Mietiskelin tässä kun on todettu F33.2 eli toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Niin onko se koko loppu elämän "toistuva" vai voiko siitä "parantua" kokonaan? Onko kellään henk.koht. kokemusta?
Onko mahdollista parantua?
F33.2
495873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 49
Vanhimmat
ei ole mahdollista; lapsena alkaneesta masennuksesta ei parane ikinä
Samaa mielipuolta...heh
Mitäs olet kokeillut hoitona ja kuntoutuksena?
Kroonisesti masentuneena sanon, että kyllä voi toipua, mutta romahteluja voi tulla.
Mikään yksi keino minun kokemukseni mukaan auta, vaan pitää katsoa koko elämämeno uusiksi:
sellainen työ mitä pää kestää (ammatillinen kuntoutus) tai osa-aikatyö
huonot ihmisuhteet poikki ja hyvien ihmissuhteiden ylläpitäminen
alkoholin käyttö minimiin (ja muiden päihteiden)
mukavien harrastusten aloittaminen/jatkaminen (kulttuuria/liikuntaa/käsitöitä jne)
psykoterapia
lääkitys jos on tehoa
mahdollisesti pari/perheterapia jos ongelmia sillä alalla
jos on lapsia, niin tukiverkosto lapsille (eli lähisukua ja ystäviä hoitamaan, että saa hengähtää)
Minä sanon kroonisesti masentuneena ettei voi toipua. Sen sijaan uskon, että toistuvasta masennuksesta, mikäi se ei ole ehtinyt kroonistua voi kuntoutua parempaan suuntaan.
Itselläni on ollut lapsesta asti masennus ja diagnoosit F 34.1 ja F32.1 yli 20 vuoden takaa, mitkä ovat yhä voimassa. Olen käynyt pitkän psykoterapia lävitse ja kokeillut kaikki mahdolliset mielialalääkkeen mutten ole saanut niistä apua.
Tämä siis omakohtainen kokemukseni.
Minulla on F34.1. ja F32.2. eli vakava tuplamasennus. Lapsesta saakka pää sekaisin.
Ja terveen papereitahan ei jaeta, vain sairaan papereita.
Mutta kaikki on yksilöllistä.
Minä olen eläkkeellä ollut jo 10 v, ei kuntouteta enää, ei ihmissuhteita, harrastuksia koska en jaksa harrastaa mitään, sinkku, ei lapsia.
Haluaisitko kaverustua? Olen melkeinpä vastaava...
Tuohon lisäisin että B-vitaamia joka päivä purkista, omakohtainen kokemus.
Et voi mitenkään v3rrata johonkin muuhun jonkun sairautta, kyllä masennuksesta tervehtyy eikä ole sanottu edes että uusiintuu .
Kas kun niitä omakohtaisia kokemuksia ei voi verrata toisiin ihmisiin. On ihmisiä jotka eivät tarvitse mitenkään vitamiinia
Jokainen tarvitsee vitamiineja, on sitten eri asia, saako ne terveellisestä ruuasta, vai joutuuko ottamaan purkista.
On siinäkin lääketieteen ammattilainen, kun väittää, että " on ihmisiä, jotka eivät tarvitse mitenkään vitamiinia "....
Pää ei kestä mitään.
Ei ole hyviä ihmissuhteita, huonoista ei voi irtisanoutua jättäytymättä syrjäytyneeksi.
Ei ole ongelmaa päihteiden kanssa, melkein toivon että olisi.
Terapia ja lääkitys ei tehoa.
Ei lapsia, ei ikinä tulekaan kun ei tule miestäkään.
Aloittajalle:
Oletko työssä/työtön/sairauslomalla/opiskelija/ jne?
Hae ammatilliseen kuntoutukseen (Kela/työkkär/työeläkeyhtiö/työterveyshuolto)
Oletko käynyt oikeasti psykoterapiassa eikä vaan hoitajan keskusteluavussa?
