Äiti kuoli eilen

Olen myös menettänyt äitini muutamia kuukausia sitten....tunne on niin raskas ja kauhea. Toisaalta ajattelen niinkuin sinäkin, vaikka en myöskään ole mitenkään uskossa. Voimia sinulla PALJON!!!

Osanotto äiidin poismenosta. Olen vanhempi kuin äitisi, mutta olen itsekkkin menetänyt äidin ja isän nuorina. Kumapinenkin kuoli yllättäen. Olen uskossa jaminua parahiten lohduttaa jälleen näkemisen toivo. Ei kuolema ole päätepiste ja ikuinen ero.

Kiitos osanotoista ja ikävää, että olette joutuneet kokemaan saman.:´( Tätä kokemusta ei kuitenkaan voi kukaan muu ymmärtää niin hyvin kuin saman kokeneet. Onneksi en ole asian kanssa yksin, toivottavasti ette tekään kun on läheiset välit isään ja veljeen sekä sukulaisia ja ystäviä, jotka jakavat surun. Olen 21-vuotias ja olisin toivonut, että äiti olisi ollut elämässä vielä niin paljon pidempään. Ehkä joku näistä viesteistä tunnistaa minut, mutta se ei haittaa, tuntuu vain hyvältä jakaa asioita muiden kanssa.

KYLLÄ ON

Jos sinusta tuntuu, että haluat vaihtaa enemmän ajatuksia ja saada vertaistukea niin kirjoita tänne tai voin myös halutessasi laittaa e-maili osoitteeni johon voit kirjoittaa.

Otan osaa! Tiedän hyvin mitä käyt läpi. olen jo 32 vuotias ja menetin äitini kun olin vasta täyttänyt 17 v. oli tosi kova järkytys menettää äitini kun hän oli yksinhuoltaja ja isäni rappioalkoholisti. olihan se todella rankkaa, mutta onneksi seurustelin jo silloin tulevan aviomieheni kanssa ja hän oli tosi iso tuki silloin ja on sitä myös vieläkin. monesti olen miettinyt millaista elämäni olisi nyt jos äitini olisi elossa..olisiko elämä ollut helpompaa? äkkiä jouduin aikuistumaan ja tulemaan toimeen omillaan. kurjalta tuntuu ettei äitini ollut näkemässä lastelasten syntymää ja monia muitakin tapahtumia..kuten valmistujaiset,kihlajaiset ja häät. olen sitä mieltä että äitini on ollut pilvenreunalla katselemassa tapahtumia ja seurailee vieläkin mitä tapahtuu. täytyy mainita vielä etten ole ollut pahemmin isäni kanssa tekemisissä kun hänelle alkoholi ja huumeet ovat minua ja lastenlapsia tärkeämpiä.

On. Osanottoni sinulle tapauksen johdosta! Minulla omainen oli puoliso. Olen mies.
Hänet Luojamme kutsui ajasta ikuisuuteen, vaikean sairauden raastamana. (rintas.)
Olimme melkein 50 vuotta samoissa leivissä ja hän antoi niin paljon rakkautta ja
opetti henkistäkin elmää. Nyt tulee runsas 3 kk. siitä tapahtumasta. Elämä on kovin
yksinäistä ja itkuista, sekä suunnaton kaipaus. Nyt pitää koittaa tulla toimeen yksin
, kyllä laittelen ruokaa ja muistelen niitä onnellisia yhteisiä aikoja aikoja. Mutta näin on joskus tästä maailmasta jokaisen ihmisen poistuttava, mutta on se vaikeaa omaisille. On sentään 2 nuorta aikuista tytärtä, jotka lohduttaa, Ja myöskin Jumala, jolta rukoilen voimaa, vaikka en uskoon olekaan ertyisemmin ns."hurahtanut".Itkettää kovasti jotenka nyt lopetan.
terveisin -ananiasa6.

Olen myös menettänyt äitini v.-06,syöpään vain 49-vuotiaana.Pahin tuska jo hellittänyt mutta mielessä on joka ikinen päivä.Nyt kun pian on ajankohtaista oman lapsen saaminen (jos luoja suo) niin kyllä sitä mummia kaipaisi kovasti :(

Otan osaa. Paljon voimia sinulle.

Minulle ilmoitettiin pari tuntia sitten äidin yllättävästä kuolemasta ja olo on sekava. Itkukohtauksia tulee, mutten ajoittain kai oikein usko, että se on totta. Apua, miten tästä selviää..Katselin kuvia äidistä ja itkin. Kohta 1-vuotias lapseni herää ja pitäisi kai koota itseni jotenkin. Kaduttaa viimeiseksi jäänyt puhelumme jossa olisin voinut olla vähän ymmärtäväisempi.

Äitini oli ainoa hoitaja lapselleni ja lapseni piti hänestä kovasti. Nyt kun on kova suru hänen kuolemastaan enkä oikein pysty olemaan läsnä lapselleni, tuli heti mieleen soittaa äiti lapsen kanssa lenkille jotta voisin koota itseäni vähän, mutta nyt ei ole ketään jolle soittaa... ikävä on kova, voi kun joku voisi kertoa miten tästä selviää..miten pitäisi ajatella..

