Viikonlopputapaamiset

Jotenkin ihmetyttää tämä kirjoitus. Mitä pahaa siitä on että lapsille jää rakkaat muistot mummolasta? Itsellä on todella ihanat muistot lapsuuden kesistä mummolassa maalla. Oltiin siellä yhdessä serkkujen kanssa melkein joka kesä 1-2 viikkoa. Isä oli usein mukana, joskus äiti. Mummo hyysäsi ja laittoi ruokaa, siivosi ja vei onkimaan. Oli varmaan joskus väsynyt. Mutta välillä yritimme auttaa vaikka tiskaamisessa. Ja viikkohan se vaan oli, sen jälkeen sai levätä. Mutta arvostan tuota kyllä kovasti. Mummostanihan se on kiinni että tuollainen ihanuus järjestyi! Ja samalla vanhemmillemme sitä kovasti kaivattua vapaa-aikaa.

Jos mummolassa ei ole tilaa, on mielestäni hyvä vaihtoehto että isovanhemmat tulevat lapsen kotiin kylään. Tosi kiva jos tulevat. Meillä kummankaan vanhemmat eivät ole koskaan olleet tästä ideasta ollenkaan innostuneet, eivät ole koskaan olleet meillä yökylässä, olen pyytänyt ja olishan tuo kiva. :)

Nykyaikana jos ei perhe koskaan syö yhdessä ja jokainen ravaa omissa menoissaan, ei voi olla kovin hyväksi kellekään. Neuvolassakin taisivat joskus suositella että kerran päivässä yhteinen hetki, jolloin kaikki kokoontuvat yhteen ja jutellaan päivän asioista tai muuten kivoja, yhteisiä juttuja. Paras tapa järjestää tämä on päivällinen, yhdessä perheen kanssa syöminen kuulemma kannustaa lapsia myös hyviin ruokatottumuksiin ja tapoihin, eivätkä nirsoile niin helposti eri ruoille. Samalla perheen yhteenkuuluvaisuuden tunne, sellainen "me-henki" säilyy ja lisääntyy. Pitää avioliitonkin paremmin kasassa. ;)

Omat kaverit alkavat olla lapsille tärkeitä mitä vanhemmaksi tulevat, mutta kyllä isovanhempien tärkeydestäkin on hyvä muistuttaa. Kun on tekemisissä eri sukupolvien ja eri ikäisten ihmisten kanssa, maailmankuva avartuu. Jonkinlainen elämänkatsomuskysymys tämäkin. Tämä oma mielipiteeni, ei välttämättä tietysti sovi jokaisen elämään. :)

Mummolat kunniaan! Ja samoin lapsenlapset! Toivoisin myös että vanhemmat muistaisivat lähentää välejään myös omiin aikuisiin lapsiinsa, usein kuulee "yksinäisiä" tarinoita (täällä palstallakin) siitä kuinka vanhemmat eivät välitä tai isovanhemmat eivät välitä. Mummolat, mummot ja vaarit kunniaan!!! :)

Meidän ''mummola'' on mummon pieni asunto, joten kaikki lapseni eivät enää mahdukaan ''mummolaan'' useine lapsineen - saatika lisänä muut vieraat yht'aikaa. Olen jo eläkeläismummo ja asuntokin on vaihdettu pienemmäksi eläkeläiskodiksi.

Silti kukin lapseni lapsineen kyläilee mielellään mummolassa ja ''mummola'' on lapsille mieleinen kyläpaikka. Asumme samalla paikkakunnalla ja on aina mukava tavata lapsia ja lastenlapsia.

Suuria pitoja tai päivällisiä emme mummolassa harrasta, koska tilat ovat ahtaat ja ei ole niin isoa ruokapöytää, mutta kyllä mummo tarjoamista keksii kestiksi, ettei nyt tyhjin suin tarvitse kyläillä. Useimmiten kuitenkin on isovanhemmat kutsuttu nuorten perheisiin viettämään esim jouluaattoa, syntymäpäiviä, nimipäiviä, rippijuhlia jne.

Toki myös lastenlasten huoltoapuna on mummola oivallinen ja mukava paikka tarpeen vaatiessa ja joskus ihan muuten vaan.

Vaikka mummola on vaihtunut pieneksi eläkeläisen kodiksi, on siellä kuitenkin samoja huonekaluja, tavaroita ym muistona aikaisemmista kodeista, Mummolaan mahtuu myös ylimääräinen vuode vieraita varten ja taikoopa mummo olohuoneen sohvastakin kätevän pedin ihan yllättäen.