Huonoista ihmissuhteista voi irtautua ja usein se on oman mielenterveyden kannalta välttämätöntä. Voi myös pyrkiä pitämään rajojansa eli oppia sanomaan ei. Uusia ihmissuhteita saa esimerkiksi harrastuksista, mielenteveysyhdistyksistä jne.
en ole aloittaja mutta vastaan silti
Olen opiskelija
En hae
Olen ollut terapiassa monta vuotta, ei tehoa
Minulla ei kuulema ole oikeutta sanoa ei tai asettaa mitään rajoja sille miten minua saa kohdella, aina tulee hirveä haloo jos hermostun siitä että mun niskaani syydetään kaikkea mahdollista ja mahdotonta paskaa
Minullakaan ei ole oikeutta hermostua tai sanoa suoraan kuinka minua ei saa/pidä kohdella. Jos näin teen, lääkärit kostavat sen ja saan kaiken syyn niskoilleni mistä tulee entistä itsetuhoisempi ja masenuneempi olo.
Näkyy että otat asialliset asiat syytteitä. Kuinkahan olisi jos kuuntelisit niitä ” syytteitä” ja hyväksyisit ne koko tavallisesti ne vaan ovat aina oikeassa kun sanovat asioita joita sinä sanot syyttelyillä. Se että näkee itsensä toisen silmin on tarkoitus hoidossa .jota nimitttelet väärillä sanoilla . Ja jos ei hyväksy totuuksia niin ei tule myöskään terveeksi
Vaikka taidat ollakin jonkin sortin hoitaja, niin ei sinulla ole oikeutta täällä palstoilla väittää, ketkä ovat sairaita, ketkä eivät, tai kuinka kenenkin tulisi toimia, kun eivät ymmärrä omaa tilaansa, ym.
Näkemättä ihmistä, tai tuntematta, ei kenestäkään voi tehdä mitään päätöksiä, ja jos tekeekin, niin niitä ei tarvitse lähes henkilökohtaisesti anonyymina höpötellä tuntemattomille ihmisille.
Et pysty kuitenkaan täällä diagnooseja tekemään, eikä niitä muutenkaan pysty tekemään kuin lääkärit.
Kaikki sinun kommenttisi ovat tyrmäävää tekstiä, jatkuvasti vaan kuulepas sitä ja kuulepas tätä, kun sinulla on niin ja sinulla näin...ym.
Saatko siitä jotain nautintoa ? Etkö saa olla työpaikallasi yhtä " päättäväinen ja määräilevä " ?
Itellä sama vaiva, samalla diagnoosilla. Terapia ja lääkitys tällähetkellä hoitokeinoina. (ekaa kertaa eläessäni) Lisäksi olen kuntoutustuella ainakin vuoden vielä.
Voin kertoa että "vaiva" ollut koko elämäni ajan (n.50 v.) joskus vaikuttavammin, joskus lievemmin esillä, mutta kaikkiin elämäntilanteisiin jotenkin vaikuttanut.
Enkä uskokaan enää täysin parantuvani tästä, vaan tätä iankaikkista ylös/alas fiilistelyä tää kaikki tulee olemaan hamaan loppuun asti.
On kokemusta ja uskon että ei tule parantumaan. Kyllä tämä on elinkautinen tai kuolemantuomio.
ainakin suomessa missä ei uusimpia hoitoja saatavilla. yksi mitä tarttee on raha ja mitä enemmän sen parempi koska vain sillä saa sitä hoitoa mitä haluaa. itse en usko paranemiseen ja heti tulee parempi olo, kun mitä sitä elätellä turhia toiveita.
Riippuu mistä masennukset ovat johtuneet. Toistuva masennus diagnoosi tulee, jos masennus uusii.
Monet ihmiset ovat taipuvaisia masentumaan kohdattuaan surua. Esimerkiksi kuoleman tai eron jne. yllä niistä lopulta selviää ja ihminen tervehtyy.
Aina tosin on myös poikkeuksia.
