Viime aikoina tällä palstallla on keskusteltu paljon Lutherista. Luther kieltämättä on persoona, joka aiheuttaa moninaisia tunteita, ja jota usein tulkitaan omasta näkökulmasta parhaalla tavalla. Mielestäni tällä palstalla argumentoiti on jäänyt vain ikävän laihaksi. Helposti heitetään jokin Lutherin ajattelun yksityiskohta (joka voi olla vielä täysin sivuseikka) ja julistetaan se harhaopiksi. Kuitenkin opin positiivinen puoli jätetään (ts. mikä olisi oikea oppi) määrittelemättä. Tai sitten jotain yksittäistä ajatusta voidaan ylistää maasta taivaaseen. Siten Lutherin ajattelun todellinen dynaaminen luone ei tule esille. Ajattelinkin voisiko nyt olla aika mennä astetta syvemmälle keskustelussa, ja pohtia Lutherin teologian keskeisempiä teemoja; missäkohdin Lutherin ajatus tökkii, ja missä se taas liitää.
Itse olen luterilainen ja tunnustan Lutherin teologian syvyyden. Tunnustan myös sen, että kaikissa kohdin Lutherin ajatus ei täysin ole johdonmukaista.
Teologisesta syvyydestä voisin ottaa esimerkin vaikka Lutherin rakkauden teologiasta. Sen mukaan maailmaa lävistää rakkaus, joka antaa itsenä toiselle. Kaikkein täydellisimmillään se tuli Kristuksen ristillä, jossa hän antoi itsensä ihmisten puolesta. Samaan rakkauteen myös kristitty liittyy Kristuksen pyhittävässä läsnäolossa. Tähän rakkauteen myös ihminen on luotu, mutta lankeemuksen jälkeen ihminen alkoi etsimään vain itsensä hyvää. Siten ihminen on täysin kääntynyt vain omaan itseensä, ja siten hänen luontonsa on täysin vastakkainen synnittömälle luonnolle, joka antaa itsensä toiselle.
Lutherin rakkauden teologiassa on myös mielestäni ongelmakohtia. Yksi sellainen on, jos olen käsittänyt oikein, käsitys, jonka mukaan ihmisen itsekkäässä luonnossa ei ole mitään hyvää ts. kaikkinainen itsekäs toimi sikiää synnistä. Itse en tahdo tätä oikein niellä, sillä minusta voi olla myös positiivista itsekkyyttä, josta tosin seuraa myös muille hyvää. Tässä kohdin yhtynenkin enemmän Akvinolaisen, mielestäni aika onni-keskeiseen teologiaan.
Toivottavasti nämä, sinänsä vielä hyvinkin pinnalliset, ajatukset Lutherista edes vähän virittäisi syvälisempää keskustelua siitä, mistä Lutherin ajattelussa todella oli kysymys.
Itse olen luterilainen ja tunnustan Lutherin teologian syvyyden. Tunnustan myös sen, että kaikissa kohdin Lutherin ajatus ei täysin ole johdonmukaista.
Teologisesta syvyydestä voisin ottaa esimerkin vaikka Lutherin rakkauden teologiasta. Sen mukaan maailmaa lävistää rakkaus, joka antaa itsenä toiselle. Kaikkein täydellisimmillään se tuli Kristuksen ristillä, jossa hän antoi itsensä ihmisten puolesta. Samaan rakkauteen myös kristitty liittyy Kristuksen pyhittävässä läsnäolossa. Tähän rakkauteen myös ihminen on luotu, mutta lankeemuksen jälkeen ihminen alkoi etsimään vain itsensä hyvää. Siten ihminen on täysin kääntynyt vain omaan itseensä, ja siten hänen luontonsa on täysin vastakkainen synnittömälle luonnolle, joka antaa itsensä toiselle.
Lutherin rakkauden teologiassa on myös mielestäni ongelmakohtia. Yksi sellainen on, jos olen käsittänyt oikein, käsitys, jonka mukaan ihmisen itsekkäässä luonnossa ei ole mitään hyvää ts. kaikkinainen itsekäs toimi sikiää synnistä. Itse en tahdo tätä oikein niellä, sillä minusta voi olla myös positiivista itsekkyyttä, josta tosin seuraa myös muille hyvää. Tässä kohdin yhtynenkin enemmän Akvinolaisen, mielestäni aika onni-keskeiseen teologiaan.
Toivottavasti nämä, sinänsä vielä hyvinkin pinnalliset, ajatukset Lutherista edes vähän virittäisi syvälisempää keskustelua siitä, mistä Lutherin ajattelussa todella oli kysymys.
Vastaukset 2
Vanhimmat
miksi pitäisi jonkun yksittäisen maallikon käsityksistä jutella, miksi Lutherus "ajatteluineen" on tärkeämpi kuin kristillinen ajattelu? Miksi suomalaisille protestanteille yhä edelleenkin tajotaan kristillisyyttä typistetyssä muodossa, eikä uskalleta ilmoittaa, että koko asia on edelleenkin elävää perinnettä ja kaikkien halukkaiden käytettävissä...
Itse olen ulkopuolinen siksi, että en ole protestantti (lutherilainen) enkä lännen katolinen
Eikö se sitten ole elävää perinnettä?
Eivätkö isät Aabrahamista, Paavaliin ja alkukirkon isistä Lutheriin asti puhu ja todista juuri Kristuksesta?
Miksi me sulkisimme heidät pois, sillä heillä on paljon sanottavaa tällekin päivälle.
Jumalan eläväksi tekevä Henki on sama heissä, kuin meissäkin.
Meillä on yhteinen usko. Yhteinen on toivomme. He ovat kilvoittelunsa kunnialla lopettaneet turvanaan kristuksen armo.
Heidän uskonsa puhuu meille vielä tänäkin päivänä.