Olin tulossa uskoon kun tapasin ei-uskovan avomieheni. Olemme seurustelleet 3 vuotta, tähän aikaan sisältyi muun seuran hakuyrityksiä miehen osalta, viim. vuoteen ei ole sitä tehnyt. Nämä asiat annoin anteeksi, koska uskoin parannukseen (vaikka kolkuttaa edelleen). Menimme kihloihin (minulle lupaus avioliitosta, kai hänkin silloin tosissaan oli) ; nyttemmin molempien sormukset ovat kadonneet, hänellä töissä, minulla vahingossa laihtumisen seurauksena (ei pysynyt sormessa). Uusia sormuksia ei ole kuulunut, ei ole kunnolla ollut edes puhetta. Viimeksi eilen hän tuumasi, että JOS mennään JOSKUS naimisiin..
Minulle usko Kristukseen on kaikki kaikessa, enkä halua Hänen valostaan elämässäni luopua. Kuitenkin olen alkanut pelkäämään uskonelämäni puolesta, kun on miehellä on pahoja päiviä melko paljon tiukan talouden ja masentuneisuuden takia, ja silloin kotonamme kirotaan pirua ja perkelettä -niinkuin mokoma ei muutenkin olis kyttäilemässä- ja haukutaan Jumalaa kun elämä on niin kurjaa.. tuntuu todella pahalta.. Kuitenkin haluaisin elättää toivetta miehen uskoontulosta, jos hän heräisi kuitenkin.. Olen myös peräänantamaton; en luovuta ennenkuin on pakko, enkä haluaisi miestä jättää yksinkään sairastelunsa ja murheidensa vuoksi, vaikka hän kaiken minuun purkaakin. Ymmärrän häntä, sillä olen ollut itsekin elämän umpikujassa useammin kuin kerran, mutta en hyväksy sitä että koska olen ainoa jonka kanssa voi puhua, olen myös se johon tunteet puretaan..
Miten näette sisaret ja veljet tämän tilanteen, onko mitään toivoa? Itse olen alkanut usean epäonnistuneen parisuhteen myötä epäilemään omia voimavarojani; tuntuu etten pysty tekemään miestäni onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämäänsä, vaikka päälläni seisoisin. Hänellä olisi itsellään avaimet siihen, mutta hänellä ei ole pienintäkään mielenkiintoa hakea apua enää muutaman avunhakureisun epäonnistuttua. Suhdettamme rasittaa myös useat fyysiset sairauteni, joiden vuoksi joudun olemaan osa-aikatöissä ja joskus kuten nytkin, kokonaan pois työelämästä. Tunnen olevani pelkkä loinen ja murheenaiheuttaja hänelle (olen tottunut aina tuomaan oman osani talouteen). Olen koettanut painottaa hänelle muitakin elämänarvoja kuin rahaa, keskittymistä johonkin sellaiseen -esim. parisuhteeseen- mistä on iloa muutenkin kuin euroja pyörittämällä, mutta tuloksetta. Hän pitää minua huolettomana haihattelijana joka ei huomisesta huoli (ei pidä paikkaansa) vaan jaksaa hymyillä aina.. minä pidän häntä suorituskeskeisenä murehtijana, jonka elämästä ei mitään tule ilman väljää rahaa.. Ymmärrän toki, ettei ilman euroja elä, mutta haluaisin elämän painopisteen olevan jossain muualla kuin talouteen keskittymisessä.. Onko tämä täysin toivotonta..?
Minulle usko Kristukseen on kaikki kaikessa, enkä halua Hänen valostaan elämässäni luopua. Kuitenkin olen alkanut pelkäämään uskonelämäni puolesta, kun on miehellä on pahoja päiviä melko paljon tiukan talouden ja masentuneisuuden takia, ja silloin kotonamme kirotaan pirua ja perkelettä -niinkuin mokoma ei muutenkin olis kyttäilemässä- ja haukutaan Jumalaa kun elämä on niin kurjaa.. tuntuu todella pahalta.. Kuitenkin haluaisin elättää toivetta miehen uskoontulosta, jos hän heräisi kuitenkin.. Olen myös peräänantamaton; en luovuta ennenkuin on pakko, enkä haluaisi miestä jättää yksinkään sairastelunsa ja murheidensa vuoksi, vaikka hän kaiken minuun purkaakin. Ymmärrän häntä, sillä olen ollut itsekin elämän umpikujassa useammin kuin kerran, mutta en hyväksy sitä että koska olen ainoa jonka kanssa voi puhua, olen myös se johon tunteet puretaan..
