Mielialani heittelehtivät itkuisesta epäuskoiseen. Myös syyllinen olo kun en jaksanut ehkä tukea äitiäni tarpeeksi, kun hänellä oli paljon stressiä viime aikoina. Minulla on pieni lapsi vuoden vanha, joka katsoo ihmeissään kun purskahtelen itkuun vähän väliä. Onko lapselle haitaksi nähdä minut tälläisena? Kannattaisiko minun yrittää olla vain ajattelematta äitiäni ja katsomata valokuvia. Miten olette samassa tilanteessa olleet selvinneet? Minulla ei ole lapselle hoitopaikkaa, koska äitini oli oikeastaan ainoa minun lisäkseni joka hoiti lasta..
Äitini kuoli viime yönä
suruinen
14444
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Itse kamppailen myös äidin menettämisen tuskan kanssa. Olisipa olemassa jokin vertaistukiyhteisö äidin menettäneille...todella paljon voimia tarvitaan selviytymiseen. Itse en valokuvia pysty lainkaan katsomaan, ehkäpä ajan kanssa. Voimia sinulla
Jaksamista ja myötätuntoa kaikille äitinsä menettäneille.
Muistot jää.
Ap hae apua, hanki lapsellesi hoitopaikka, on tulossa hautajaiset ja paljon muuta järjestelyä.,
Olet äiti itsekin ja lapsi aivan pieni. Hakeudu kriisihoitoon tk:een ym.
Tsempaten myöskin äidin menettänyt.
Elämässä tapahtuu kaikenlaista. Ålä jossittele, äitisi ymmärtää ja kiitä ja rakkaudella muista.
vai nin
Oma äitini kuoli myös kuukausi sitten. Ensimmäiset päivät oli sekavia, enkä tiennyt miten selviän eteenpäin, mutta jo alle viikossa helpotti vähän. Yllätyin itsekin miten helpolta alkoi tuntua, kun pelkäsin sen pahan ahdistuksen kestävän vuosia tai kuukausia. Toki suru tulee vieläkin päivittäin, mutta olen ilmeisesti hyväksynyt kuoleman nyt. Saattaa olla, että vielä pahenee jossain vaiheessa, ja olen nyt tauolla surusta, kun hautajaisia ja perunkirjoituksia ym. pitää järjestää. Voimia kaikille läheisensä menettäneille ja eritoten äitinsä, äidin mukana lähtee jotain ainutlaatuista.
Tunnen myös hieman syyllisyyttä, koska pärjään näin hyvin näin lyhyen ajan kuluttua äidin kuolemasta, onko kenelläkään muulla samanlaista syyllisyyttä? Rakastin äitiä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän minua. Paljon jäi sanomatta ja tekemättä yhdessä ja hän lähti yllättäen ja melko nuorena (62).
Voimia
Jos ei ole aikaa tehdä surutyötä, se jää taka-alalle, mutta tulee takaisin.
Ensimmäinen vuosi oli kauhea, toinen meni jo helpommin. Hammaslääkäri totesi, että hampaani olivat kuluneet, ilmeisesti purin niitä yhteen nukkuessa.
Äitini kuoli vajaa 2 kk sitten keuhkosyöpään 62-vuotiaana. Syöpää hän kerkesi sairastaa vain puolisen vuotta.
Olimme läheiset, kuin parhaat ystävät, jotka asuivat eri kaupungeissa. Äidin kuolema oli pahin pelkoni.
Syyllistän itseäni monestakin asiasta. Turhaan, sillä suurimmalle osalle niistä en enää mitään voi. Ja mietin miksi ja miten elämäni voi jatkua kuin mitään ei puuttuisi. Miksi jaksan hoitaa asioita ja miksi osan ajasta tunnen olevani ihan ok??? Olenko edelleen shokissa sitä tajuamatta vai olenko vain kylmä harppu?
Kuitenkin toivon/luulen että äitini ymmärtäisi mitä käyn läpi. Tämä ei ole helppoa vaikka välillä huijaan itseni niin luulemaan.
Tuskin tämä helpotti oloasi. Käyn vielä niin tätä omaa suruani läpi etten oikein osaa lausua lohdutuksen sanoja, kun ne kaikki kuulostaa niin ontoilta.
Voimia nyt kuitenkin
Äitini on 90v. Hän on välillä kotona, välillä sairaalassa.
Meillä on aina ollut etäiset välit.
