Taisi olla noin 3-4 neljä vuotta sitten, kun eräs läheiseni tuli uskoon ja näki jumalan valon tjs. Siitä lähtien olemme erkaantuneet, koska en vain jaksa koko ajan kuunnella jatkuvaa jauhantaa uskonnoista, jumalasta, totuudesta jne. Emme voi enää puhua normaaleista asioista, koska melkein jokaiseen lauseeseen on saatava jumala mukaan. Mitään rationaalista keskustelua esim. jumalan olemassa olosta ei voi käydä, koska jumala määrää kaiken ja se on ainut totuus. Mitä tuohon nyt sitten voi enää sanoa.
Saan myös usein kuulla, että olen syntinen ja joudun helvettiin. Kuten kaikissa "seurakunnissa", vain heidän tulkintansa raamatusta on se ainut oikea. Olen monesti yrittänyt sanoa, että minua ei tarvitse käännyttää mihinkään uskoon, mutta se on kuulemma heidän tehtävänsä; siis levittää tätä ilosanomaa.
Ilosanomaapa hyvinkin. Luulin, että uskoontuleminen ja "herran sydeämeen ottaminen" on iloinen asia, vapauttava asia. Katsoessani ystävääni olen huomannut hänessä syvää ahdistusta uskoon tulosta lähtien. Aivan kuin uskonnosta olisi tullut hänelle taakka. Uskon asioista riidellään ja usein hudetaan ja räyhätään ihmisten kanssa. Itsestä on hauskaa helvettiin joutumisella uhkailu henkilöä kohtaan, joka ei siihen millään lailla usko.
Olen tullut tässä tilanteessa siihen tulokseen, että tälläiset "kiihko" uskovaiset ovat vain jollain tasolla "sairastuneet" uskontoonsa ja menettäneet kykynsä toimia ihmisten ja yhteiskunnan parissa. Harmittaa suunnattomasti menettää hyvä ystävä, mutta en näe tässä tilanteessa muuta mahdollisuutta kuin olla hänestä erossa.
Itse en sinänsä kritittyjen jumalaan usko, mutta en pysty sen olemassa oloa kiistämäänkään. Ehkö tuolla jossain on joku meitä isompi taho päättämässä asioista...
Saan myös usein kuulla, että olen syntinen ja joudun helvettiin. Kuten kaikissa "seurakunnissa", vain heidän tulkintansa raamatusta on se ainut oikea. Olen monesti yrittänyt sanoa, että minua ei tarvitse käännyttää mihinkään uskoon, mutta se on kuulemma heidän tehtävänsä; siis levittää tätä ilosanomaa.
Ilosanomaapa hyvinkin. Luulin, että uskoontuleminen ja "herran sydeämeen ottaminen" on iloinen asia, vapauttava asia. Katsoessani ystävääni olen huomannut hänessä syvää ahdistusta uskoon tulosta lähtien. Aivan kuin uskonnosta olisi tullut hänelle taakka. Uskon asioista riidellään ja usein hudetaan ja räyhätään ihmisten kanssa. Itsestä on hauskaa helvettiin joutumisella uhkailu henkilöä kohtaan, joka ei siihen millään lailla usko.
Olen tullut tässä tilanteessa siihen tulokseen, että tälläiset "kiihko" uskovaiset ovat vain jollain tasolla "sairastuneet" uskontoonsa ja menettäneet kykynsä toimia ihmisten ja yhteiskunnan parissa. Harmittaa suunnattomasti menettää hyvä ystävä, mutta en näe tässä tilanteessa muuta mahdollisuutta kuin olla hänestä erossa.
Itse en sinänsä kritittyjen jumalaan usko, mutta en pysty sen olemassa oloa kiistämäänkään. Ehkö tuolla jossain on joku meitä isompi taho päättämässä asioista...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Lost souls :lle
Kaikki ovat syntiä tehnee ja ovat jumlan kirkkautta vailla,siitä ei pääse eroon tässä ajassa.
Nyt se tärkeä kohta,niiden jota ovat tunnustaneet rikkomuksensa,Jeesukselle saavat ne anteeksi,heille siirtyvät kuolemasta elämään,pääsevä Jeesuksen armoon.
Heille ei luoeta heidän syntejään enään,koska ovat saanee nen anteesi.
He ovat armahdettuja syntisiä,kuitenkin mutta Jeesuksen kautta ovat taivaskelpoisia.
Siinä on se ero Jumala on heidän isänsä silloin kaikein parhain ystävä joka ei pektä koskaan.Vain Jeesuksen sovinto veren kautta tulee tämä tilanne.