Miten näette sisaret ja veljet tämän tilanteen, onko mitään toivoa? Itse olen alkanut usean epäonnistuneen parisuhteen myötä epäilemään omia voimavarojani; tuntuu etten pysty tekemään miestäni onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämäänsä, vaikka päälläni seisoisin. Hänellä olisi itsellään avaimet siihen, mutta hänellä ei ole pienintäkään mielenkiintoa hakea apua enää muutaman avunhakureisun epäonnistuttua. Suhdettamme rasittaa myös useat fyysiset sairauteni, joiden vuoksi joudun olemaan osa-aikatöissä ja joskus kuten nytkin, kokonaan pois työelämästä. Tunnen olevani pelkkä loinen ja murheenaiheuttaja hänelle (olen tottunut aina tuomaan oman osani talouteen). Olen koettanut painottaa hänelle muitakin elämänarvoja kuin rahaa, keskittymistä johonkin sellaiseen -esim. parisuhteeseen- mistä on iloa muutenkin kuin euroja pyörittämällä, mutta tuloksetta. Hän pitää minua huolettomana haihattelijana joka ei huomisesta huoli (ei pidä paikkaansa) vaan jaksaa hymyillä aina.. minä pidän häntä suorituskeskeisenä murehtijana, jonka elämästä ei mitään tule ilman väljää rahaa.. Ymmärrän toki, ettei ilman euroja elä, mutta haluaisin elämän painopisteen olevan jossain muualla kuin talouteen keskittymisessä.. Onko tämä täysin toivotonta..?
Vastaukset 17
Vanhimmat
moi. Itse olen ateisti ja emäntä uskovainen. En lähtis uskoa tuputtamaan, minussa sellainen aiheuttaa vihareaktion. Olen joskus uskonut jumalaan mutta niin paljon kaikkea pahaa on tapahtunut, että ei o mitää uskoa. Noh sitten asiaan. Emäntää potkii eteenpäin jumala ja läheiset ja minua taasen puuhailla omia juttuja. Kaikilla on varmasti jotain mitä on kiva tehdä? Siispä sitä tekemään. Ja emäntä tajuaa jo et vaik mun jutut kuulostaakin pöhelöiltä, ei se niihin puutu vaan antaa puuhailla omien "huuhaa" juttujen parissa. Sitten on emäntä joka on minulle tärkeä. Raha nyt minulle on oikeastaan se ja sama onko vai ei ja niin emännällekkin.
niin ja itse olen ollut vuosia masentunut, unihäiriöinen, alkoholisoitunut. Mutten enää kerran vaan ajattelin, et onko tämä nyt sitten elämää. Aloin puuhaamaan omaa firmaa, ajattelin että olisin velaton vapaa lintu, saisin hyvän parisuhteen ja vielä kerran huippukunnossa. Ja olen parissa vuodessa lähes saavuttanut tavoitteeni, vastoinkäymisistä huolimatta. Koska jonain päivänä kaikki nuo on totta. Nykyään juon harvoin, ei masenna, mutta ylipirteys vaivaa vieläkin, mutta unilääkkeisiin en koske enää ikinä. Läpi harmaan kiven asenne auttaa vaikka rämpis paskassa =)
Elä kaikesta huolimatta uskonelämääsi, ei sitä ongelmien takia pidä laittaa toissijaiseksi asiaksi, kun sinulla uskoa on. Joskus uskovaisten elämä on vaikeaa, mutta se on vain viisainta elää päivä sekä hetki kerrallaan, ja muistaa rukoilla, kertoa kaikki asiat rukouksessa.