Syvä osanotto. Tiedän tuon tunteen :( tarvitset paljon voimia, ihmisiä kenelle jutella. Onko sinulla sisaruksia, miestä jolle jutella? Minua itkeminen ja juttelu. Juttelin kaikille, shokkivaiheessa soitin jopa lapseni neuvolaan. Jos haluat vertaistukea niin kirjoita tänne tai voit kirjoittaa vaikka minulle. Minä ainakin kaipaan kovasti edelleen saman kokenutta ihmistä tueksi.

Moi. Kävin itkemään kun luin tän sun jutun. Se oli alkuun ihan kuin mun tarina. Mun äiti kuoli syyskuussa 51-vuotiaana syöpään. Meitä jäi kaks vähä yli kakskymppistä lasta. Äiti sairastui heinäkuussa ja kuoli syyskuussa. Se tuli kun salamanisku taivaalta. Mitään ei ollut tehtävissä eikä ollu mitään oireitakaan vastakun heinäkuussa. Olin Äitin omaishoitaja alusta loppuun. Ikävä on niin suuri että tuntuu että pää hajoaa. Varsinki nyt kun on kulunu 2 kuukautta niin nyt se ikävä vasta alkaa oikeesti iskemään, sillä et näe etkä pääsee koskettaa sitä ihmistä enään ikinä. ja vielä kaks kuukautta sitte pystyin siihen?!!? Käsittämätöntä etten pysty nytten??! hautajaisten järjestely meni mulla ihan kuin robottina, eli tein vaa ja tein ja tein. Ei tuntunu missään ja nyt tein perunkirjotuksenki joka oli aika haastava homma. nyt kun kaikki on saanut pisteen niin alkaa vasta tajuamaan että mulla ei oikeesti ole Äitiä... niinkun itsekkin sanot tuossa lopussa niin, Äiti on nyt hyvässä paikassa ja äiti pääsee paikkoihin missä ei ole koskaa käynyt. Sillä on hyvä olla ja se odottelee meitä siellä sillä myö mennää joskus perässä..

Vaikka nää on vaan sanoja mutta silti.. osanottoni sulle ja TOSI PALJON voimia!

Sitä mun piti vielä kirjoittaa että olen siis nainen ja mulla on yks veli jonka kanssa jäin tähä julmaan maailmaan. Meidän isä on ruotsissa jossain kännissä eikä sitä ole kiinnostanu viimosee 20 vuoteen. Eli veljen kanssa taistellaa surua vastaan. ja tosiaanki niinkuin sanoit tuossa, että ei tätä voi ymmärtää muut kuin samankaltaista kokeneet.. mä ymmärrän sinua kyllä. vaikka olenki 23 niin silti mulla jäi se kasvatus kesken. Pelottaa heti vähä yli 20 jäädä omilleen tähän maailmaan, vaikka sitä on jo koettu vaikka mitä elämän aikana, mutta silti lähti äiti liian aikasin. En saa äidiltä niitä "vanhoja viisauksia" ja äiti ei nähny lapsenlapsiaan... :( onneks mun veli

Täälläkin yksi äidin lähiaikoina menettänyt....Voimia paljon kaikilla. Minäkin olen valmis kirjoittelemaan, vertaistuki olisi enemmän kuin paikallaan.

minuun saa yhteyttä ainaki tuosta --> [email protected]

Otan osaa :( Itse menetin alkuvuodesta oman äitini rintasyöpään, hän oli 59-vuotias. Edelleen olo on aivan kamala ja epätodellinen, mutta jotenkin sitä on elämässä vaan puskenut eteenpäin.. Voimia sulle. Toivottavasti elämässäs on myös paljon hyvää, se tuo yllättävän paljon voimaa mennä eteenpäin.

Minulta kuoli isä 6.11 ja ikävä on kova.

tänään tulee vuosi äidin poismenosta. enkä ole hyväksynyt asiaa veiläkään.
http://www.youtube.com/watch?v=wRujrisDwZg

Luin näitä viestejä kuukausia sitten, mutta en vaan pystynyt jotenkin vastaamaan. Äidin kuolemasta on jo monta kuukautta enkä voi vieläkään uskoa, että tää on totta. Joka päivä sitä miettii että oikeesti miten tässä kävikin näin. Ja kuten tossa aiemmin sanottiin niin ikävä on hirvee kun sitä ihmistä ei enää oikeesti nää, ei pysty koskettamaan ei mitään. Koko aika semmonen olo et pitää ja haluis kertoa äidille sitä ja tätä ja sit tulee aina tosi kauhea olo kun ei oo sitä äitiä, jolle kertoa. Äidin takki ja huivi, joilla lähti viimeisen kerran sairaalaan roikkuu vielä tossa vaatekaapin ovessa. Ja kaikki muutkin tavarat on paikoillaan. Miten äiti onkaan voinu kadota yht´äkkiä koko elämästä. :´(

Minunkin äiti nukkui pois tammikuun alkupuolella. Oli 55v. vasta. Ei ollut syöpää, mutta infektio vei voimat lopullisesti. Äidin numero on kännykässä edelleen ja laukussa kannan mukana muovitaskua missä kuvia äidistä. Kuvia on silti äärimmäisen vaikea katsoa. Jotenkin suojaan itseäni unohtamalla asian. Tiedän mitä on tapahtunut, näin äidin myös kuolleena, mutta unohdan silti mitä on tapahtunut. Tuntuu, että äiti on jotenkin vielä tässä lähellä. Kävin läpi äidin vaatteita ja ne tuoksui vielä äidille. On se ihme miten ihminen voi yhtäkkiä vaan olla poissa.