No jos noin on, niin tarvitseeko sitä kailottaa häirikkönä koko ajan muille. Kai sen taivaskelpoisuutensa saa mielessään kaksinkin herransa kanssa, ilman että joku pakkomielteinen on koko ajan tolkuttamassa.
Siinäpä oli todella rationaalinen vastaus tähän aiheeseen...
Taitaa olla pakko mielellä kirjoittajia,asiasta sen enempää ymmärtämättä.
No nyt piti oikein kaksi kertaa lukea aloittajan juttu kun oikein säikahdin että olenko unohtanut kirjoittaneeni tekstiä tähän ketjuun, niin tutun oloista juttua oli.
Mistä sitä tietää vaikka kyseessä olisi sama ihminen : D
Todellakin olen menettänyt ystävän uskolle. Ainoa ero on että minun ei tarvitse kuunnella tätä sillä hän pani välit poikki kaikkiin s..... n edustajiin. Tai joku laittoi panemaan välit poikki.
Sepäs vasta oli kova kolaus. Siitä alkoi oma sisäinen matkani peilipinnan saamiseksi. Täälläkin olen lopulta aika pitkälti sen vuoksi että saisin lisää ymmärrystä tähän kaikkeen.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että jotkut ihmiset eivät tiedä mitä vapaudellaan tekisivät joten tarvitsevat auktoriteettaja, toiset dogmien muodossa. Se ei ole nykyaikaa mutta ymmärrettäköön se tarve joka kullakin on.
Pöyristyttävintä kohdallani on että ns. ystävä käänsi kelkkansa aivan ympäri ja alkoi vähättelemään ystävyyttämme. Ei sekään vielä mitään, mutta puukkoja sateli selkään vähän liiankin kanssa ja se kipu vie minua jatkuvasti eteenpäin.
mm. näissä syntiuskonnoissa on tuskaisan dogmista syntimaailmaa.
Hei me ollaan kaikki haluttu kokea jotakin suurempaa, hypäten pois täydellisyyden valosta (se on sitä syntiä) ja kaipaamme sinne takaisin.
Se tie on kuljettavan yksin, ei toisten pakottamana, ei kenenkään perässä,
ilman hullua samaistumista tunteisiin.
Minkä tahansa fanaattisen tilan yliampuva ulostus tuo pahan olon.
Ihmisen ego ehkä täyttyy sillä että voi näennäisesti leikkiä ukko ylijumalaa,
yrittää esittää parempaa kuin muut mutta samalla syyllistyvätkin moraalikuninkaana itse alennustilaan.
Olen tutkaillut paljon uskontoja ja uskomuksia. Välillä olen seurannut eri kanavoitten kirjoitteluja ja jaksan ihmetellä sitä miten ihmeessä tästä uskosta saadaan niin vaikea asia. Egon kilvoittelu saa negaatioita ihmisten välillä. Ihan tarpeetonta tuskaa.
Usko on uskoa, minun on minun, sinun on sinun. Ei se käännyttämällä ja pakottamalla sen aidommaksi muutu. Elämällä saa lisää peilipintaa, usko on muuttuva asia. Mitä enemmän on peilipintaa sitä vähemmän on tarttumapintaa.
Mitä me ihmiset oikein pelkäämme? Absoluuttista totuutta ei ole joten mistä häly.
Kaikki kirjoitukset ovat lopulta ihmisten näpelöimiä ja juuri siksi jokaisella on sydän.
Ystävän menettäminen on kuin avioero ja näissäkin asioissa on käytävä oma parantumisprosessinsa.
Uskaltaisin väittää että se näennäinen onni uskosta on näennäistä sillä ei voi olla terveellistä olla kehossa jolla on jatkuvasti syyttävä sormi osoitettuna jonnekin.
Missä on se aito rakkaus siinä kohtaa?
>> Ystävän menettäminen on kuin avioero ja näissäkin asioissa on käytävä oma parantumisprosessinsa.
Uskoon tulo, uskonliikkeeseen liittyminen ja myöhemmin uskonnosta erottamien tai siitä eroaminen. Uskonnosta luopuminen ei välttämättä tarkoita henkilökohtaisesta uskosta luopumista.
Sitten on uskonliikkeitä joissa on ehdottomana vaatimuksena karttaa kaikkia ko. uskonnosta erotettuja tai itse eronneita ja jopa läheisiä perheenjäseniä, myös lapsia jotka eivät enää asu vanhempiensa kodissa.
Tällainen on virallinen ja ehdoton dogmillinen vaatimus Vartiotorniseuran alaisuudessa Jehovan todistajien piirissä. Karta tai tulet itse erotetuksi ja kartetuksi.