Et ole syypää ongelmiin, älä enää ajattele niin, Joskus voi sairauskin johtua siitä että on jotenkin henkisesti "kovilla" tai on jotain henkisiä ongelmia, koska tiedät että et ole sairas leikilläsi ja sen takia pois töistä, et tee väärin kun olet sairaslomalla niinkuin sinun pitääkin olla.
Ymmärrän kyllä että haluaisit kertomalla saada hänetkin ymmärtämään uskonasioita ja tulemaan uskoon, mutta eiköhän siihen kuintekin taida se rukous olla tärkeintä?
Olen kuullut tarinoita ihmisistä joissa toinen joka on uskossa on ikänsä rukoillut sen uskosta osattoman puolesta, ja se toinen tuli eräässä tapauksessa uskoon vasta kun se toinen oli jo kuollut (tässä tapauksessa äiti) mutta tuli lopulta kuitenkin.
Uskovainen turvaa Jumalaan, joten voit kertoa kaikki huolesi rukouksessa, ja muista joka ikinen päivä rukoilla hänen puolestaan, että hän tulisi uskoon, vaikka se ei siltä näyttäisi ollenkaan, silloin olet ainakin yrittänyt tehdä parhaasi. Jotkut ihmiset eivät halua kuulla uskonasioista, ja silloin on parempi toimia näin.
Rukouspyyntöjäkin voi lähettää, ja kokemuksesta sanon että kannattaa lähettää Netinkin kautta. Siunausta sinulle ja voimia, älä missään tapauksessa anna uskosi hiipua, vaan rukoile toisenkin puolesta vaikka se ei näyttäisi hyödyttävän mitään, vain Jumala yksin tietää miten toisen käy.
"Ymmärrän toki, ettei ilman euroja elä, mutta haluaisin elämän painopisteen olevan jossain muualla kuin talouteen keskittymisessä.. Onko tämä täysin toivotonta..?"
Joillekin elämänlanka on usko tuonpuoleiseen, joillekin se on rahan tuoma turvallisuus ja valta. Vallan kautta saatu turvallisuus edustaa yleensä toisten ihmisten asettamista vihollisiksi koska vallalla haetaan turvallisuutta missä ihminen linnottautuu rahojen kanssa omaan linnakkeeseen ja pyrkii pitämään "roistot" muualla tai pyrkii osoittamaan oman paremmuutensa muihin ihmisiin nähden rahallisuuden avulla.
Kyllä se on täysin mahdotonta sulauttaa kaksi erilaista maailmankatsomusta yhteen. Väistämättä tulee riitoja sen suhteen miten sinä haluaisit elää tai miten hän haluaisi elää. Etkä pakottamalla saa miehestäsi uskovaista, tai jos saat niin miehesi on oppinut että tällainen usko ei edusta vapaaehtoisuutta ja kyse on tällöin ihmisten hallitsemisesta ennemmin kuin uskomisesta jonkinlaiseen jumalaan.
Paavalin opit tosin väittävät että ihminen voi pelastaa puolison uskon avulla, mutta itse uskon että Paavalin opit ovat pikemminkin Saatanan salajuoni millä tuoda ongelmia uskovien keskuuteen. Perustelen omat näkemykseni Paavalin oppeja vastaan siten että ne ovat monelta osin ristiriidassa synoptisten evankeliumien kanssa ja myös Vanhan testamentin kanssa. Paavalin opit ovat jopa ristiriidassa Paavalin omien oppien kanssa.
Voin kuvitella kuinka monet uskovaiset katsovat minun olevan paha ihminen joka tuo riitoja uskovaisten keskuuteen kun puhun pahaa Paavalin opeista. Eikö se Jeesus sanonut että uskovat tulevat olemaan vihan kohteita juurikin Jeesuksen oppien vuoksi? Jeesus ei tullut tuomaan rauhaa vaan oikeudenmukaisuutta. Paavali sen sijaan tuli tuomaan rauhaa. Tutkikaa itse millä tavoin Paavalin opit poikkeavat esimerkiksi Matteuksen, Markuksen tai Luukkaan kirjeiden opeista.