Hei,

Minulta kuoli isä vain 50-vuotiaana vuoden alussa ja voin samaistua ajatuksiinne. Alkuun surin todella syvästi ja annoin surulle tilaa. Nyt on tullut sellainen vaihe, että suru on painunut taka-alalle ja tuntuu siltä, että koko asiaa ei olisi tapahtunutkaan. Oikeastaan oon vaan unohtanut isän kokonaan ja välillä (päivittäin kylläkin) se tulee mieleen, mutta asia on jotenkin niin kipeä että sen kai haluaa alitajuntakin kieltää...miten joku voi olla poissa kokonaan. Sitä yrittää takertua muistoihin ja jotenkin niiden kautta palauttaa isän eläväksi. Elää muistojen kautta uudelleen yhteistä arkea...sitten iskee suru, kun tajuaa että isä on tavoittamattomissa :(

Alkuun pidin isän kuvia esillä ja tosiaan muistelin häntä todella aktiivisesti. Nyt olen piilottanut kuvat. Pelkään sitä, että unohdan jossain vaiheessa sen millainen isäni oli - tarkan mielikuvan ja kokemuksen hänestä. Äänen ja ilmeet, sanonnat...toivon, että niin ei ikinä käy!

Pian tulee 24 vuotta isän kuolemasta ja kesällä 14 vuotta kun äiti nukkui pois. Menetin vanhempani suhteellisen varhain ja voin sanoa, että menee päiviä että en varmaan edes muista tietoisesti heitä. Vaikuttanee sekin, että on ollut muitakin rankkoja menetyksiä avioero, myös pettymys rakkaudessa ym. joten vanhimmat menetykset alkavat jäädä sinne ö-mappiin muistojen arkistoissa.
Kuolin- ja hautajaispäivät ovat kyllä niitä, jolloin muistot vanhemmista ovat eniten mielessä. Nyt myös iän karttuessa ajatukset kelautuvat lapsuuteen, nuoruuteen: tulee muisttiin onneliset, huolettomat päivät maalla ja ajat jolloin isä ja äitkin olivat nuoria jopa romanttisia.
En koe syyllisyyttä, että muistan harvoin elämäni antajia. Kun ikää ja kokemuksia tulee niin aivojen kapasiteetti ei vain pysty pitämään koko muistojen arkistoa jatkuvasti esillä. Tarvittaessa voi sitten astua kaapille ja kaivaa sieltä sopivan mapin esille ja laittaa jälleen takaisin.

Tänään tulee tasan kuukausi siitä, kun isäni kuoli. Hän oli 57-vuotias ja menehtyi syöpään. Omat tunteeni ovat aika erikoisia, sillä koen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunnetta. Ikään kuin katsoisin elokuvaa. Koen vielä suuren osan ajasta epätodelliseksi sen, ettei isää enää ole. En oikein osaa surra, sillä surun tunnetta kokiessani pomppaan jotenkin tilaan, jossa unohdan kuoleman tapahtuneen ja sen vuoksi lakkaan suremasta. Jäljelle jää voimattomuuden tunne ja väsymys. Olen myös jatkanut elämääni eteen päin ja iloinnut iloisista asioista. Siksi mietinkin, enkö pysty suremaan vai enkö vain ole surullinen. Tunnetta hämää myös se, että isä oli pitkään kipeä ja hän toivoi loppuajasta pois menoa. Siksi tavallaan välillä toivoi isänkin puolesta, että kuolema tulisi... ymmärtämättä sen lopullisuutta. Samoin tunnetta hämää se, että luulin tehneeni suurimman surutyöni jo kuukausia sitten, kun tieto taudin leviämisestä tuli. Silloin itkin ja surin paljon. Vietin unettomia öitä ja koin, ettei omakaan elämäni voi jatkua. Nyt en ole kokenut samanlaista surua.

Olimme kaikki läheiset isän vierellä loppuun asti ja näimme kuoleman tapahtuman. Se saattoi olla minulle hiukan liikaa. Sen jälkeen etsin valtavasti tietoa kuolemasta. Siitä, mitä ihmiselle silloin tapahtuu, mitä kuolema on ja miten se etenee niin fyysisesti kuin sielullisesti. Minulle tuli pohjaton tarve ymmärtää tapahtunutta. En silti ole tainnut ymmärtää sitä, miten ihminen voi yhtäkkiä olla poissa. Siinä vuoteella hän hengitti ja sitten ei enää ja silloin hän on kuollut. Onko hän todella kuollut? Mistä sen tietää? Ja miksi ihminen kuolee? Miten toinen voi olla yhtäkkiä niin poissa? Minulle hän ei ole poissa. Valtavasti kysymyksiä, joista syvimpiä en osaa pukea edes sanoiksi. Kertokaa, jos joku on kokenut samanlaisia ajatuksia, sillä nämä tuntuvat aika hölmöiltä nuorelle aikuiselle ihmiselle.

