Mieheni kuolmasta on kulunut nyt yli seitsemän kuukautta. Olen hakenut suruuni ja sen hallintaan monelta eri taholta, kirkon sururyhmästä, psykoterapiasta, hengitysterapiasta-
Kuitenkin vielä voin alkaa itkeä milloin tahansa, ulkona kävelyllä, kukkakaupassa, kotiin
tullessa, kun sanon hei, hei ! lapsilleni, kun lähden heidän luotaan (en kuitenkaan halua
näyttää heille itkuisuuttani)
Kertoisitteko minulle millä tavoin voisin auttaa itseäni tässä elämäntilanteessa.
Kuitenkin vielä voin alkaa itkeä milloin tahansa, ulkona kävelyllä, kukkakaupassa, kotiin
tullessa, kun sanon hei, hei ! lapsilleni, kun lähden heidän luotaan (en kuitenkaan halua
näyttää heille itkuisuuttani)
Kertoisitteko minulle millä tavoin voisin auttaa itseäni tässä elämäntilanteessa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
jotenkin
Suruun on helppo käpertyä, nykyisessä tilanteessa on turvallista olla.
Itsekkin huomasit että nykyinen tilanne ei ole hyvä.
Anna lupa nauraa, etsi uusia kuvioita, lähde tuulettumaan, irrottaudu rutiineista vaikka ne nyt tuntuvatkin turvallisilta.
Jäin itse leskeksi kohta 9 vuotta sitten enkä kadu yhtään että aloin elää.
Aika kohtuutonta vaatia itseltään iloa ja naurua kun elämänkumppanin kuolemasta on kulunut vasta 7 kk.
Minä surin rakkaan isäni liian aikaista poismenoa 2 vuotta, ja ihan hyvällä omallatunnolla. Itkin kun itketti, puhuin isästä puolisolleni aina kun tarve tuli, muistelin isää, kaipasin häntä ja puhuinkin hänelle.
Nyt siitä kuolemasta on 5 vuotta eikä siitä puhuminen enää itketä minua, enkä minä tunne siitäkään mitään syyllisyyttä. Suru muuttaa muotoaan ja minä sen mukana.
Menetyksen käsittelyyn ja suruun kuluu juuri se aika mikä sinuta siihen menee. Ei sitä tarvitse peitellä eikä vältellä - ei varsinkaan lasten läsnäollessa! On aivan normaalia, että ihminen itkee kun sillä on ikävä tai kun se on surullinen. Sen ymmärtävät lapset usein paremmin kuin me aikuiset, jotka emme salli itsellemme muuta kuin kontrolloidut tunteen ilmaukset jotka voi selittää samalla minuutilla jotta katselija/kuuntelija ei hämmentyisi liikaa.
Ei ole surevan ihmisen vika jos ympärillä muut menevät neuvottomiksi!
Jos itseltään kieltää julkisenkin suremisen oikeuden, alkaa pian oireilla jossakin muussa asiassa, sillä suru on niin suuri tunne ettei sitä voi pidätellä loputtomiin tai käskeä muuttumaan.
Aloittaja kertoi että hän alka olla ahdistunut surusta, hän kaipaa muutosta.
On väärin syöttää tuollaista potaskaa että pitäisi surra joku tietty minimiaika ja kieltää kaikki ilo itseltä.
Jokainen ihminen on erinlainen.
Eikä se surutyö lopu jos aloittaa kokonaan uuen elämän, se pysyy rinnalla tosi pitkään.
Mutta pitääkö sen surun olla pääasia koko ajan. Mielestäni ei.
Voin kertoa kokemuksesta että aloin seurustalla 3kk puoliosni kuoleman jälkeen ja tein surutyötä varmaankin 2-3 vuotta.
Otsikoissa oli myös (oliko se nyt) Jussila joka aloitti kanssa seurustelun muutaman kuukauden kuluttua.
Joillakin ihmisillä on vain voimakas tarve saada joku rinnalle eikä se ole mitenkään väärin, ja surua työstetään kuitenkin koko ajan.
Menetin vaimoni tasan 7 kuukautta syöpään. Taistelimme sitä vastaan vuoden ja viimeiset 2 kk hän oli saattohoidossa. Itken edelleen melkein päivittäin hänen vuokseen. Olimme onnellisesti yhdessä lähes 40 vuotta ja minä olen vasta 59 vuotta. En minä osaa mitään neuvoja antaa, kun olen itsekin väsynyt tähän jatkuvaan alakuloon. Olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni harrastuksista ja keksinyt vaikka väkisin menemistä. Nyt tuleva joulu tuntuu kamalalta.
Oma ohjeeni on liikkeelle ja ulos; silloin ainakin välillä asia unohtuu. Mitä itkemiseen tulee, niin kyllä lasten läsnäollessa tulee saada itkeä, se kuuluu normaaliin käyttäytymiseen.