En pidä sinua pahana ihmisenä vaikka olen uskovainen. Tiedän kyllä että on vaikeaa ainakin joskus kun toinen on uskossa ja toinen ei ole, mutta ei-uskoinenhan tiesi jo alussa että toinen on uskovainen mutta ei väittänyt siitä vaan ihmisestä.
Vaikeaakin elämää voi elää, jos se on niin vaikeaa, jos oikeasti rakastaa toista ihmistä. Usko on henkilökohtainen asia josta ei ole mitään syytä luopua elämässä tulevien ongelmien takia, aina sitä voi rukoilla kun on sellaiseen hyvää aikaa.
Usko ei ole jokamiehen, mutta sitä voi saada sen lahjoittajalta, joka on Jumala, ja Jumalaan saa yhteyttä rukouksen kautta, kun uskoo Hänen poikaansa. Usko on armoa ja lahjaa, se ei ole ihmisellä kun hän syntyy tähän maailmaan.
Meillä jokaisella on oma elämä elettävänämme, ja päätökset siitä on tehtävä itse, mutta Jumala johdattaa uskossa olevan ihmisen askeleet, eikä häntä jätetä.
Kiitos viesteistänne rakkaat ystävät
Entinen koulutoveri sanoi eronneensa poikaystävästä kun hän ei ollut uskossa.
Sitten tytöllä oli useita irtosuhteita.
Näistä hän ei kuitenkaan puhunut mitään. Kukaan ei saisi kuitenkaan ikinä tietää, kun ne tapahtuivat työmatkan aikana ulkomailla.
Hän tapasi uudestaan entisen seurustelukaverinsa ja he menivät naimisiin, eivät saaneet koskaan lapsia.
Mitä tyttö teki väärin, hänen ei olisi pitänyt lopettaa seurustelua kun mielsi uskon puuttumisen olevan paha asia.
Rakkaus on kaikki kaikessa, älä vain tee tuollaista ratkaisua pääasiallisena vaikuttimena uskon puuttuminen.
Raamatussa sanotaan: minä vihaan hylkäämistä, tarkoittaa se naistakin. Mistä tietää vaikka Jumala olisi rankaissut tätä tyttöä lapsettomuudella, kun hän hylkäsi seurustelukaverinsa?
Vaikka ette olisi vielä naimisissa, suhde on jo avioliitto kun rakastatte toisianne Jumalan edessä. Olet siis sydämessäsi sitoutunut häneen.
"Mitä tyttö teki väärin, hänen ei olisi pitänyt lopettaa seurustelua kun mielsi uskon puuttumisen olevan paha asia."
Tyttö oli täysin oikeassa sen suhteen että uskon puuttuminen on paha asia. Kyllähän sen näki jo siitä mitä tyttö teki ulkomailla. Jos tyttö olisi uskonut, ei hänen olisi tarvinnut tyydyttää mieltään lihallisilla nautinnoilla. Koska tytöltä puuttui usko ja hän oli todellisuudessa feikkiuskovainen, otti hän itselleen lopulta miehen joka oli sentään rehellinen oman uskonsa suhteen, toisin kuin mitä tyttö itse oli.
"Rakkaus on kaikki kaikessa"
Jep, eli rakkaus Jumalaan. Kakkosena tulee vasta rakkaus toisiin ihmisiin. Tämäkään tyttö ei rakastanut Jumalaa vaan piti Raamattua lakikirjana jolla ohjaillaan toisia ihmisiä. Mies taas ei pitänyt tällaisesta laillisesta ohjailusta kuten uskonnollisesta aivopesusta. Tyttö tuskin rakasti miestä ja tuskin rakastaa tänä päivänäkään koska tyttö tuskin rakastaa itseään. Minä en ainakaan kykenisi pitämään itsestäni jos olisin tehnyt noin julman tempun että olisin pyrkinyt uskonnon avulla vaikuttamaan puolisoon, sen jälkeen jättäisin hänet ja ottaisin takaisin ja kaiken tämän olin tehnyt siten etten itse rakastanut Jumalaa tai toista ihmistä vaan ohjatakseni toista ihmistä saadakseni valtaa.