Vartiotorniseura käy aktiivista yleistävää mustamaalauskampanjaa kirjallisuudessaan ja yleisötilaisuuksiensa puheissa entisiä uskontovereita vastaan ja aivan erityisesti mikäli he tuovat esille kritiikkiä tuota organisaatiota kohtaan. Heidät demonisoidaan, luokitellaan Jumalan kieltäneiksi luopoiksi, pahnatekijöiksi, harhaoppien puhujiksi ja ikuisen tuhon omiksi. Tämä täysin riippumatta siitä miten säädyllistä elämää he viettävät tai riippmatta siitä, että mahdollisesti edlleen uskovat Jumalaan ja Jeesuksen lunnaisiin.
"Britannian poliisi tutkii, rikkooko Jehovan todistajien lehdessä julkaistu kirjoitus maan viharikoksia koskevaa lakia."
"- Oletetaan, että lääkäri kehottaa sinua välttämään jotakuta, jolla on tarttuva, tappava tauti. Tietäisit, mitä lääkäri tarkoittaa, ja noudattaisit hänen kehotustaan tarkasti. No, luopiot ovat "henkisesti sairaita", ja he yrittävät tartuttaa toisiin epälojaalit opetuksensa, artikkelissa todettiin."
"Jehovan todistajia on usein kritisoitu ankarasta suhtautumisesta entisiin jäseniinsä. Liikkeen tiedottaja kuitenkin puolusti tekstiä ja sanoi, että eronneiden jäsenten karttaminen on jokaisen liikkeen jäsenen päätettävissä."
Edellä Vartiotorniseuran viralinen tiedottaja suorastaan valehteli medialle. Ainoa karttamiseen liittyvä poikeus on alaikäinen vielä vanhempiensa luona asuva, joskaan hengellisistä asioista ei hänenkään kanssa tule edes keskutella.
- http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2011092814470781_ul.shtml
"Police inquiry over Jehovah's Witness magazine 'mentally diseased' article"
"An official magazine for Jehovah's Witnesses that described those who leave the church as "mentally diseased" is at the centre of a police inquiry, it has emerged."
- http://www.telegraph.co.uk/news/religion/8791196/Police-inquiry-over-Jehovahs-Witness-magazine-mentally-diseased-article.html
Kansainvälisesti todistajien piirissä on varsin suuri turnover, eli ehdottomana vaditun erityisen epäinhimillisen karttamismenettelyn seurauksen suuria määriä perheitä rikkoutuu.
Entisiin uskontovereihin suhtaudutaan kuin kuolleisiin, kaikkein läheisimpiinkin. Jotkin tuossa vaikeassa elämäntilanteesa täysin yksin jääneet ovat nähneet tuskaansa ainoana vaihtoehtona omakätisen elämänsä lopettamisen.
Kastetusta kartetuksi: http://www.yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kastetusta_kartetuksi_51577.html#media=51578
Onneksi apua on saatavilla, kuten Suomessa: http://www.uskontojenuhrientuki.fi/
Kun tulee uskoon niin usein kaveripiiri muuttuu. Itse koin vain että entiset ystävät vain jäivät, kun en lähtenyt enää bilettämään ja vapaa-ajan menot muuttuivat. Ei ollut enää entisenlasita yhteyttä. Minut jätettiin.
Elämässä tapahtuu vain niin: muutetaan toiselle paikkakunnalle, mennään naimisiin, ihmiset muuttuvat, tullaan uskoon. Se on vain hyväksyttävä. Aikuisella on ja sa olla vapaus.
Saa olla vapaus. Monet käyttävät kuitenkin sitä "vapautta" entisen elämän ja ihmisten loukkaamiseen. Se ei liene elämän/rakkauden tarkoitus.
näin vain on
vastaus
Kyllä se kaveri piiri muuttu,jonkin verran tilalle tuleen sellaista jota ymmärtävä jo toisen vaikeusia,se taas autaa jaksamaan eteen päin.
On siinä jotain pahja Jos pääsee tuntemaan arnahduken omille synneileen ei minun mielestä Jeesus on sellaine henkilö joka ei työnnä ulos jos muut työntävätkin.
Kyllä minä juhlin välillä vieläkin. Ei henkinen herääminen sitä tarkoita, että juhlinta olisi kielletty.
Olet ihan oikeassa. Sama asia kun ihminen värvätään lahkoon ja lopulta antaa sille koko elämänsä. Se on jonkinlainen mielenhäiriö. Asiasta puhutaan kovin vähän mutta siis juu, on sairastumiseen verrattavissa oleva tila. Tulee aina mieleen näistä se ehkä puhutuin uskonnollinen sekoaminen : jerusalemin syndrooma.
