asioita kuin naisille.

Miehet ei osaa olla mun ystäviä.

The Palsta riittää.

Nyt täytyy myöntää, etten luota naisiin, edes parhaimpiin ystäviin, äitiin tai siskoihin. Naiset lavertelee aina, paitsi minä ja käsittääkseni puskalisko. Mulla on onneksi miespuolinen ystävä, jolle voi kertoa kaiken, ja joka vaikenee kuin muuri.

On mulla. Olen pettynyt.

No mä nyt saatan välillä aivan uudellekin tuttavuudelle kertoa itsestäni enemmän kuin ehkä kannattaisi, mut harvoin mä otan stressiä siitä kuka mitäkin musta kenellekin kertoo.

Ei ole enää. Joskus oli, mutta arvomaailma ristiriitojen takia luottamus ja ystävyys on sittemmin päättynyt.

On mulla, pari. Tosin ei mulla ole yleensä sellaisia "synkkiä salaisuuksia", joita ei vois myös kumppanille tai jopa vanhemmille kertoa. Mutta jos on, niin on pari sellaista, joille voin kertoa mitä vaan. Vaikka että olisin tehnyt jonkun hirveän rikoksen (juu ei ole suunnitelmissa..) , tai sen voisin ainakin yhdelle, jonka olen tuntenut hyvin hyvin kauan. Ihminen, joka ei hylkää koskaan.

Eri asia sitten haluanko mä kertoa kaikista asioista kellekään aina.. En ole oikein uskoutuja-tyyppiä. En halua rasittaa ihmisiä mun ongelmilla.Pikemminkin on niin, että mulle uskoudutaan.

En ole pettynyt. Ehkä joihinkin tuttavuus-luokan kavereihin joskus, mutta en kehenkään hyvään ystävään.

Minulla on yksi hyvä ja luotettava ystävä, muut ovat mitä ovat. Yleensä minut petetään mutta en enää tule takaisin sen jälkeen.

Ystäviä on, mutta ei luotettavia. Yhdelle en voi kertoa sitä, toiselle en voi kertoa tätä. Kenellekkään en voi olla kokonainen minä. Onneksi on palsta. Vaikka on asioita, joita en ole kertonut edes palstalle.

Olen tuntenut paljon ihmisiä...kavereita oli jossain vaiheessa tooodella paljon, mutta koin heidät juoruavaksi ja pahansuoviksi. Jotkut eivät vain voi itselleen mitään, heidän on pakko juoruta. Se on raskasta.

Ei ole tosiystävää tällä hetkellä joka ei käyttäisi asemaansa väärin. Tosiystäväni kuoli muutama vuosi sitten eikä uutta ole tilalle löytynyt.

Likimain noin 1 kpl

hm.. sanoisinko että on pari hyvää miestuttua/kaveria jolle puhua jos tuntuu siltä, kaikkea ei nyt tietenkään mutta niin että olo helpottuu.. onnekas ees niistä :) kertoo vaan semmosiaki asioita jotka ei haittaa jos ne uskotut kertoiski vahingossa eteenpäin, keneenkään ei kerta kannata täysillä luottaa.

vaikka miehillähän tietty menee asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :D

Voisimpa

Alkoholistiperheestä tuleva joutuu pettymään jo lapsena aika monta kertaa. Sitten joutuu kasvamaan vaikenemisen kulttuuriin, jossa perheen asioista ei puhuta, ja koska omat asiat on aika usein perheen asioita, ei niistäkään sitten tule puhuneeksi. Lopulta kun ei puhu, ei myöskään osaa puhua ja kaikki pitää sisällään, kaiken muun paitsi ne sosiaalisesti hyväksytyt asiat ja tunteet.

Lopulta on mahdollista kadottaa itsensä sinne hiljaisuuteen. Miten koskaan oppia elämästä ja itsestään mitään, jos kaikki vaikeat asiat vaietaan? Kuitenkin opimme itsestämme osittain muiden ihmisten kautta ja taas heistä opimme omien kokemustemme kautta. Jos kokemuksemme ja tunteemme eivät ole meille selviä, ei kukaan muukaan ole meille kovin selvä. Lopulta meidän luottamuksemme tai epäluottamuksemme on muiden luottamusta tai epäluottamusta. Miten koskaan voi luottaa toiseen ihmiseen, jos se toinen ihminen ei luota meihin/avaudu?

Kaikista ei selvästi ole avautumaan, mutta lopulta vaikeneminen saattaa johtaa vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiin. Itse masennuin ja koin oloni pääsääntöisesti yksinäiseksi. En kokenut voivani luottaa kehenkään, joten vetäydyin pitkälti kaikista sosiaalisista ympyröistä. Lopulta ajoin itseni aina siihen pisteeseen asti, että addiktoiduin, masennuin, menetin kenties luottamuksellisimman ja parhaimman parisuhteeni sekä erakoiduin (syrjäydyin) täysin "normaali-ihmisten" maailmasta.

Kun ei enää lopulta ollut mitään menetettävää, oli oikeastaan aika sama mitä kerroin tai olin kertomatta ihmisille. Lähennyin niitä ihmisiä, jotka nyt jotakin kautta tunsin ja ajan kanssa minulle on syntynyt erittäin luottamukselliset välit ainakin viiteen (2 miestä, 3 naista) ihmiseen, joista yksi on äitini, joka on ollut osasyy vaikenemiseeni ja tunteideni piilotteluun.