"Jos tyttö olisi uskonut, ei hänen olisi tarvinnut tyydyttää mieltään lihallisilla nautinnoilla"
Siis sinusta uskossa olevat ovat täydellisiä ihmisiä jotka eivät voi tehdä mitään väärää? Aika itsekeskeisen ulkokultainen ajatus. Uskova voi tehdä väärin siinä missä uskonnotonkin. Usko ei tee täydelliseksi tai immuuniksi väärälle tai pahalle.
"Koska tytöltä puuttui usko"
Sinä et voi tietää tosien uskon syvyyttä tai sitä katuiko hän pahoa tekojaan. Sinä taasen tee ihan todistetusti syntiä tuomitsemalla toisen vasten parempaa tietoasi.
"Siis sinusta uskossa olevat ovat täydellisiä ihmisiä jotka eivät voi tehdä mitään väärää?"
Mitä hyötyä siitä uskosta on jos ihminen tekee virheitä silloinkin kun ihminen uskoo?
"Sinä taasen tee ihan todistetusti syntiä tuomitsemalla toisen vasten parempaa tietoasi."
Teen päätelmät kirjoituksen perusteella. Tuskin kukaan lähtee parisuhteeseen harkitsematta jos aidosti uskoo Jumalaan.
Aivan samalla tavoin tuo toinen kirjoittaja kritisoi koulutoveriaan tietämättä tarinaa täydellisesti. Jos ihmisen tulee tietää kaikki kaikesta ennen kuin tuomio voidaan tehdä, voiko kukaan muu tehdä tuomita kuin Jumala? Jumala on antanut ihmisille oikeuden tuomita sen perusteella millaista tietoa ihmisillä on. Jos minulla on puutteelliset tiedot, voin syyttää kirjoittajaa joka ei ole tarjonnut riittävän tarkkaa tietoa.
Minä en lähtenyt arvostelemaan tytön hyvyyttä uskon perusteella vaan sitä mikä vaikutus uskon hataruudella oli tytön valintoihin. Hataruuden näkee jo tuosta alkuperäisestä kirjoituksesta koska ei hän olisi ikinä ottanut takaisin vanhaa poikaystävää myöhemmin jos hän olisi uskonut Jumalaan. Jos hän olisi uskonut, olisi hän varmistunut ensin siitä että tuo poikaystävä ei ole sopiva hänelle. Sillä ei ole mitään merkitystä katuiko tyttö oman uskonsa puutetta minun sanomassani. En tullut tuomitsemaan tyttöä. Hän tuskin lukee näitä viestejä ikinä. Tuskin kukaan tänne tulee tuomitsemaan. Eikö keskustelun tarkoitus ole opettaa ihmisiä?
Tämä on keskustelupalsta.
Joku harkitsee ehkä elämänsä suurinta ratkaisua, kyllä minä kerroin kaiken minkä tiesin tästä tositapauksesta. En sanonut hyvyydestä koska sehän on Jumalan lahja.
Me emme voine väkisin ottaa täydellistä elämää jollei Jumala sitä meille salli.
Kerroin totuuden siitäkin että minulla oli aihetta kaunantunteeseen tätä tyttöä kohtaan sillä hän eriarvoisti ihmiset, en tosiaan ollut yhtään hurskaampi häntä, en vain tajunnut siinä iässä ihmisten julmuutta, että he taivaspaikankin veisivät.
Miten ymmärsin hän teki ratkaisunsa masentuneena.
Oikea evankeliumi hyväksyy myös parannuksen tehneet ei suinkaan pelkästään sisäpiiriä.
Mielestäni rakkaus on pysyvämpi asia kuin seurakunta, minne mennä jos ei ole perhettä?
Sanoin näillä sanoilla tälle tytölle aikoinaan "Mitä hyödyttää ajatella uskonasioita jos ei tee mitään"
Vrt Raamattu "Ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta".
Rukoilkaamme tosissaan että ap tekee Jumalan tahdon mukaisen ratkaisun.
