Pappani, eli äitini isä, kuoli elokuun lopussa 80 vuoden ikäisenä. Istuin viimeisen päivän hänen sairaalasängyllään ja pidin häntä kädestä, ei hän enään tästä maailmasta tajunnut mitään ja elintoiminnot hiipuivat vähä vähältä. Edellisenä päivänä oltiin vielä keskusteltu. Kahden kesken jätin jäähyväiset, en tiedä kuitenkaan kuuliko pappa mitä sanoin. Toivon ainakin niin. Illalla lähdin yhdessä isoveljeni kanssa kotiin, ei mennyt kuin puolitoista tuntia ja äiti soitti ilmoittaakseen että pappa on mennyt rajan yli...
En voi olla ajattelematta, että olisin voinut olla pitämässä häntä kädestä sillä hetkellä mutta en vain ollut. Hautajaiset olivat maailman hirvein koettelemus. Kävin vielä katsomassa pappaa kappelin kellarissa, nyt tiedän mitä tarkoitetaan sillä että vainaja näyttää nukkuvalta. Pappa oli aivan itsensä näköinen, näytti niin rauhalliselta. Koko päivä meni täysin sumussa.
Ikävä raastaa jatkuvasti, kaipaan häntä niin paljon. Monet ovat sanoneet, että "sehän on vain isovanhempasi", mutta olimme erittäin läheisiä. Pappa oli minulle esikuva, maailman sitkein mies joka kerta toisensa jälkeen näytti mitä tarkoittaa suomalainen sisu. Hän oli, ja on kyllä edelleenkin, minulle yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä koko maailmassa. Itkusta ei vain tule loppua iltaisin, herään yöllä parikin kertaa omaan itkuuni ja nukun muutenkin levottomasti. Kukaan ystävistäni ei ymmärrä tätä tuskaa ja kaipausta, he eivät olleet koskaan läheisiä omien isovanhempiensa kanssa. Tulen varmaan vielä hulluksi...
Ikää minulla ei ole vasta kuin 20v. Helpottaako tämä jossain vaiheessa? Tiedän kyllä sisimmässäni että helpottaa mutta kun ei vain tunnu siltä. Sattuu ajatella, että en näe pappaa enää ennen kuin vasta sitten joskus kun itse ylitän rajan.
En voi olla ajattelematta, että olisin voinut olla pitämässä häntä kädestä sillä hetkellä mutta en vain ollut. Hautajaiset olivat maailman hirvein koettelemus. Kävin vielä katsomassa pappaa kappelin kellarissa, nyt tiedän mitä tarkoitetaan sillä että vainaja näyttää nukkuvalta. Pappa oli aivan itsensä näköinen, näytti niin rauhalliselta. Koko päivä meni täysin sumussa.
Ikävä raastaa jatkuvasti, kaipaan häntä niin paljon. Monet ovat sanoneet, että "sehän on vain isovanhempasi", mutta olimme erittäin läheisiä. Pappa oli minulle esikuva, maailman sitkein mies joka kerta toisensa jälkeen näytti mitä tarkoittaa suomalainen sisu. Hän oli, ja on kyllä edelleenkin, minulle yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä koko maailmassa. Itkusta ei vain tule loppua iltaisin, herään yöllä parikin kertaa omaan itkuuni ja nukun muutenkin levottomasti. Kukaan ystävistäni ei ymmärrä tätä tuskaa ja kaipausta, he eivät olleet koskaan läheisiä omien isovanhempiensa kanssa. Tulen varmaan vielä hulluksi...
Ikää minulla ei ole vasta kuin 20v. Helpottaako tämä jossain vaiheessa? Tiedän kyllä sisimmässäni että helpottaa mutta kun ei vain tunnu siltä. Sattuu ajatella, että en näe pappaa enää ennen kuin vasta sitten joskus kun itse ylitän rajan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuule, ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä - koko ajan.
Kaikki isovanhempani ovat jo kuolleet, samoin isäni ja monta enoa ja setää.
Ihmisiä kuolee joka sekunti ja me kaikki tulemme kuolemaan.
Kuolemaa ei kannata surra koska se tulee meille kaikille. Ota elämästä ilo irti, elämä tarjotaan vain yhden kerran.
