Olen 22-vuotias nuori nainen päällisin puolin
onnellinen.Viime elokuussa jouduin tekemään
elämäni vaikeimman päätöksen.
Tulin Englannissa asuessani raskaaksi,juuri
edeltävällä viikolla olin saanut tietää että olin
päässyt haluamaani kouluun opiskelemaan.Kävin
psykologin juttusilla ja hän sanoi että mitä vain
päätänkin kyllä kaikki menee lopulta parhain
päin,joten ei juuri apua siitä.
Juttelin ystävieni,silloisen poikaystäväni ja
äitini kanssa tilanteesta.Kaikki olivat asiasta
samaa mieltä että lasta ei ole mitään järkeä
pitää.
Itkin joka yö itseni uneen mutta lopulta tulin
siihen päätökseen että joudun valitsemaan
abortin.Tunsin olevani painostuksen alaisena.
Pari päivää abortin jälkeen muutin takaisin
suomeen ja koulu alkoi seuraavana päivänä.Tuntui
että kyllä elämä tästä vielä alkaa
luistamaan,mutta nyt monena yönä herään yksin
itkien ja miettien että mitä jos....
Tämä on tyypillisesti teini-ikäisten ongelma
mutta onko ketään ikäistäni joka on käynyt
vastaavaa läpi.Apu olisi tarpeen!!
onnellinen.Viime elokuussa jouduin tekemään
elämäni vaikeimman päätöksen.
Tulin Englannissa asuessani raskaaksi,juuri
edeltävällä viikolla olin saanut tietää että olin
päässyt haluamaani kouluun opiskelemaan.Kävin
psykologin juttusilla ja hän sanoi että mitä vain
päätänkin kyllä kaikki menee lopulta parhain
päin,joten ei juuri apua siitä.
Juttelin ystävieni,silloisen poikaystäväni ja
äitini kanssa tilanteesta.Kaikki olivat asiasta
samaa mieltä että lasta ei ole mitään järkeä
pitää.
Itkin joka yö itseni uneen mutta lopulta tulin
siihen päätökseen että joudun valitsemaan
abortin.Tunsin olevani painostuksen alaisena.
Pari päivää abortin jälkeen muutin takaisin
suomeen ja koulu alkoi seuraavana päivänä.Tuntui
että kyllä elämä tästä vielä alkaa
luistamaan,mutta nyt monena yönä herään yksin
itkien ja miettien että mitä jos....
Tämä on tyypillisesti teini-ikäisten ongelma
mutta onko ketään ikäistäni joka on käynyt
vastaavaa läpi.Apu olisi tarpeen!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olin 19- v.nuori tyttö,kun minulle tehtiin
abortti.Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen pienen
pojan ylpeä äiti, mutta mielessäni/sydämessäni
olen kaikki nämä vuodet(ja varmasti koko loppu
elämäni)miettinyt sitä yhtä pientä jota en voinut
pitää.Ei sitä pysty unohtamaan kun ainoastaan
piniksi hetkiksi, se seuraa aina ja ikuisesti
mukana.Monesti huomaan ajattelevani, että nyt se
olisi sen ja sen ikäinen, minkähän näköinen,
tyttö vai poika ja pahinta on kun näkee
suunnilleen samanikäisiä lapsia ja ajattelee,
että tuollainen se voisi juuri nyt olla.
Sen voin sinulle luvata, että pääset yli sen
kaikista pahimman olon aivan varmasti, ja ehkä
annat jopa ajan kanssa itsellesi anteeksi, mutta
unohtamaan et tule koskaan.
Nämä ovat hyvin vaikeita asioita, mutta niiden
kanssa on opittava elämään tai muuten sinulla ei
ole tulevaisuutta.Tehty mikä tehty, ei sille
mitään mahda,-sanon itselleni usein, ja jo hetken
päästä tajuan miten tyhmästi sanottu, mutta silti
ymmärrän, että se oli minun päätös ei kenenkään
muun.
Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa ja
ota päivä kerrallaan (vaikka vähän sateisempikin).
Paistaa se päivä vielä risukasaankin!
elä älä muistele eilistä sillä eilistä ei enää
ole odota innolla huomista tiedän kokemuksesta
sillä mä ajoin todella pahan kolarin noin 5v
sitten ja se meinas olla niin sanotusti viimenen
matka mä jouduin pyörätuoliin ja menetin uskoni
niin sanottuun huomiseen mä pyörin itse säälissä
ja en tahtonut jaksaa enää elää kun kaikki tytöt
kiersi kaukaa semmosen "tuolihirviön" mut nyt
muutama kuukausi mä löysin tytön joka ei
säikähtänytkään sitä mun tuolia ja nyt mä taas
uskon et vaikka mitä tapahtuis niin elämä voittaa
kuitenkin