Mun elämä on ollu aika alamäkeä viim.syyskuusta
asti. Ensin mun täti mun kummi asuu n.500km
päästä täältä mutta mulle tosi tärkee ihminen
vieläkin olin yleensä kaikki kesät siellä saatto
olla mu poikakaverikin aina muka ni sairastú
vakavaan haimasyöpään viime vuojen syysykuussa
lääkärit lupas hälle elinaikaa 1kk-12kk!!se oli
tosi raskasta aikaa varsinkin mun mummolle jonka
tytär tämä oli ja mulle tietty kanssa. Ni se mun
täti kuoli joulun aatonaattona eipä jouluakan
tullu vietettyä ku suri koko ajan sitä tätiä eikä
siitä ole vieläkän päässy yli.
Sitten tammikuun puolessa välissä jäin mun serkun
kolme vuotias poika auton alle jonka sylikummi
minä olin. Ja hän menehtyi vammoihinsa
sairaalassa kahen päivän päästä se oli tosi kova
isku mun serkulle ja sen miehelle. Pojan isä ei
tosiakan kestäny sitä menetystä vaan teki itsarin
kahen viikon päästä poikansa kuolemasta. Ihan
hirvee talvi ollu surua suryn päälle. Mulla rupes
tosiankin koulu menee ihan penkin alle. Lukiota
olis ollu menossa viiminen vuosi.
Sitten kaiken harjaiseksi mun vanhemat eros
huhtikuussa kun isä löyti toisen naisen. Isä ja
äiti oli ollu naimisissa kakskymmentäviisi
vuotta. Ei olis kyllä uskonu että he eroos.
Ja m sitten vielä mun poikaystävä jonka kanssa mä
olin seurustelu kaks ja puo vuotta jätti minut
vapun seutuun. Oli kuulema ollu tosi vähällä
huomiolla että mä olin keskittyny muihin asioihin
enkä häneen tarpeeksi. Ja vielä kaiken huippuna
mä reputin lukiosta. Mun elämä on ollu yhtä
helvettiä. Isästä en oo kuulu sen jälkeen mitään
kun se eros äitin kanssa kolme kuukautta sitten
muutti ruotsiin uuven naisen kanssa. Kysyn vaan
hiljaa millonka tämä elämä muuttu paremaksi. Ei
tietty surua oo vielä surtu. Mun täti joka oli
mulle tosi tärkee pysyy mun mielessä aina
varsinkin mun kolmen vuojen ikänen kummipoika.
Ja enkä oo vielä päässy yli mun poikakaverista
jota mä rakastin ylikaiken ja rakastan edelleen.
Mä olisin valmis ottaa hänet takasin ja oon
ehottanukin sille että kokeiltas vielä kerran
mutta hän ei suostu. Itsariakín oon yrittäny
1.kerran mutta epä onnistu. Ammattiauttajan
puheella oon käyny nyt kolme kertaa joka ei ole
kyllä auttanu yhtään. Mä en tied' mitä minä
teen!!!!.
asti. Ensin mun täti mun kummi asuu n.500km
päästä täältä mutta mulle tosi tärkee ihminen
vieläkin olin yleensä kaikki kesät siellä saatto
olla mu poikakaverikin aina muka ni sairastú
vakavaan haimasyöpään viime vuojen syysykuussa
lääkärit lupas hälle elinaikaa 1kk-12kk!!se oli
tosi raskasta aikaa varsinkin mun mummolle jonka
tytär tämä oli ja mulle tietty kanssa. Ni se mun
täti kuoli joulun aatonaattona eipä jouluakan
tullu vietettyä ku suri koko ajan sitä tätiä eikä
siitä ole vieläkän päässy yli.
Sitten tammikuun puolessa välissä jäin mun serkun
kolme vuotias poika auton alle jonka sylikummi
minä olin. Ja hän menehtyi vammoihinsa
sairaalassa kahen päivän päästä se oli tosi kova
isku mun serkulle ja sen miehelle. Pojan isä ei
tosiakan kestäny sitä menetystä vaan teki itsarin
kahen viikon päästä poikansa kuolemasta. Ihan
hirvee talvi ollu surua suryn päälle. Mulla rupes
tosiankin koulu menee ihan penkin alle. Lukiota
olis ollu menossa viiminen vuosi.
Sitten kaiken harjaiseksi mun vanhemat eros
huhtikuussa kun isä löyti toisen naisen. Isä ja
äiti oli ollu naimisissa kakskymmentäviisi
vuotta. Ei olis kyllä uskonu että he eroos.