Minä kajahdin myös menneisyydessä ja koin tulleeni uskoon. Vuoden, pari yritin olla hyvä uskovainen. Luin Raamattua ja uskonnollista kirjallisuutta, kävin seurakuntien tilaisuuksissa. Melko nopeasti huomasin, miten pahimmat selkäänpuukottajat ja hullut ovat eri seurakuntien sisällä. Kävin siis tutustumassa useiden eri kirkkojen ja kuppikuntien menoon.
Jossakin vaiheessa aloin järjellä ajattelemaan kaikkea kokemaani ja tulin siihen tulokseen, ettei koko touhussa ollut mitään järkeä. Erosin kirkosta ja ryhdyin tutkimaan kaikkia uskontoja tieteen näkökulmasta. Ymmärsin, että ihmisen uskonnolliset tarpeet kumpuavat hänen sisältään ja useimmille riittää kirkonmenot sunnuntaisin. Suomessa siis tätäkin harvemmin.
Nykyisellään olen väestörekisterissä elävä agnostikko ja koen olevani elämääni tyytyväinen.
Samanlaisia kokemuksia minullakin. Nuorena rippikoulun käyneenä aloin uskomaan, että olisi olemassa jokin korkeampi voima. Parin vuoden uskomisen jälkeen tulin järkiini. Äitini auttoi minut ymmärtämään sen, että uskonasioilla ei pidä pilata ainutkertaista elämäänsä. Riittää kun elää niin, että kohtelee muita ihmisiä niin kuin haluaa itseänsä kohdeltavan. Silloin tulee oltua niin hyvä ihminen kuin vain voi olla. Hyvyyteen ei siis tarvita mitään uskontoa, vaan omantunnon omaaminen ja sen hyvänä pitäminen riittää enemmänkin kuin tarpeeksi.
Arkkipiispa Jukka Paarma lausui kerran, että ihminen on hyvä uskova silloin kun elää niin, että ei ajattele uskontoa mitenkään vaan pitää toiminnallaan omantuntonsa puhtaana. Hän suhtautui ahdasmieliseen uskovaisuuteen suorastaan torjuvasti. Siinä onkin suuri elämänviisaus. Siinä olisi opiksi otettavaa monelle, joka on uponnut uskonasioihin niin, että oma käytös muita ihmisiä kohtaan on muuttunut loukkaavaksi, ahdistavaksi, syyllistäväksi ja suorastaan häpeämättömäksi niin, että arjen ymmärryksen mukaan omatuntokaan ei heillä voisi mitenkään olla enää puhdas.
Tiukka uskovaisuus on yksi tyyppi mielisairaudesta. Ei voi olla mieli terve silloin, jos joka päivä ajattelee uskon asioita ja toimii niin, että ihmiset ympärillä huomaavat uskovaisuuden tai kokevat missään tekemisissä olemisen vähänkin kiusalliseksi ja vaikeaksi. Mielisairaiksi voi luonnehtia kaikkia niitä, joille valtionkirkon maltillinen jäsenyys ei riitä ja jotka tuovat uskovaisuuttaan edes jollakin tavalla esille. Pahimmin sairaita ovat herätysliikkeiden ja uskonlahkojen jäsenet. He ehdottomasti olisivat välittömän mielisairaanhoidon tarpeessa.
Itse en enää käy kirkossa muuten kuin turistimatkoilla vierailla paikkakunnilla tutustumassa niihin rakennuksina ja mahdollisesti kuuntelemassa hienoa urkumusiikkia tai kuorolaulua. En osallistu jumalanpalveluksiin sen takia, että kirkkojen penkeissä istuu muita ihmisiä halveksuvat ilmeet kasvoillaan joukko kuudenkympin ja kuoleman välillä olevia hurskastelevia ja itsensäkin pyhiksi tuntevia mustiin pukeutuneita talipäitä. Tyhmien ihmisten näkeminenkin oksettaa niin paljon, että mieluiten jättää heidät näkemättä.
Uskovaiset ovat todella vaikeita ja vastenmielisiä ihmisiä. Tunnettujen ihmisten joukossa on parikin tapausta, jossa perheen vanhempien kiihkouskovaisuus on ajanut lapsen itsemurhaan. Mikään asia ei voi olla sen ahdistavampaa kuin uskonto. Syvimmät kiroukset siis kaikelle uskonnollisuudelle.