Itse oireillut lapsuudesta asti ja viimeinen diagnoosi F33.2 & F61.0 ja kolmas kerta, kun haen työkyvyttömyyseläkettä. Kaksi kertaa jo hylätty... Nykypäivän kokoomus-politiikkaa siis - työttömyyskortissa ei ainakaa parannusta tapahdu ja kokemuksesta jo tiedän ettei muutenkaan. Koska hoitoakaan en ole saanut ikinä, vain käyntejä kaupungin(Tre) psyk.pkl:llä jatkuavasti vaihtuvilla sosiaalitantoilla 2007-2012?! Useita lääkekoeiluja karseine sivuoireineen vain... Suomen "hyvinvointivaltiossamme"...
En ymmärrä kun mediassa hoetaan nuoret pääsevät/joutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle 30 ikävuoden molemmin puolin?! Itse jo 51 vuotias pitkäaikaistyötön 90-luvun lamasta lähtien. Eli töihin ei pääse vaikka kuinka haluaisikin tai jos jopa terveydentilaltaan pystyisi.
Kun masannus on vaikea ja kirjoitat hakemuksen kuinka se haittaa selviytymistäsi arjesta tai potentiaalia työntekoa, on se aina pelkkää diagnoosia parempi hakemus.
Eiköhän nekin asiat katsota tänään käytännössä tietyistä syistä . Alakuloisuus ei ole masennusta mutta voi muuttua masennukseksi kun itsesuggessio itsensä siihen uskoon että on kovin sairas. Nuorten ihmisten on ymmärrtettävä mitä tulee menettämään jos alkaa välttelemään kovasti asioita mitä toimivat ihmiset tekevät joka päivä .
Kuka haluaa leipäjonoon sillä työllään meidän on elettävä.
Ei ennenvanhaan tuollaisia asioita ollut ihmiset menivät töihin heti kun kynnelle kykenivät .
Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kyenneet tekemään töitä.
Vanha aloitus johon päädyin ton koodin f32.2 perusteella mutta kommentoin silti.
Eli eläkkeellä vuodesta -09, eka depis dg n.kymmentä vuotta aiemmin, yhtäjaksoisesti poissa työelämästä vuodesta -03/-04.
N. 3-4 vuotta sitten alkoi tuntua että on tasan kaksi vaihtoehtoa. JOko alan tapella itseäni liikkeelle ja ihanmihintahansa suuntaan tai sitten en selviä tästä ikinä ts kuolen tähän.
Aloin väkisin ryömiä eteenpäin. Pari vuotta sitten aloin epäillä että masennukseen sairaustuminen ei ollut aluperinkään pahoinvointini syy vaan seuraus. Olosuhteista ja toisesta diagnoosista joka selvisi viime vuonna ja jonka kylkiäisdg on erittäin yleisesti depressio.
Puolitoista vuotta sitten lopetin pikku hiljaa lääkityksen (venlaflaksiini) ja sen jälkeen olen käyttänyt satunnaisesti unilääkkeenä mirtatsapiini"murusta". Erittäin herkästi keikun edelleeen "depiksen reunoilla" mutta "jokin" saa mut tappelemaan ja tajuamaan että silläkään hetkellä tunnelmat eivät ole minun "syytä" vaan epätoivoon on jokin todellinen muu syy jota suren. Sitten jotenkin siedän sitä surua/tms muita tunteita mutta pidemmäksi ajaksi en ala syyttelemään itseäni.
Omalla kohdalla koin että suurin syy sairastumiseen oli loputtomat itsesyytökset, ikään kuin vihan kääntyminen sisäänpäin. Oli vaikea olla vihainen muille/yksittäiselle ihmiselle/taholle tms vaan syytin itseäni ja sitä myöten masennuin "en voi itselleni mitään" jne.