Pehmoleluja on myös pienempiä lastenlapsia varten ja aina nyt muitakin virikkeitä löytyy ja ohjelmaa, kun ollaan kekseliäitä. Ja onhan mummolassa astioita ihan serviisiksi asti - eihän se ongelma ole, jos lautaset ovat eri paria.

Kyllä lastenlapset viihtyy vielä mummolassa, tosin siinä sovitellaan milloin sopii mummolle ja milloin vanhemmille. - Vanhemmatkin mielellään käyvät mummolassa, onhan se mummo rakas.

Mutta kaikilla on omat kodit, joissa eletään sitä oman perheen elämää. Kaikki muu on plussaa elämänilon ylläpitämiseen. Tietenkin autamme tarvittaessa ja ainakin meillä mummo saa apua tarvitessaan. Emme riipu toisissamme, mutta pidämme toisistamme ja haluamme tavata silloin tällöin - muinakin aikoina kuin vain merkkipäivänä. Se on elämää.

Tuntuu ihan kamalalta ajatella, että joku todella pitää sitä liian paljona, kun lapset ja lapsenlapset käyvät mummolassa "monta kertaa vuodessa". Kuinka usein sinä haluaisit nähdä lapsiasi ja lastenlapsiasi? Olisiko esimerkiksi joka toinen vuosi sopiva määrä, vai kenties sekin jo liikaa?

Toisaalta eihän tuosta voi syyttää muuta kuin itseään. Mitä ilmeisimmin sinä kutsut niitä lapsia ja lastenlapsia luoksesi, kun kerran odotat heiltäkin kutsua ennen kuin menet heidän luokseen. Vai onko tosiaan niin, että heidän vastuulla on kokonaan yhteydenpito, eli joko joutuvat kutsumaan sinut tai sitten tulemaan itse, kutsumatta? Kutsuisitko heitä esimerkiksi viiden vuoden välein, jos he ottaisivat tuon saman asenteen, että emme tule jos ei kutsuta?

Minun mummoni asui kaukana ja näin häntä vain muutaman kerran vuodessa. Ehkä siis kaksi-kolme kertaa. Kyllä voin sanoa, että hän oli minulle hyvin etäinen, emmekä tunteneet toisiamme juuri lainkaan. Enkä sitten viitsinyt murrosikään tultuani enää hänen luonaan käydäkään. Itse toivoisin, että omilla lapsillani tulisi olemaan läheisemmät välit mummonsa kanssa.

Yksi tärkeä pointti vielä isovanhemmista. Nykyajan mummot ja vaarit ovat hyväkuntoisempia kuin edellisten sukupolvien vanhat, joten ainakin minun mielestäni kanssakäyminen on muutakin kuin käydä tervehtimässä tai kutsumassa kylään omissa maailmoissaan eläviä dinosauruksia. Nykyajan mummot ja papat ovat eläkeläisinäkin maailmasta kiinnostuneita ja ihmisistä välittävia - useimmiten myös jälkikasvustaan.

Mä olen puolikuollut anopin vierailuiden jälkeen... Hyväähän hän tarkoittaa, mutta latistaa ja alistaa aina minut -miniän siis. En ymmärrä, miksei aikuinen ihminen tajua, ettäi 3kymppiset osaavat hoitaa lapsensa ja kotinsa,pestä pyykit ja laittaa ruuat. Tyyli on varmaan erilainen kuin omansa, mutta asiat kuitenkin hoidetaan. Ei tarvitse puuttua joka asiaan. Eniten risoo, kun hän hösää mielensä mukaan kuin kotonaan, riehuu rätin ja imurin kanssa, puuttuu lasten pukeutumiseen ja ulkoiluun. Eikä koskaan ilmoita ennakkoon, kuinka kauan aikoo viipyä. ottaa päähän. sitten ihmettelee, miksi ei tulla toimeen. Kaksi yötä kävisi, olisi vieras kuten muutkin.

Koska mummo ei lähde meidän luo niin me käydään mummon luona. Yritämme toki saada mummoa liikkeelle meille päin. Mummo ei ole vielä mikään ikäloppu vaan "nuori eläkeläinen" jolla on aikaa omille harrastuksilleen. Onkin vaikeaa ymmärtää, että miksi junalla matkustaminen on hänelle niin vaikeaa. Haemme hänet asemalta ja meillä on muutenkin kaikki valmista hänelle. Hän saa oman huoneenkin vierailun ajaksi.