Osan ottoni jokaiselle läheisensä menettäneelle. Läheisen menettämisen tunne on voimakkuudessaan lamaannuttava.

Minä mietin myös ihan samoin kun äitiä menin katsomaan muutaman tunnin päästä kuolemasta. Onko se varmasti kuollut? Miten se noin äkkiä tapahtui kun eilen vielä oli ihan ok? Eihän äiti varmasti tunne enää mitään? Hautaamis tilanne oli itselleni ahdistavin. En pysty edes katsomaan kuvia siitä kun arkku on syvässä kuopassa. Unohtaminen autttaa edelleen vaikka pystyn jonkin verran puhumaan äidin kuolemasta kuitenkin. Isä multa kuoli jo ollessani 3v, ja en ole käynyt hänen haudallaan elämäni aikana kuin pari kertaa.

Pelottavaa kuinka kuolemaa voi olla vaikea ymmärtää. :(

Raskastahan tämä on. Onko isä selvinnyt tästä menetyksestä, vai onko hän yhä poissa tolaltansa?

Rakkaan läheisen kuoleman jälkeen kaikki on vieläkin epätodellista ja on mahdotonta käsittää, ettei enää koskaan näe, tapaa, eikä voi jakaa elämän iloja ja asioita hänen kanssaan, ettei hän enää ole mukana elämässäsi.
Läheisen kuoleman hetkellä osa minustakin kuolee ja katoaa.
Et ole enää kanssamme aamulla aamiaisella, kahvipöydässä, ruokahetkissä, vaan paikkasi on tyhjä, eikä kukaan pysty sinua korvaamaan.
Myös pieniä asioita ja niitä yhteisiä hetkiä, kuten yhteiset kaupassa käynnit, pyöräretket, marjastusretket ja yhteiset kalaretket.
Sinulla oli vielä toteutumattomia suunnitelmia ja haaveita, mutta sairaus uuvutti ja väsytti sinut, ettet enää jaksanut ja maallinen elämä kohdaltasi päättyi.
Edellisenä keväänä veimme äitienpäivänä ruusun äidin haudalle, viime keväänä vein yksin, koska et enää jaksanut.
En olisi voinut aavistaa, etkä sinäkään, että tänä kesänä on nimesi kaiverrettu hautakiveen.

Tuntuu, ettei ole enää haaveita, eikä unelmia, ainoastaan päivä kerrallaan ja tänään illalla itketti taas....

Otan osaa.. Isän aika päättyy varmaan ensi yön/aamun aikana. Osattu jo odottaa mutta nyt vasta alkaa iskemään kunnolla päälle... ;)

Jos mun äiti kuolis niin mä menisin ihan sekaisin, en pärjää ilman sitä ja vaikka välillä riidellään on se silti mulle rakas

Itelle tää vuosi on ollu kuin yhtä painajaista. Viime keväänä löydettiin äidiltäni syöpä. Tammikuussa äiti nukku pois ja isäni meni parin kuukauden päästä. Yhdestä iskusta kun rupesi vähän ees toipuu niin pamahti uusi. Ei vieläkään meinaa uskoa tätä todeksi.

Omalla äidillä todettiin syöpä pääsiäisenä tänä vuonna ja hän kuoli 22.06 ,,se aika syövän toteamisen jälkeen oli kuin olisi ollut jossain unessa ja tunnetilat vaihdelleet paljolti ,onneksi aikaa oli käydä syvällisemmätkin asiat läpi hänen kanssaan pitkin kevättä siitä olen kiitollinen että ei jäänyt mitään asioita selvittämättä ja äiti ymmärsi kuinka tärkeä hän oli meille lapsille sekä lapsen lapsilleen! Ei tehnyt yhtään vaikeaa puhua isoistakin asioista vaikka kun hän oli terveenä niin ei millään saanut puhutuksi ,mutta parempi myöhään jne!!

Äitini nukkui pois 3 kk sitten. Hänellä oli syöpä - jota hän sairasti melkein 4 vuotta.

En jotenki ikinä uskonut, että äidin elämä olisi loppunut noin yllättäen. Äitini kävi silloin tällöin hoidoissa ja muuten sitten hoitojen välissä hän voi hyvin kaikinpuolin ja oli iloinen itsensä. Vuosi sitten löytyi ensimmäinen metastaatti ja hän sai epilepsian - jonka jälkeen hänen olitilansa huononi hieman. Tänän vuoden maaliskuussa olo huononi merkittävästi ja äitini joutui huhtikuun lopulla sairaalaan. Sen jälkeen hän sinne jäi, eikä päässyt enään kotiin.