En osaa juuri nyt sanoa muuta kuin että lämmin halaus, voimia, hyväksyntää, ehkä sellainen muistutus että -saa- olla masentunut. Ja että -sinä- olet olemassa sairaudesta huolimatta, se depis ei ole -koko sinä-, jos nyt osaan selittää mitä tarkoitan. Se on viheliäinen turruttava depis mutta -sinä- olet olemassa ja hyväksytty depiksestä huolimatta.
<3 Voimia <3
Masennus ei ole sairaus, vaan tunne. Kemiallinen epätasapaino on kusetusta.
ja peruskoulu tuli käytyä?
Haeskelin itsekin tällä koodilla F32,2 ja löysin tänne. Painin myös toistuvan masennuksen kanssa, talvella jaksoin reilun kuukauden toivoa edes joskus tulevan parempaa, nyt viimeajat taas ollut niin pohjalla, niin pohjalla. Beck näyttää tällä hetkellä vastaavan olotilaa, 42p, vaikea masennus.
Olen taistellut asian kanssa aina, nuoruudesta asti. Aktiivisesti hoidon piirissä olen nyt kuudetta vuotta, alkaen siitä kun esimieheni määräsi lopulta lääkäriin. Viimevuosien aikana on dg;t toistuva masennus (usein vaikea), määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, vaativa persoonallisuus, pakko-oireinen häiriö sekä dissosiatiivinen oireilu ainakin kahdessa muodossa.
Ikää on 36v, esiteini tytär. Koulut sain itseni pakottamalla käydyksi, työhistoria pirstaleinen ja pisimmillään yhtäjaksoisesti 10kk.
Lääkkeet olleet masennukseen vuodesta 2010, epävakaata tasoittamaan vuoden. Tasaavat kai, mutta ei tarpeeksi estämään tätä kaikkea. Välillä olen s.lomalla, välillä vain työtön, hetkittäin yritän työllistyä päätyen aina, vuodesta toiseen karenssiin omasta irtisanoutumisesta johtuen kun en jaksa ja ahdistus kasvaa tehden olosta sietämättömän ja jopa sekavan.
En odota tulevaisuudelta enää mitään, olisiko edes realistista odottaa tällaisen kierteen koskaan katkeavan?
Olen käynyt psykpolilla sieltä 2010, välillä 2xvko, välillä 1xkk. Psykoterapiaa haettiin nyt talvella kun oli remissiovaihe masennuksen kanssa, päätös hylkäävä ; psykoterapia ei ole tällä hetkellä riittävä tukemaan työhön tai opiskeluun paluutasi.
Onko tässä mitään tehtävissä? Olla työttömänä, sosiaalitoimiston asiakkaana kun ansiosidonnainen on vähemmän kuin toimeentuloen raja. Huomenna on lääkärinaika, kai sairaslomalle tässä tilanteessa jään, vaikken ole edes työssä.
Elämä on valunut hukkaan enkä näe mitään keinoa, millä itse tilannetta muuttaisin.
Kiitos kun jaksoit lukea tämän vuodatuksen, en ole koskaan ennen mihinkään ajatuksiani kirjoittanutkaan.
Masennus on sairaus
Masennuksesta kuntoudutaan, itsellänikin sama dg kun aloittajalla ja olen nyt käytännössä oireeton. Prosessi vaati nelisen vuotta , lääkityksen ja tk-eläkkeelle pääsemisen.
Aina tulee se masennus, jos tulee vastoinkäymisiä. Puhun siis isoista elämäntapahtumisista.
Sehän on ihan normaalia. Olet ylimedikalisoitu. Psykiatria käyttää sinua hyväkseen.
Psykiatria ei käytä ketään hyväkseen
Olen elänyt pitkätovin F33. 2 henkilön kanssa. Tälläinen ihminen vaatii pitkää pinnaa ja säännöllistä raitista elämää.
Ei välttämättä, mutta kova työ kuntoutua niin, että masennusjaksoja ei tule enää. Tunnen yhden, joka on kuntoutunut.