Ajattelin niin, että onko se lopulta minun vikani, jos joku osoittautuu epäluotettavaksi tai joka ymmärtää kerta toisensa jälkeen avoimuuteni väärin. Ei. Voin selittää ummet ja lammet taustaani ja avautua ilman suurempia ongelmia. Näyttää kuitenkin siltä, että yksinkertaisista kaikille ei kannata tai tarvitse. Joissakin tapauksessa paras on, jos toinen ihminen olisi sen verran kiinnostunut, että kysyy tunteista ja elämästä, jos on kysyttävää. Oman kokemukseni pohjalta näitä kyselijöitä on kenties vielä vähemmän kuin avautujia. Kertoneeko se sitten jotakin siitä, mistä me ihmiset toisissamme noin yleisesti ottaen olemme kiinnostuneita ja mistä kiinnostumme?

Hmm, ehkä 2-3 henkilöä tarvittaessa olisi..Mutta heillä on omat murheensa ja isotkin huolenaiheet, joiden rinnalla ne omat jutut on aika vähäpätöisiä..

Voisimpa arvata

Huomasimpa jottain.

Arvatenkin

Juorukelloja kaikki.

Eurokossun kun huitaisen kotona naamaani, niin sen jälkeen alan soitella about kymmeneen numeroon ja avaudun liikaakin. Aamulla hirvee morkula, kun ei uskalla puhelinta kattoo, että kellekäs sitä taas tullut laulettua ummet ja lammet.
Tykkään paneutua myös erittäin herkkiin ja vaikeisiin asioihin. Myös toisten asioihin, joista ei ehkä muuten tulisi puhuttua. Siitähän ne vastaanottavat osapuolet sit tykkää. Sitten kun puhelinrumba alkaa olla koluttu loppuun, niin käyn vielä fb:ssa heittää lopulliset varmat morkulat. Aamulla usein sydäri lähellä kun avaa fb:kin, että mitäs helwettiä sitä taas tullu tehtyy. Muistaa siinä samalla, että siellähän paljon myös puolituttuja ja sukulaisia. Sit kun pulssi alkaa rauhoittuu siihen alle sataan viiteenkymppiin, niin siinä sit hiljaa läppärin kansi kiinni ja vilkaisen varovasti ulkoisesti puhelinta. Onko se yleensä päällisin puolin ehjä, jos nyt sattuu edes ekaan varttiin löytymään. Soitettuja puheluita en yleensä uskalla katsoa kuin parin päivän päästä. Tekstareista puhumattakaan.

Mun parhaiden ystävien piiri koostuu pääosin silleen, ettei ne oikeastaan tunne toisiaan.
Toisaalta ihan sama vaikka tuntisivatkin. Voisivatpa sitten keskenään arvuutella, milloin puheluihin kannattaa vastata ja milloin ei. Osa kyllä tuntee toisensa ja takuuvarmasti myös minut. Mut ei ne siitä huolimatta sellasii ole, jotka muille asioista lääryäis. Myötähäpeä minun avautumisista on sen verran kovaa, ettei ne haluu aiheuttaa minulle yhtään enempää mielipahaa huutelemalla ympäriinsä. Että sellasia avautumisia täällä!

ei ole ja se on tosi yksinaista

En kovin monelle,mutta ei se mitään.

Sama juttu ei ole tosiystäviä kovinkaan paljon.

Minulla on tasan YKSI YSTÄVÄ johon luotan!Erottuani meni kaikki "ns.ystävät"luulin vain heitä ystäviksi,muutama juoksi naapuriin heti kun kuuli erostani,kertoi vaikka mitä soopaa!Sitäkö on YSTÄVYYS??Nyt olen yksin yhden ystävän kera ja toimii hyvin.KIITOS ELLULLE

Kerroin yhelle tytölle kunnes alettiin käydä eri lukiota. Sen jälkeen en ole luottanut kehenkään enää koska ystäväni katkaisi yhteydet minuun. En tiedä miksi mutta tuntuu vaa siltä ettei kukaan ansaitse luottamustani ja olen tullut siihen tulokseen että jos minulla on huolia niin syön ne ja tukahdutan ne :P

Yksi sellanen on enkä ainakaan tämän hetkisen mielipiteen mukaan enempää edes yritä tai halua saada. On valitettavasti niin paljon niitä selkäänpuukotus- kokemuksia ettei oikeen jaksais enää.
Jos puhuu ettei oikeen kauheesti luota enää ihmisiin niin sitten sanotaan että "no et sä voi tollain elää, kyllä sun täytyy joskus johonkin voida luottaa". Ja sitten jos puhuu että "taas mut petettiin, oli varmaan jo kymmenes kerta" niin sitten sanotaan että "no etkö sä vitun ääliö nyt niistä yhdeksästä aiemmasta kerrasta ole tajunnut ettei kannata luottaa ihmisiin??" Eli parempi pitää vaan naamansa kiinni.

Niin mitä.

Tällä hetkellä ei ole ja siksi tuntuukin niin yksinäiseltä. Ihanaa olisi, jos paras ystävä olisi myös rakas rakastaja ja rakastettu:) Jos sellainen löytyisi niin aika hitaasti pitäisi kaikissa asioissa edetä.

Ei ole edes sitä yhtään ystävää. Ei mies eikä nais ystäviä ole ollut vuosiin.