Jos hän ei olisi äitini kiertäisin kaukaa. Olen miettinyt, surenko jos hän kuolee ennen minua, tulos on, en sure.
Jokainen suree vanhempiensa poismenoa, ainakin sitä läheisyyden loppumista tai sen puuttumista. Jos vanhuksella on riittänyt elämänvuosia, lapset ehtii sopeutua ajatukseen kuolemasta, ja tavallaan valmistautua tulevaan toisen vielä eläessä samalla kun siinä vähitellen irtaantuu isä-äiti-suhteestaan.
Surun määrä on erilaista sen mukaan onko poismennyt ensimmäinen lähiomainen tai jos on joutunut kokemaan menetyksen jo aiemmin, ja toisaalta ajan kuluessa sitä joutuu ajattelemaan elämän päättymistä myös omalta kohdaltaan.
Vaikka surutyö on raskasta, eikä sitä jaksaisi, mutta lohdullista kyllä, se mahdollistaa kaikessa kipeydessään kasvun ihmisenä.
Niin mietinkin, saattaisin surra sitä mitä meillä ei ollut.
Vaikka äiti olikin olemassa, hän ei osannut olla ainoalle tyttärelleen äiti. Hän oli mustasukkainen nuoruudestani, kauneudestani, näytti että toivoi ettei minua olisikaan, paitsi jos tarvitsi minulta jotain.
Yllytti isäni kimppuuni valehtelemalla, sain melkein aina turhaan selkääni. Poikiin hän suhtautui paremmin, ainakin vanhimpaan poikaan.
Olen passannut äitiä siitä asti kun kynnelle kykenin, hän piti luonnollisena että olen piikansa, ei ole ikinä käynyt töissä, vaikka hän oli terve, minun piti käydä oman perheen ja työssäkäynnin lisäksi käydä auttamassa häntäkin. Lähes kuusikymppiseksi pidin sen luonnollisena, olin niin tottunut olemaan hänelle palvelija.
Sitten lopetin, panin välit lähes kokonaan poikki. Nyt taas hoidan jos on kotona sairaalasta.
Mutta en pidä hänestä, enkä surisi muuta kuin sitä, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä.
Se on aina niin yksilöllistä ja ihmissuhteet erilaisia. Kun olin nuorempana vielä äitini ohjattavissa, hän monasti sanoi, ettei lapsia tarvitse olla, eikä niitä pidä hankkia, ja sekin oli vain yksi keino, millä hän pyrki järjestelemään omaa vanhuuttaan. Siihen kuului myös toistuva painostaminen, jotta olisin suostunut ottamaan hänet hoidettavakseni. Se alkoi joskus parikymmentä vuotta sitten kun hän oli täyttänyt 70 ja jolloin myös isäni vielä eli. Välillä äitini kaiketi tekeytyi sairaammaksi kuin mitä oikeasti oli, ja aina siellä käydessäni hän alkoi riidellä tästä asiasta. Isäni ehti kuolla ja oli pitkään hoidettavana siinä välissä, sen jälkeen äitini asui yksinään kymmenisen vuotta omakotitalossa. Yritin ehdottaa kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mutta mikään muu ei olisi kelvannut kuin se, että joku lapsista olisi lupautunut hoitamaan häntä. Todellisuudessa hän ei tarvinnut ulkopuolista hoitoapua (vaikka muuta apua tottakai pitkin matkaa) kuin vasta aivan vähän ennen kuolemaansa ja se puoli meni ikäänkuin omaa rataansa ja varmasti hän oli siitä hyvinkin selvillä ja toimi tietoisesti.
muistakaa tää JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN.rakastakaa toista ihmistä,niinkuin haluaisitte itseänne rakastettavan.
Minun 55v äiti kuoli n.3 viikkoa sitten. Isä meni jo kauan aikaa sitten ja ainoan tuntemani vanhemman menetys on niin vaikeaa etten löydä sanoja sille. Yllättävän hyvin arki kuitenkin on jatkunut pienen lapsen kanssa. Lupasin äidille, että jos sulle huonosti käy niin älä murehdi minusta, me kyllä pärjätään. Tavallaan haluan lunastaa lupauksen ja jatkaa elämää mahd. onnellisena. Unen kanssa on välillä ongelmia kylläkin. Kävin sairaalassa katsomassa äitiäni kun hän oli vasta kuollut ja ei se tuntunut pahalta katsoa. Äiti näytti kauniilta, ei ollut enää kipuja.