Riippuu myös paljon siitä mitkä on ne taustasyyt. Itse en varmuudella voi parantua eikä se edes lievity. Paljon pahempikin se on ollut, oikeastaan ihan ääripaha, mutta myös nykyistä parempi.
Perussyy on huono terveys ja toimintakyky ja tämän myötä hyvin huono sosiaalinen asema ja köyhyys. Mä voisin sanoo niinkin, että oliski vaan pelkkä masennus, kun se helpottas elämää tosi paljon - jos sitä edes olisikaan tollasessa tilanteessa. Hommaa on pahentanut kun on tullut yhä uusia sairauksia tai paremminkin vammoja, osin hyvinkin hankalia. Sitten on semmosia mitä olis ja ei olis pitänyt tehdä joskus aiemmin eli nykyista parempi terveys voisi olla jos... Mutta paljon pahempaakin kyllä on olemassa, se kai hengissä pitänyt on - tosin luulen että jos olis ollut pikkuase niin... ! Tänäpän tuli sit käytyä ties kuinka pitkään aikaan pois kotinurkista, mut ei sekään ollu ihan sitä mitä mä toivoin, tai kyl mä sen melkein arvasin - ja sit se tungos.
Oli semmonen "pimeätapahtuma" eli ei nähnyt oliko ihmiset millä tuulella, mut kesällä melkein ärsyttää terveennäköiset, hyväntuuliset, sosiaaliset ihmiset. Se on kai masennusta se mutta vähän myös kateutta, tai se on väärä sana mutta sen tapaista
Monisairas
Tämä kuvaus monisairaudesta on tyypillistä elämää varsinkin pitkään lääkkeitä syövillä ihmisillä. Tällaiseksi ne tekevät elämisen.
Lääkkeet ei "tee tallaiseksi elämisen" Lääkkeet auttavat elämisessä. Minulla on ollut 37 vuotta kevyt lääkitys, jonka turvin olen selviytynyt työ-elämästä
Diagnoosi toistuva masennuksen vaikea masennusjakso johtuu niistä lääkkeistä joita siihen syö. Lääkkeet lamaannuttavat koko kehon toiminnan paikoilleen eikä se pääse paranemaan eli palautumaan normaaliin toimintaan.
Lääkärit ymmärtävät masennuksen toistuvan silloin kun lääkkeet aiheuttavat elimistöön muutoksia eli haittavaikutuksia. Heidän käsityksen mukaan masennus pahenee ja muutetaan lääkitystä mikä saattaa parantaa tilannetta tilapäisesti - tai pahentaa entisestään, mikä on yleistä. Tätä kierrettä sitten pidetään yllä koko loppuelämä. Niin kauan kun elimistössä. on lääkettä ei paranemista voi tapahtua.
Lääkkeet auttavat elämän raskaissa asioissa.
Masennuksesta paranee , joko lääkkeiden avulla nopeammin tai ehkä puhe terapiaa saaden .
Saatb nähdä että elämä taas on raiteillaan kun masennus häipyy
Vanha aloitus saa ihan samat arvostelut tänään kun ennenkin
Jatkuvastihan se on samanlaista mielipiteiden vaihtoa näillä mielenterveyspalstoilla, mihinkä ne siitä muuttuisivat ?
Nämä palstat antavat hyvän kuvan ruohonjuuritason tiedoista ja käsityksistä psykiatrisessa hoidossa. Paljon on sellaista aitoa kokemusta ja tietoa miten psykiatrisessa hoitojärjestelmässä käytettävät hoitomenetelmät vaikuttavat ihmisiin.