Pidin äitiäni kädestä hänen kuolinhetkellä - ja itkin 40 min kuoleman jälkeen hänen vierellään. Ensimmäiset viikot menivät shokissa - ei itkettänyt ollenkaan. Hautajaisten lähestyessä alkoi ahdistaa - itkin 24 h yhtämittaan ennen ja jäljeen hautajaisten.

Nyt perunkirja valmis ja tuntuu vieläkin ajoittain pahalta. Työpäivät menevät rutiinilla ja saan muuta ajateltavaa mutta iltaisin tulee yleensä suru - ja ikävä. Vieläkin muistelen ahdistuksella sitä hetkeä kun lähdin sairaalasta aamulla äidin tavaroiden kanssa - takki, kengät, käsilaukku.. kännykkä...

Äitini näytti tosin todella levolliselta, kun hän oli kuollut. Onneksi pääsi kivuistaan pois.. tuntuu vain niin väärältä miten paljon jäi kokematta yhdessä. Olen alle 30 v ja äitini oli nuori - ei edes eläkeiässä vielä. Äitini ei esim ikinä tule tapaamaan lapsen lapsiaan, tai auttamaan lasten hoidossa. Hän ei ikinä pääse häihini, kun niiden aika. Vaikea myös tottua, että en enään ikinä pysty juttelemaan tai olemaan äitini kanssa yhteydessä. Ikävä pitkiä puheluita, viestittelyjä ja äitin kanssa keskusteluja.

Keväällä ennen äitin kuolemaa nauhoitin pari keskustelua kun juttelin äitini kanssa (pelkäsin sillon että jos se pahin tapahtuu niin pystyn muistamaan niitä hetkiä) - ne tuovat lohtua - vaikka samalla itkettävät. Otin myös kuvia itsestäni äitini kanssa jossa äidillä peruukki ja halasimme. Tuntuu kuin äitini jotenki myös tiesi että se pahin tapahtuu, vaikka ei ikinä kertonut sitä minulle. Olen kerännyt muistoja äitistä ennen hänen kuolemaansa - leikkasin hiustupsun äidiltäni - 24 h ennenkun hän kuoli..

Mut joo.. rankkaa on ... ja osanottoni teille kaikille jotka ovat käyneet läpi tämän saman. Suru on loputon - sen kanssa oppii elämään mutta se vie aikansa. Ihanat muistot säilyvät ja niitä pitää haalia.

Sinulle on hyvä että jäi kokreettisena muistona puheääni, kuvat ja hiuksia äidistä. Meillä on tapana että seurakunta äänittää kappelissa siunaustilaisuuden. On muuten tasan 19 vuotta äidin hautajaisista. Ei jäänyt edes tuoreita kuvia puhumattakaan äänitallenteista, koska äiti kuoli yllättäen sairauskohtaukseen. Emme ole pystyneet kuuntelemaan enää hautaansiunaamisseremoniaa jälkeenpäin. Se oli koskettavaa, mutta sittenkin vain siihen hetkeen kuuluva. Myös isä kuoli nuorena yllättäen paljon ennen äitiä. Meille se vanhempien poismeno tuli kuin puuntakaa ilman valmisteluja.
Kristittynä minua lohduttaa jälleennäkemisen toivo.

Kiitos vastausestasi "eienäännuori". Joo niinhän se on että surun kanssa oppii elämään. Miten kauan sinulla meni, että helpotti se pahin suru? Ymmärrän tottakai että suru on tosi yksilöllistä ja moni meistä suree eri tavalla. Itselläni ehkä se kaikista pahin nyt takana, mutta ajoittain ahdistaa (n 2 krt kk:audessa) ja tulee itku-kohtauksia (iltasin/tai jos muistelen äitiäni).

Valitettavasti kaikki me joudutaan luopumaan tärkeistä ihmisistä tässä elämässä ennemmin tai myöhemmin - sitä yritän usein miettiä. Elämä antaa ja tulee antamaan arvaamattomia suuntia/tapahtumakulkuja - Välillä kyllä mietityttää onko tämä kaikki sen arvosta.


Itselleni äitini oli todella tärkeä ja puhuimme lähes joka pvä puhelimessa/viestittelimme. Itselleni myös äidin kuolema tuli melko yllättäen vaikka hieman osasinkin jo "odottaa". Aloin epäillä helmi-maaliskuussa että äitini varmaan kuolee pian/tai hän ei selviä syöpää koska hänen tasapaino ja muisti alkoi huonontua. Välillä äitini saattoi olla myös sekava ja opiaatti/ja morfiinikipulääkkeet lääkelistalla selvisivät minulle myös tuolloin. Äitini joutui pariksi päiväksi sairaalaan maaliskuun alussa jolloin kävin katsomassa häntä - silloin sain kuulla että äidilläni on ilmentynyt useita etäpesäkkeitä aivoissa. Tämän jälkeen ruoka maistui myös todella huonosti - melkein piti taistella ja pakottaa jotta edes vähän äiti sai syötyä - ei mikään maistunut ja yökötti kaikki. Itse taas pelkäsin että jos äiti ei syö - niin sillon kuolee nopeammin - ja ehkä jos äidillä olisi voimia taisella myös syöpää vastaa jos kehossa energiaa... tuolloin otin valokuvia / ja tallensin keskusteluja koska aloin pelkäämään että jos Se pahin tapahtuu.