Ja m sitten vielä mun poikaystävä jonka kanssa mä
olin seurustelu kaks ja puo vuotta jätti minut
vapun seutuun. Oli kuulema ollu tosi vähällä
huomiolla että mä olin keskittyny muihin asioihin
enkä häneen tarpeeksi. Ja vielä kaiken huippuna
mä reputin lukiosta. Mun elämä on ollu yhtä
helvettiä. Isästä en oo kuulu sen jälkeen mitään
kun se eros äitin kanssa kolme kuukautta sitten
muutti ruotsiin uuven naisen kanssa. Kysyn vaan
hiljaa millonka tämä elämä muuttu paremaksi. Ei
tietty surua oo vielä surtu. Mun täti joka oli
mulle tosi tärkee pysyy mun mielessä aina
varsinkin mun kolmen vuojen ikänen kummipoika.
Ja enkä oo vielä päässy yli mun poikakaverista
jota mä rakastin ylikaiken ja rakastan edelleen.
Mä olisin valmis ottaa hänet takasin ja oon
ehottanukin sille että kokeiltas vielä kerran
mutta hän ei suostu. Itsariakín oon yrittäny
1.kerran mutta epä onnistu. Ammattiauttajan
puheella oon käyny nyt kolme kertaa joka ei ole
kyllä auttanu yhtään. Mä en tied' mitä minä
teen!!!!.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulle tuli oikeen itku kun luin sun viestisi.
Mulle on kans elämä ollut aika tuskaa tässä
vuoden verran. Mutta toivon voimia sulle. Kyllä
elämä ajan mittaan helpottaa, usko pois! Joskus
tarvitaan myrskyjä, jotta taas saisi nauttia
auringon paisteesta. Joskus sitä kysyy itseltään
mikä tarkoitus kaikella on, mutta ei niitä
vastauksia aina löydy. Suru ei helpota kuin
suremalla, joten sure oma aikasi, mutta muista
että kyllä se aurinko paistaa joskus
risukasaankin. Älä luovuta! Olet vielä nuori
ihminen, jolle elämällä on vielä paljon
tarjottavana, paljon iloisiakin asioita, tsemppiä!
P.S Jos tuntuu, että ammattiauttajalle puhuminen
ei auta (niinkuin ei auttanut minullakaan), niin
katsoppas tätä osoitetta. Sinne voit kirjoitella
vapaaehtoisille ihmisille murheistasi. Mulle on
ainakin ollut tosi paljon apua, kun oon
kirjotellut sinne.
http://www.tukinet.net/
että suru katoaa.se on parasta tässä ihmisenä
olossa että voimme unohtaa,jokainen asia himmenee
hiljalleen osaksi kaikkea.itse olen ollut hieman
samassa tilanteessa jo kauan,kolmisen vuotta.olen
käynyt terapiassa kaksi vuotta ja se on TODELLA
auttanut! se avain löytyy vaan siitä että niitä
asioita vain oppii kestämään ja itseään oppii
tuntemaan jatkuvasti paremmin.toivottavasti sulla
on voimaa jaksaa tän vaikean ajan läpi,minä
ainakin olen ajatuksissani sinun tukenasi.joskus
tuntuu vaan siltä että juuri kun hiukan taas
jaksaa elämää,että jossain näkyy valoa niin tulee
uusi luoti joka taas tuntuu viimeistelevän homman
lopullisesti.mulla on menny jo kauan taas tosi
hyvin,mutta pari päivää sitten maailma tuntui
sortuvan oikein vauhdilla,en viitsi mainita
asiaa.usko mua,itsestä se voima lähtee,suru
haihtuu,parasta on kun on ollut masennuksen
kourissa viikkoja ja sitten istuu jossain ulkon
atai pankissa ja katsoo kaikkia ihmisiä,joitten
elämässä tuntuu olevan niin helvetisti
tarkoitusta ja on ite tosi väsynyt ja tuijottaa
vaan JA SITTEN tulee se olo,että mähän elän,mähän
olen menköön kaikki paska pois,mä elän.ja jos
joku ihminen tulee mulle jotain tosi tärkeenä
valittaan jostain täysin turhasta ja yrittää olla
kauheen erityinen ni aattelen vaan, että niin
niin kyllä säkin sängyssä itsekkään vaimos tai
miehes alla valitat ja huolehdit selluliiteista
tai paksusta mahasta,ja ku olen aay´tellu näin ni
mua ei enää kiukuta se paskanjauhanta vaan
aattelen,että niin,kaikilla on pelkonsa
ongelmansa,kukaan ei ole erilainen,enemmänkin
tulee aatelleeks,että jokainen selviää
tyylillään,toinen kääntyy sisään päin toinen
karkaa kotoa kolmas lyö tai ryyppää,mutta sillä
että itse ei suutu,että ymmärtää itseään ja
ympäristöään pääsee erittäin paljon
pitemmälle.VOIMIA,kesä on tullut,unohda
unohda,mutta älä pakene.halaus
voi tyttö rukka sanon jos toi pitää paikkansa
tsemppii vaan aurinko nousee joka aamu ja uusi
päivä mahdollisuuksii täynnä. MUTTA JOS sepitit
ton äskeisen niin se on julmaa, koska em asioita
tosiaan tapahtuu monillekin ja ne eivät naurata
todellakaan.