Otan osaa suureen suruusi. Pappasi oli sinulle erityisen rakas, läheinen ihminen, ja suuresti ihailemasi esikuva, joten menetys oli sinulle suuri. On luonnollista että olet surullinen, kun aikaakin on kulunut vasta vähän.
Kyllä pappasi varmasti kuuli ja aisti läsnäolosi, vaikkei sitä pystynyt enää ilmaisemaan.
Surutyö läheisen kuoleman jälkeen vie oman aikansa ja saattaa kestää jopa vuosia. Aikaa myöten itkuinen ja tuskaisa suru muuttuu haikeaksi kaipaukseksi ja pappaan liittyvät ihanat muistot voimaa antavaksi ja elämää kantavaksi voimaksi ja iloksi siitä, että sinulla on ollut onni syntyä juuri pappasi lapsenlapseksi.
Toivottavasti saat suuren surusi keskellä lohtua siitä, että oikeastaan olet harvinaisen onnekas nuori ihminen. Harvalla on yhtä hieno suhde isovanhempiinsa. Voimia sinulle.
"Ikää minulla ei ole vasta kuin 20v. Helpottaako tämä jossain vaiheessa? "
Suurin osa meistä muuttuu seesteisimmiksi ja tyynemmiksi asioiden suhteen mitä vanhimmaksi tulemme. Elämäntuska vähenee ja löydämme oman paikkamme aina ei sellaista paikasta missä suunnittelimme olevamme.
Itselläni ei elämä mennyt niin kuin suunnittelin. Minusta piti tulla insinööri ja tehdä uraa hyväpalkkaisessa työssä. Sen sijaan päädyinkin loppujen lopuksi pitkäaikaistyöttömäksi, jolla on rikosrekisteri ja, joka on ulosotossa.
Ystäviä ja sukulaisia on myös mennyt ympäriltä yksi kerrallaan. Jotain ihmistä olen joskus surrut enemmän kuin toista ja silloin olen ajatellut, että elän nyt sitten jatkossa hänenkin edestään. Kun isäni kuoli olin hyvin surullinen kunnes päätin, että näillä geeneillä mitä isältäni olen saanut mennään elämässä eteenpäin hyvässä ja pahassa. Tavallaan, koska minulla on osittain samat geenit kun isälläni isäni ja hänen piirteensä elävät edelleen kauttani ja se, että jatkan elämääni takaa sen, että isänikin tavallaan jatkaa elämäänsä.
Elämä ja onnellisuus ovat siitä ihmeellisiä asioita, että loppujen lopuksi elämässä riittää kun pistää ruokaa ja juomaa suuhun ja elää tässä hetkessä. Elämä ei juuri vaadi ihmiseltä mitään muuta kuin sitä, että syö ja juo joskus. Ihmisille tuputetaan nykyään niin paljon kaikkea turhaa joka puolelta, että se itse eläminen unohtuu. Kuolema on osa elämää ja kaikilla meillä on tarinamme, johon jokaiselle on kirjoitettu se viimeinen sivu.
Elämässä voi oppia nauttimaan hyvin yksinkertaisista asioista kuten vaikkapa vain siitä, että törmää mielenkiintoiseen ihmiseen ja vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan.
Osanottoni sinulle. Sinulla on ainkin yksi kokemus elääsi varten että joku ihminen on ollut todella läheinen. Ei ihmissuhteet ja läheisyys muodostu pelkän sukulaisuuden perusteella. Ei kaikilla syynny tunneyhteyttä isovanhempiin eikä edes omiinkaan vanhempiin, sisaruksiin ym. Joku iahnkin ventovieras voi tulla erittäin läheiseksi ja rakkaaksi ja kiintymys on syvää.
Ajattele ja muistele elämää ja vaiheita papan kanssa. Kiva elää jälleennäkemisen toivossa. Ei rto ole kuin väliaikainen. Kyllä suru pikkuhiljaa helpottuu ja se muuttaa muotoaan. Aina muisto papasta säilyy elämäsi loppuun sakka.
itkin 2 viikkoa, tätini sanoi sairastut jasaatana vie voimat.
Pappasi ei halua, että itket. Puhuu papalle missä onnistuit. Olet VAHVA.
Murtunut 92...Otan osaa suureen suruusi
tuska joskusvhelpotaa