Aivometastaasit tuli todella shokkina - ja usko parantumiseen alkoi hiipua vaikka jatkoimmekin sädetystä. Sairaalassa kun lääkäri kertoi tämän niin meinasin pyörtyä järkytyksestä. Lääkäri halusi aloittaa palliatiivisen hoidon mutta me halusimme jatkaa hoitoja.

Asun toisella paikkakunnalla ja minulla oli aikomus tulla vasta kesäkuussa katsomaan äitiäni - mutta äitini joutui sairaalaan uudelleen maaliskuun lopulla (oli noin melkein kuukauden päivät). Soitin hänelle päivittäin - viimeinen puhelu kun kuulin hänen äänestään että nyt hän on todella väsynyt - huomattavasti väsyneempi - kuin normaalisti äitini ollut iloinen ja puhelias kun olen soittanut hänelle. Hän nukahti kesken puhelun - itselleni jäi kauhea olo - ja lähdin heti tulemaan äitini luokse vaikka matkaa oli 3 tuntia. Onneksi tulin, koska 3 päivää myöhemmin äitini nukkui pois - minä suljin hänen silmät.

Olin 2 viimeistä päivää sairaalassa. Tuolloin myös leikkasin hiustupsun.

En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi jos en olisi ehtinyt hyvästellä äitiäni(Hän tosin nukkui, mutta varmasti kuuli kaiken mitä puhuin hänelle). Se lohduttaa - ja koen myös antaneeni äidille arvokkaan lopun - koska sain pitää häntä kädestä, kun hän nukkui pois. Se oli todella pelottavaa ja nään ajoittain myös painajaisia hetkestä, mutta koen että se oli suurin uhraus minulta äidilleni. Olen myös paljon miettinyt, että minulla on pitänyt olla jonkinlainen telepatia äitini kanssa. Me ei esimerkiksi ikinä puhuttu kuolemasta - luulen että äitini ei halunnut - hän ei halunnut myöntää tai tietää että hän on lähdössä. Jos tapasin äitiäni ja olin hänen kanssaan yritin ainoastaan tsempata ja piristää. Puhuin ainoastaan iloisia asioita - ja itkin sitten vessassa tai keittiössä. Vaikka emme ikinä hyvästelleetkään puhumalla toisiamme kuolemasta - pystyin arvioimaan esim maaliskuussa (ilman että lääkärit kertoivat mitään ennusteita) äidin kuoleman (mietiskelin lääkärin keskutelun jälkeen että äidillä varmaan jäljellä 2-3 kk). Ja kun puhuin viimeisen kerran äitini kanssa puhelimessa - tiesin heti että nyt on jotain tapahtumassa - huonompaan suuntaan. Tiesin myös edellisenä päivänä ennenkun äitini kuoli - että hän tulee tänä yönä kuolemaan.

Aika hullua - paljon olen miettinyt asioita. Nyt viikonloppuna löysin äidin puhelimesta myös (katsoin vihdoin läpi äidin koko puhelimen ja löysin äidin ja minun whatsapp keskustelut 2014 alkaen. Nyt olen tallentanut kaikki - printannut paperille ja säästänyt.

Harmi tuo ettet ehtinyt säästää kongreettisia muistoja vanhemmistasi.. mutta onneksi sinulla on kuitenkin ihanat muistot ja valokuvat. Suosittelen että kirjoitat paperille muistoja äidistäsi ja isästäsi, ellet ole jo tehnyt sitä?! Silläkin saat säästettyä tarkempia muistoja asioista mitä olette yhdessä kokeneet/mitä he ovat sanoneet. Menee melkein kuin äänitallenteesta myös. Itse olen kerännyt ehkä hieman liikaakin kaikkea... mutta ajatus että unohtaisi niin tärkeän ihmisen (tai että unohdan millainen äitini ääni on) ahdistaa melkein....

Se mikä molemmissa lähtötavoissa meillä:

Minun tapauksessani: pystyy hieman kuitenkin "varautumaan" ja valmistautumaan, mutta tieto lisäsi myös tuskaa. Neljä vuotta elimme sairauden varjostamaa elämää - ajoittain unohdimme koko sairauden mutta n.6 kertaa tuli takapakkia ja lukemattomat kerrat ollaan menetetty yöunet/oltu huolissamme ja pelätty pahinta. Loppu ollut kivulias ja hidas.. todella kauheaa läheisille... yleensä ehkä helpompi käsitellä menetystä kun jotenkin surrut jo sairauden aikana.