.. mistä joku sai päähänsä, että koska on sitoutunut, se tarkoittaa Jumalan silmissä avioliittoa?? Sen verran tiedän, että ei varmasti tarkoita; avioliitolla tulee olla Jumalan siunaus! Ja susiparina eläminen EI ole Jumalan mielen mukaista parisuhdetta! Miehellä ei tunnu olevan kiire naimisiin, joten haluaako hän todellisuudessa sitoutuakaan? En ajattele kuin robotti, että kun toinen ei ole uskossa, "hylkäisin" hänet sen takia; kyse on arvomaailmojen ja jopa käyttäytymisen merkittävistä eroista, joiden vuoksi molemmat kokevat olonsa toisinaan kiusaantuneeksi ja tappelua syntyy lähes joka viikko, kun arvot kilahtavat yhteen, ja minä en ole se, joka huutaa eniten.. Ja jos eroaisimme, olisimme erittäin suurella todennäköisyydellä erittäin hyviä ystäviä, joten kuka puhuu ja syyllistää hylkäämisestä??! Nimim. Farisealainen tyttö? puhuu totta siinä, että tärkein rakkauden kohde on Jumala, sitten tulee maallinen rakkaus, jossa koen agape-tyyppisen lähimmäisenrakkaudenkin olevan tärkeämpi esim. avioliittoa. Irtosuhteita en ole harrastanut koskaan; siis en k-o-s-k-a-a-n, vaan aina ollut 100% uskollinen ja erittäin sitoutunut kulloiseenkin parisuhteeseen tavalla, joka on ollut vieras jokaiselle kumppanilleni. Joten tuntuu kohtuuttomalta verrata minua em. tyttöön. Ks. henkilö edellistä nimimerkkiä lainatakseni EI voi tietää uskoni todellista syvyyttä, tuomitseminen on Kaikkivaltiaan tehtävä, ei jonkun joka kirjoittaa tällä saitilla. Meistä jokainen tulee vastaamaan kerran jokaisesta teostaan, kuten myös tekemättäjättämisestään. Ja mitä tuohon lapsettomuuteen tulee, emme voi saada avomieheni kanssa lapsia.. mitä se kertoo suhteestamme, jos tuon esimerkin tytön kohdalla sitä pidettiin rangaistuksena synnistä?
Jumala hyväksyy sinun ratkaisusi, jos teet sen omasta vapaasta tahdostasi.
Voidaan olla eri mieltä, muotomenot eivät takaa Jumalan siunausta, seurakuntasi opettaa väärin jos he sanovat, hylkää rakastamasi mies jollei hän suostu avioliittoon.
Miksi uskosta täytyy keskustella, paitsi jos mies haluaa?
Paavali kehotti pysymään liitossa vaikka ei olisi uskovainen puoliso.
Mainitsemani tyttö syytti Jumalaa minkä takia hän erehtyi eroamaan sulhasestaan.
Sano Raamatusta yksi kohta jossa selitetään tarkasti mitä muodollisuuksia on käytävä läpi. Avioliitto on sydämessä, vapaaehtoinen halu olla sen kanssa jota rakastaa.
Pahoittelen jos käsitykseni loukkaa.
Harkitse tarkkaan, erilaisuudet voivat jopa täydentää toisiaan. Miehesi voi hänkin tulla uskoon jonain päivänä.
Tapaus oli omasta elämästäni, tyttö loukkasi minua kun jätti hädän hetkellä yksin.
Vielä jälkikäteenkin hän juonitteli minua ansaan.
No kyllä silti olen sitä mieltä etten itse jättäisi opittujen käskyjen tähden avomiestä, sittenhän pitäisin Jumalaa hirveänä raakalaisena joka ei anna olla onnellinen.
Ja mistä tiedät noin nuorena saatko lapsia? Älä loukkaannu.
.. Ikävä kuulla, että tuo esimerkki oli omasta elämästäsi :( itse pahoittelen, että nousin takajaloilleni, koska minua on syyllistetty enemmän ja vähemmän koko sairaanaoloaikani, ikäänkuin se olisi minun syyni että olen kipeä. Voihan se olla seurausta aiemmista pahoista teoista, mutta itse näen asian niin, että Jumala on laittanut ikeen kannettavakseni jotta pysyisin nöyränä Hänen Sanalleen.. en ole mikään katukoppelo ollut koskaan, mutta luottanut omiin voimiini liiaksi; niin asiat ei vaan suju..