Niin kauan kun ihmisiä tulevaisuudessakin hoidetaan näillä menetelmillä, eli yksipuolisesti huumelääkkeillä, eivät mielipiteet voi muuttua koska lääkkeiden vaikutus ihmisen kehoon ei tule muuttumaan miksikään. Myös ihmisten diagnosoiminen on kulkenut alamäkeä, eli mieleltään terveistä ihmisistä tehdään yhä useammin sairaita ja heitetään pyörimään hoitojärjestelmään vuosikausiksi. Myös perusterveydenhoito kuormittuu psykiatrian hoidoista kehittyvillä uusilla sairauksilla
On vain hyvä että niitä tuodaan julki ja niistä keskustellaan, mitä enempi sitä parempi. Uskon että keskustelut kumpuavat suurimmaksi osaksi juuri tästä ilmiöstä, kun ihmiset pääsevät irti hoitojärjestelmästä ja he pystyvät näkemään mitä heille on tehty. Harva parantuu, uskon että he eivät ole koskaan mieleltään sairaita olleetkaan, useampi kroonistuu ja heitä opetetaan elämään sairaan roolissa lääkittynä.
Sitten palstoilla on kommentoimassa joukko hoitoalan ihmisiä jotka elävät voimakkaasti näissä hoitomenetelmien sisällä kuplassaan ja heille on annettu silmälasit joilla eivät pysty näkemään niitä seurauksia joita he työllään aiheuttavat ihmisille. Ei heitä voi syyttää, koska he tekevät vain työtään ja pyörittävät hoitojärjestelmää mihin heidät on koulutettu .
Mikään ei tule muuttumaan niin kauan kun psykiatrisen hoitojärjestelmän perusrakenteet joku pystyy korjaamaan.
Pystyn minäkin näkemään, mitä minulle " on tehty " ( en sanoisi tuolla tavalla ), mitä olen kokenut. Jälkeenpäin vasta huomaa monia asioita, mitä kaikkea vuosien varrella on ollut, tapahtunut, millaista on ollut oma psyykkisen voinnin kehitys aikanaan huonompaan suuntaan ja myöhemmin parempaan.
Jälkeenpäin asioita myös katsoo vähän eri perspektiivistä, laajemmin kuin huonoimmilla hetkillä.
Jälkeenpäin osaa ymmärtää syyt ja seuraukset.
Mutta mikä tärkeintä, jälkeenpäin ei kannata jumittua siihen, mitä on tapahtunut aiemmin, vaan pyrkiä parempaan tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Sekin kuuluu paranemiseen, että pääsee elämässään eteenpäin, ainakin psyykkisessä kehityksessä, fyysiseen en tässä paneudu.
Hyviä ajatuksia. Kun ihmisen keho ja mieli runnellaan ja hän kokee epäoikeudenmukaista kohteluakin ja tajuaa sen, syntyy vihan tunne. Se on ihan normaalia missä tahansa vastaavassa tilanteessa.
Silloin on tärkeää että voi puhua/kirjoittaa ja purkaa pois sen traumaattisen asian, muuten jumiutuu siihen. Ajattelen että kyllä kaikenlaiset palstat ja kirjoitukset hoidon haitoista ja koko hoitojärjestelmästä ovat eräänlaista vertaistukea, jossa saa uutta tietoa ja näköaloja psykiatrisen hoidon tuomiin järkyttäviinkin asioihin.
Ajatuksia kyllä. Mutta en maininnut kommentissa missään kohdassa, että olisin tuntenut vihaa. En, koska en tuntenut vihaa, en silloin aikoinaan, enkä myöskään jälkeenpäin.
Oikeastaan vierastan koko viha-sanaa, se on turhan voimakas. Ei ole paljon asioita, mitä voisin vihata, kun tarkemmin ajattelen.
Toisekseen, en myöskään maininnut, että kokemukseni olisivat olleet mitenkään traumaattisia. Ei ollut, koska olen huono traumatisoitumaan. Vai voiko noin sanoa, en vain traumatisoidu asioista, en tiedä miksen.
Vertaistuki on aina hyvä asia, koska kuka voisi yhtään edes yrittää tuntea samoin, kuin samoja asioita kokeneet ihmiset. Toki me kaikki koemme asiat eri tavalla, tunnemme eri tavalla, olemme eri mieltä monista asioista, jne.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
Oivallus on vaan pirun vaikea löytää, mutta omasta itsestä se on löydettävissä.