Sinun tapauksessa: lähtö oli nopea eikä siinä ehtinyt kauheesti valmistella tai mietiskellä. Tottakai olisi ehkä ollut ihana ehtiä hyvästellä - mutta samalla nopea ja (toivottavasti) suhtkoht kivuton lähtö. Se on varmasti se tapa millä moni meistä haluaisi jättää tämän elämän - ennenkkun siirrytään toispuoleiseen. Omaisille todella raastava ja kauhea - kun ei ole edes valmistautunut henkisesti. Henkisesti suru/ ja takaisin jaloilleen pääselinen luultavasti kestää pidemmän aikaa, koska vaikeaa ymmärtää menetystä.

En tiedä kumpi lie parempi tapa lähteä. Haleja sinulle kuitenkin ja kiitos vielä kun kirjoitit ja jaoit tarinasi :) helpottaa kirjoittaa ihmisten kanssa, jotka ovat käyneet läpi saman surun...

Otan osaa!

Menetin vanhemmat suhteellisen nuorina. Oli minulla hieman aavistus keväällä 1989 ennen isän kuolemaa, että milloinkahan menetän vanhempani. Isä oli kuollessaan 58-vutias. Äiti kuoli yhdeksän vuotta myöhemmin 67-vuotiaana yövuoteelle sydänpysähdykseen. Äiti ei koskaan toipunut täydellisesti isän äkillisestä kuolemasta ja oli kuin eri ihminen sen jälkeen. Muistot vanhemmista liittyvät parhaiten lapsuus- ja nuoruusvuosiin.
Alussa on sokki kun perheenjäsen kuolee äkkiä ja sitä toimii konemaisti. Minulla se suru ja kaipaus tuli sitten myöhemmin. Nyt on jäljellä kaiho ja kauniit muistot. Vanhempien kuolema on vedenjakaja - sitä mieltää ajan ennen tai jälkeen vanhempia.

Mielessä on se hetki kun äiti oli kuollut, viety pois ja ryhdyimme siskon kanssa tyhjentämään äidin jääkaappia. Muistan myös kun olimme tyhjentäneet ja siivonneet asunnon ja tein viimeisen silmäykset että kaikki oli ok ja voimme viedä avaimet kaupungin asuntotoimistoon. Seisoin vielä hetken asunnon kynnyksellä ja katsoin sisälle miettien sulkevani oven viimeisen kerran merkeissä että tämä on äidin asunto.
Asun aika lähellä hautausmaata ja vanhempien hauta on lenkkireittini varrella. Tänä kesänä on vettä tullut ja ei ole tarvinnut paljoa kastella, mutta kyllä sitä usein poikkeaa haudalla muistellen heitä.
Suru on yksilöllinen ja riippuu paljon miten läheinen on suhde ollut vanhempiin ja tietenkin millainen itse on. Myös omaa elämän rajallisuutta tulee ajatelleeksi kun menettää vanhemmat nuorena. Itselläni ajallista elämää on jäljellä parhaimmillaankin kolmannes. Minulle äidin vanhin sisko, joka on jo 90-vuotias mutta hyvissä voimissa ollut tavallaan äidin korvike.
Voimia ja jaksamista sinulle jatkaa tätä elämää. Kyllä aika tekee tehtäväänsä. Suru muuttaa ajan myötä muotoa.

Kuulostaa kyllä todella kauhealta tuokin kun olette nuorina menettäneet molemmat vanhemmat. Itselläni on kuitenkin isä vielä jäljellä..:(

Tässä päivä kerrallaan ja ajan kanssa selvitään! Kiitos kun jaoit kokemuksiasi ja luit viestini! Kaikkea hyvää sinulle ja oikein mukavaa kesää! Toivottavasti saadaan vielä nauttia lämpimistä päivistä pitkään syksyllä!

Hei.

Lueskelin näitä tarinoita, surullisia tarinoita, joihin liittyy paljon rakkautta ja läheisen kaipuuta. Otan osaa suureen menetykseenne, Marie8 ja eienäänuori. Läheisen kuolemaa joutuu suremaan pitkän aikaa, onhan kyse niin isosta asiasta. Se miten suree ja kuinka surusta toipuu on kovin yksilöllistä. Yksin ei kannata jäädä surun kanssa. On tärkeää, että voi purkaa tuntemuksiaan jollekin. Seurakunnat järjestävät sururyhmiä, vertaistuki on oikeastaan parasta apua. Sururyhmää kannattaa kysellä nyt syksyn tullessa ja mennä rohkeasti mukaan. Itsestä kannattaa huolehtia hyvin, kun on raskas aika elämässä. Läheisen kuolema pysäyttää arkisen elämän ja tosiaan moni alkaa pohtimaan suuria kysymyksiä, joita ei aiemmin ole ajatellut.

Onneksi on muistot, kauniit muistot, jotka jäävät. Niihin voi palata missä ja milloin tahansa. Läheistä kannattaa muistella yksin ja yhdessä, se on toisinaan murheellista, mutta se myös auttaa ja tuo iloa.