Käy sääliksi lahkolaisperheiden lapset, joille ei ole annettu mitään mahdollisuutta oman mielipiteen muodostamiseen, vaan vanhempien ja muun uskonyhteisön mielettömyydet on aivopesty heihin jo alle kouluikäisestä alkaen. Miten valtavan järkyttävää henkistä väkivaltaa heille näin tehdään. Voiko ihminen tänne syntyessään saada päälleen mitään sen pahempaa vitsausta ja kirousta kuin uskovaiset vanhemmat, jotka väkisin ohjaavat lapsiaan kohti ahdistusta ja jopa mielisairautta, samlla ollen vakuuttuneita siitä, että tekevät kaiken ihan oikein ja lapsensa hyväksi. Tästä syystä uskovaisten ja erilaisten herätysliikkeiden ja lahkojen jäseninä olevilta vanhemmilta pitäisi ehdottomasti pakkohuostaanottaa lapset ja viedä heidät kasvamaan aikuiseksi uskonnottomissa sijaisperheissä. Se olisi parasta heidän tulevaisuutensa, onnellisuutensa ja mielenterveytensä kannalta.
Kun näkee uskovaisperheiden lapsia, niin tavalla tai toisella heistä paistaa läpi ahdistus ja pelko ja alkavan masennuksen ja mielisairauden oireet. He ovat monesti pelokkaan oloisia. Heistä huomaa, että syvällä sielussaan he haluaisivat olla ihan muuta kuin ovat, eli normaaliperheiden lapsia normaaleine asioineen. Mutta heille ei anneta tähän oikeaan onnellisuuteen mitään mahdollisuuksia. Tyhmät vanhemmat ja heidän hirmuvaltansa pitää huolen siitä, että asiat menevät koko ajan enemmän ja enemmän väärään suuntaan.
Myös ympäröivän yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta olisi hyväksi että tiukka uskonnollisuus, herätysliikkeiden toiminta ja lahkolaisuus kohtaisivat entistä negatiivisemman sosiaalisen ympäristön. Ulospäin suuntautuva uskonnollisuus on terroria, jota ei tule sallia missään muodossa. Jos joku uskoo johonkin, pitäköön sen henkilökohtaisena asiana eikä tyrkyrräisi sitä kenellekään, eikä edes asiaa mahdollisesti kysyttäessä kertoisi olevansa uskovainen. Se on tervettä ja sivistynyttä käytöstä.
Minä menetin piktäaikaisen ystävävi miehelle. Ennen jaoimme paljon vapaata aikaa yhdessä ja välilämme ei ollut salaisuuksia. Sitten ytäkkiä hän muuttui salaperäiseksi ja alkoi olla vain omia menoja. Muutenkin hän (olemme myös työkavereita) alkoi olla poissaoleva, jopa töyhkeä. Iltaisin ei laittanut enää tekstiviestejä ja hyvä jos edes vastasi omiini. Sitten hän vain eräänä päivänä pamautti että oli löytänyt elämänsä rakkauden ja sanoi että ei tarvitse enää sinkkuseuraa - uusi leti on nyt kääntynyt elämässä.
Koin itseni hylätyksi, mutta jokaisella aikuisella on oikeus valita tiensä ja ihmissuhteensa jos ei ole perhesuhteista kysymys. Tietenkin ystäväni olisi voinut käyttäytä fiksummin ja hienotunteisemmin, mutta onhan hänellä varmaan nyt hormoonitkin sekaisin. Ja onhan sinkku aina myös uhka, jos sattuu olemaan jopa nätimpi.
Sama koskee uskontoa. Jos joku löytää siitä itselleen elämäntarkoituksen niiin ei ole nokankoputtamista. Eri asaijos ihminen on alaikäinen, holhouksen alainen ym. niin silloin voi asiaan puuuttua.
Ystävyyys on aina vapaaehtoista eikä sopimuksen mukaista liittoa.
Jos jotakuta alkaa vaivaamaan sellainen hulluus kuin uskovaisuus, niin kyllä läheisten pitää yrittää auttaa tätä ymmärtämään, että kysymys on selkeästä hoidon tarpeestaa. On ihan sama kuin alkoholismi tai pelihimo olisi saanut ihmisessä vallan. Itse on syytä olla todella onnellinen siitä, että läheiset auttoivat eroon uskon asioista riittävän aikaisin huomatuaan sen, että kaikki ei ollut kunnossa. Parannuin ja läysin totuuden, ja nyt olen vakuuttunut ettei mitään jumalaa ole olemassakaan. Olen nin onnellinen ettei uskontoa ole rasitteena. Kehotan jokaista tarkkailemaan läheisiään sen varalta, ettei uskovaisuus salakavalasti tunkeudu tuhoamaan elämää ja onnellisuutta.