Mummo viihtyi kotona nuorempanakin ja ei osaa vanhanakaan nauttia matkailun riemuista. Pari kertaa olemme hänet saaneet lähtemään matkaan, mutta enimmäkseen menee niin päin, että me isolla porukalla menemme hänen luokseen ahtaisiin tiloihin.

Kuullostaa aika vaikeilta ihmissuhteilta. Minulla on tavoitteena tavata lapset ja lapsenlapset vähintään joka toinen viikonloppu, välimatka n. 30 km. Heidän perheelleen se sopii myös hyvin ja pikkuiset tykkää. Aina se ei tietenkään ole mahdollista, he harrastavat lasten kanssa paljon kaikenlaista kivaa ja menevät erilaisille retkilleen.

Tapaamme tilanteen mukaan jomman kumman kotona. Olemme tyttären kanssa molemmat innokkaita kokkaamaan ja minäkin teen mielelläni ruokia heidän toiveittensa mukaan, silloin tapaamme meillä ruokailun merkeissä. Tytär tekee ihania leivonnaisia ja silloin menemme heille sunnuntai-iltapäivänä kahvittelemaan. Ei nämä vierailut kestä koko päivää, vaan juuri sen aikaa kuin toistemme tapaaminen vaatii, tunti tai kaksi riittää, niin ei rasita ketään. Hyvä mieli on aina jäänyt.

Niin, lapsukaiset ovat viiden vuoden aikana olleet kaksi kertaa mummilassa yökylässä ja mummi ja vaari kerran heillä viikonlopun hoitamassa vanhempien pienen lomahetken ajan. Ei ole ollut enempään tarvetta, hoitavat itse lapsensa.

Voi voi, minulla on paljon sellaisia ihmisiä ystävinä jotka tietävät, että en tule mielelläni kylään, enkä kovin usein kutsu heitä luokseni. Silti he tykkäävät minusta ja minä heistä - puhelin pelaa puolin ja toisin ja mielelläni lähden tapaamaan ystäviäni ''ulos'' - onhan se mukavaa piristystä meille kaikille, jotka siellä kotona niin paljon vietämme aikaamme.

Ja mitä tulee lapsiini ja lastenlapsiini - kotini on linnani, mutta he ovat tervetulleita kun vain soittavat ja sopivat. Ja emme me lasten perheiden luo tuppaudu noin vaan, vaan sopimuksesta heidän kanssaan ja tarvittaessa.

Kyllä se vain niin on, että moni eläkeläinen myös viihtyy ihan omissa oloissaan ja häntä täytyy vähän hoputtaakin: tullako vai mennäkkö kylään. Ja toden totta - voihan vanhalla ihmisellä olla kremppoja ja vaivoja, ei ole nukkunut kunnolla tai yksinkertaisesti kukkaro tyhjä - ei ole vierasvaraa tai ei ole rahaa ostaa lahjaa kutsuihin jne. - Lapsemme kyllä tietävät asian oikean laidan, heidän kanssaan ei tarvitse kursailla, joten siitä eivät tapaamisemme kärsi.

Myös on mukava huomioida se, että sopiiko tulla vai tuletko - sillähän asia selviää, eikä tarvitse jäädä miettimään että mitähän se lyyti nyt kirjoittaa. Kyllä jo ainakin meidän läheiset ihmset tuntee jo meidät ja tapamme - tunnemme jo toisemme.

Tänään oli taas tytär perheineen käymässä meidän huushollissa. Olipa ihana nähdä pikkuiset pitkästä aikaa, ovat taas terveitä ja iloisia. Mummille ja vaarille oli pikkutyttö piirtänyt kauniin kuvankin. Laittoivat kyllä "pienen" asunnon mullinmallin, mutta keräsivät tavarat paikoilleen ennen lähtöään. Aina on neuvottu, että tavarat laitetaan paikoilleen.

Käymme vuorotellen toistemme luona, eikä se ole rasite kenellekään. Minä olen laiska lähtemään ja iloitsen siitä, että he tulevat meille.

Niin, ja vävy on rento ja välitön tyyppi, joka suhtautuu meihin kuin olisi aina tuntenut ja se on todella mukavaa.