Voimia, lämpimin ajatuksin,
Pirkko-pappi

Olen menettänyt äidin neurologisella sairaudelle. Marraskuussa 2020. Äiti sairasti pitkään mutta loppu kuukaudet sairaus eteni vauhdilla, eikä mihinkään kerinnyt itse reagoimaan (21v olen). Äiti aina hymyili kun tulin näkemään ja sain hänet nauramaan. Pidettiin kädestä kiinni ja ei siinä pahaa ajatellut, vaan toivo ettei tilanne pahene ja asiat muuttuu paremmaksi eikä siitä olisi halunnut pois lähteä. Äiti menetti sairauden takia puhekyvyn minkä hyväksyminen ja tottuminen oli vaikeaa. Äiti aina hymyili ja tunteet näki silmistä. Kerrottavaa olisi varmasti ollut paljon ja olisihalunnut kertoa. Hirveän paha olo ja surun käsittely vie varmasti aikaa vielä. Äiti oli mulle puu ja mä olin siitä kasvava keppi, joten ihan mahdoton uskoa tän olevan ees mahdollista. Sanavarasto pienentynyt sekä tuntuu että 4kk jälkeen ei vielä tunteita saa esille. Kova ikävä äitiä ja paha olo kun ei tunnu että kaikki hyvin, johtuu varmasti äidin sairaudesta. Äiti on hyvässä paikassa, saanut puhekyvyn takaisin eikä sairautta ja sen kurjuutta ole olemassa enään, hänen on hyvä olla ja kaikkien kanssa. Hän pystyy kuulemaan minut kun puhun hänelle täältä maan päältä.

Arttu 21v 0443342578

Kuolleet eivät katoa mihinkään muuttuvat vain läpinäkymättömiksi. Eli henkimaailmassa seurailevat meidän touhujamme. Usein he yrittävät antaa myös merkkejä olemassaolostaan vaikkapa huonekalut heilahtelevat tms. Joten kannattaa vaan yrittää huomioida ja sanoa nekin asiat telepaattisesti jotka jäi sanomatta. Itse tein niin, ja vuosikymmeniä myöhemmin sukulaiseni ilmestyi meedion kautta ja kiitteli että oli saanut viestini aikoinaan.

Sydämeliset osanottoni.Mies-ystävän 21 vuotta.Kuoli kotiinsa sydän kohtaus 20.3.21.hän oli 66v. Sisareni kuoli vimevuoden loppu vuotta,kuin veljeni.Mutta olivat ikäitä.Kuolema kosketaa aina kun se on lopulista.Voima halit!

Olin ainoa lapsi, poika jota äitini vahti, miten isoja suupaloja söin kerrallaan,ajaisit partasi, et jois niin paljon, älä aja niin lujaa(60km/h rajoitus tod. nopeus 50), huoli omasta ainoasta 59v. pojasta, jolla on vaimo ja 2 aikusta lasta.
Äiti huolehti minusta 83v. ikään ja kaipaus on kova.

Kyllä. Äitini kuoli 24.1.2020 toistuneeseen keuhkoveritulppaan 62-vuotiaana. Kuolema oli välitön ja olin sen näkemässä.

Myös minun äitini saieasti syöpää.

Kuvailemasi tunnetilat on hybin tuttuja...
Olen nyttemmin vakavasti masentunut ja tarvitsen mielialalääkitystä ja terapiaa. Nyt toisen vuoden kuluessa olo on huonompi.

Minulla kuoli isä 13 vuotiaana ja olen nyt 28v. Äiti kuoli aika tasan kaksi vuotta sitten ja voin täysin samaistua noihin tunteisiin, että tapahtumaa on vaikea uskoa todeksi ja sen käsittely on edelleen kesken, vaikka tästä on jo kaksi vuotta. Sanoisin, että isäni äkkinäisestä kuolemasta toipumiseen meni itselläni noin 10 vuotta. Läheisen kuolema on syvästi järkyttävä tapahtuma, jonka käsitteleminen todella ottaa aikansa, mutta aika jos mikä on mahdollisesti ainut ja toimiva lääke suruun.

Äitini menehtyi muutamassa tunnissa aivoinfraktin hoidon aiheuttamaan laajaan verenvuotoon päässä. Olin siskoni kanssa sairaalassa hänen vierellään.Asuin aina äitini kanssa mutta jäin eläkkeelle puoli vuotta tapahtuneesta. Aikaa on kulunut 5v7kk mutta itken joka päivä ja useita kertoja päivässä.Teen paljon vapaaehtoistyötä jolloinka ajatukseni ovat niissä mutta kun olen yksin suru saa vallan. Äitini oli 87v mutta ennen tapahtumaa täysin elämässä kiinni.Katsoi televisiosta ajankohtaisohjelmat,uutiset,luki lehden,laittoi ruuan ja kävi kaupassa kanssani. Minulla on yksi sisko,siinä koko sukuni. Sisko oli tapahtuman sattuessa asunut kotoa poissa 38v joten suru ei koskettanut häntä kuten minua. Olen hakenut apua niin hypnoosista kuin depressiohoitajalta,psykiatrilta ja syön neljää erilaista masennuslääkettä joista ei tunnu olevan apua. Sururyhmässä olen ollut kaksi kertaa. Mistä voisin saada konkreettista apua?