Itse en kuulu mihinkään seurakuntaan, ts. olen tullut uskoon yksin ja myös vaalin sitä lähestulkoon yksin; muutama kamu on, mutta he eivät tiedä hlökohtaisesta tilanteestani mitään. Avioliittoon en ole koskaan vaatinut muuta kuin Herran siunauksen; en halua prameita häitä, en edes vieraita kalliista puvusta puhumattakaan.. Mutta sen siunauksen haluan, enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että toinen osapuoli olisi valmis sitä haluamaan lähiaikoina. Hän haluaa odottaa, ja minun mielestäni mua tutkaillaan ja arvioidaan, olenko edes sopiva elinikäiseksi kumppaniksi,, vai tulisiko minusta ja vaivoistani ja uskossaolemisestani olemaan vain ongelmaa tulevaisuudessa
Tuo sinun tyttösi käyttäytyminen oli kaikkea muuta kuin kristillistä :( mitä juonitteluun tulee, olen lähes koko elämäni työskennellyt miesvaltaisilla aloilla tietoisesti, koska en jaksa kuulla naisten juonitteluja; kyllähän miehetkin sen osaavat, mutta he myös kantavat vastuun paremmin puheistansa jos heidät saa kiinni. Naiset kieltävät kaiken ja juonivat lisää..
En pidä itseäni lasten saamisen kannalta kovin nuorena enää.. enkä tiedä muutaman vuoden päästä pystyisinkö olemaan sellainen äiti kuin haluaisin jos sairauteni etenevät tätä tahtia.. Mutta myöskään lasten saaminen ei ole pakko; jos heitä ei siunaannu, se olkoon Jumalan tahto. Paljon on tässäkin maassa muista maista puhumattakaan, lapsia vailla aikuisen tuomaa turvaa ja ehdotonta rakkautta; heihin voin huolenpitoni vuodattaa..
Ymmärrän kantasi tähän asiaan, koska minut on jätetty yksin. En tiedä onko henkinen yksinjääminen pahempaa kuin fyysinen.. väittäisin että on, erityisesti silloin, kun se on väkivallalla höystettyä, kuten minulla on joskus ollut..
Toivotan sinulle ,,,,,, ja muillekin siunattua joulun aikaa.. en juurikaan saanut apua tästä viestiketjusta, syyttely jäi taas päällimmäisenä mieleen, mutta koska olen luovuttanut asian Isän ratkaistavaksi, uskon vakaasti että hän myös tekee sen huolimatta siitä, mikä minun mielipiteeni ja tahtoni on. Kiitos vastauksista
Kun teet ratkaisun oman vapaan tahtosi mukaan, et kadu sitä etkä tunne syyllisyyttä.
Miksi tuntemani tyttö teki hölmöyksiä, koska hänen vaikuttimensa olivat pääasiassa opittuja, hän ei ollut oma itsensä. Ehkä syyllisyydentunne - mielestäni väärä sellainen sai kaiken aikaan.
Ajattelen näin, jos joku mieltää uskis ei voisi tehdä virheitä, me päätämme itse mikä on virhe.
Syntiä on tekemättä jättäminen, kun apua tarvitseva jää yksin, eivätkä henkilökohtaiseen elämään liittyvät ratkaisut. Siis tyttö olisi voinut puhdistaa mielensä ettei ota väärää syyllisyyttä.
Hyvän Joulun toivotus kaikille!
yksin Jumalaan ja vielä autuaammat myös osaa ymmärtää mitkä Jumalasta ja autuaimmat sitten pystyvät tekemään Jumalan tahdon elämässään ja monessakin asiassa, ja tämä on pyhitystä ja kaikki kiitos ja kunnia Jumalalle.
Montakohan täydellistä ihmistä mahtaa olla maailmassa, miestä tai naista?
Jeesus on hyvä paimen, ja tämä on meidän ihmisten ainoa hyvä usko ja toivo ja rakkaus Jumalan puolelta annettu meille ihmisille, ihan kaikille, joten ollaan viisaita.