Miten olette parantuneet sosiaalisten tilanteiden pelosta?

Itse kärsin oireista kaksikymmentä vuotta. Olin eläkkeelläkin (kuntoutustuki) oireiden takia. Kuntoitustukea en enää hakenut lisää oireiden helpotuttua.

Lopetin Bentsodiatsepiini-lääkkeen, alkoholin ja tupakan. (Alkoholi)vieroitusoireita hoidin kuukauden katkolla. Bentsot olin jo ehtinyt lopettaa aikaisemmin, mutta nekin vielä antoi oman mausteensa vieroitukseen. Katkon aikana ja vielä vuoden käytin Sitalopraamia.

Kuukauden katkon ainut tarkoitus oli harjoitella selviytymistä ihmisten keskellä ilman aineita. Se myös sovittiin siellä ja henkilökohtaisissa keskusteluissa käsiteltiin vain sosiaalisia pelkoja..

Aikoinaan alkoholista luopuminen tuntui mahdottomalta, koska se oli ainut keino päästä rennosti muiden mukaan. Enkä silloin luopunutkaan, vaan aloin käyttää lääkkeitä, jotka mahdollistivat vielä enemmän alkoholin käytön. Nykyisin ei enää ole alkoholin kaipuuta ja sosiaalinen elämäkin hoituu ilman sitä. Voin ottaa ilman oireita oluen pari satunnaisesti, muttei ole enää viitsinyt ottaa sitäkään.

Minulla siis myös tupakan polton lopettaminen helpotti oireita.
Kahvin olen vaihtanut vihreään teehen.

Varsinkin alussa vaati jatkuvaa "liikkeellä oloa" ettei ehtinyt unohtaa jo saatua luottamusta selviytymiseensä sos. tilantaista.

Varmasti ihan hyvä keino tuo aineettomuus mutta ei luultavasti yksistään minun tapauksessani auttaisi. Onko vielä jotain muita keinoja millä joku on parantunut? Onkohan kukaan täysin parantunut terapioilla tai lääkkeillä vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta?

Vaikeahan noista alkoholista, tupakasta ja kahvista on luopua. Ei välttämättä viitsi edes kokeilla, kun tulos ei ole varma.

Itse vältin liian vaikeita tilanteita kerralla ettei tule takapakkia. Tällä tavalla sain kerattyä luottamusta itseeni.
Voisi kuitenkin ajatella myös päinvastaista lähestymistä; Uskaltaisi ottaa vastaan jännityksen tyyliin: "tulkoon vaan".

Vaatii enemmän uskallusta. Ei yrittäisikään kaikin voimin vastustaa jännitystä vaan rennosti antaisi tunteiden tulla. Tätäkin voisi harjoitella ensin jossain sopivassa paikassa ja tilanteessa.

Joissain terapioissa voisi olla mahdollista harjoitella. Tuntuisi ainakin järkevältä. Pelkkä juttelu terapeutin kanssa ei tunnu kovin tehokkaalta. Itse kävin jokun verran keskutelemassa, mutta harjoitus oli välttämätöntä paranemisprosessissa.


Lääkkeet eivät paranna sosiaalisia pelkoja. Niilä voi hoitaa oireita. Lääkkeissä on omat ongelmansa, kuten sivuvaikutukset ja annosten kasvu tai tehon heikkeneminen sekä riippuvuus.

Itse käytin sitalopraamia paranemisen aikana. Kokeilin muitakin SSRI-lääkkeitä ja joillakin oli kovin outoja vaikutuksia. Niistä taitavat vaikuttaa kukin lääkeaine eri ihmisille hyvin eri tavalla. Vieroituksena tuli humpsahtelua päässä (jonkilaista huimausta) muutaman kuukauden ajan. En tiedä mikä merkitys tällä lääkkeellä loppujen lopuksi oli. Ehkä oli optimistisempi asenne ja se helpotti jännitysten sietoa.

Odottelen itsekin muiltakin vastauksia. Jos joku muukin parantunut tänne eksyisi. Piipahdin tänne sattumalta etsiessäni toista terveyteen liittyvää juttua.

Kiitän vastauksista ja toivottavasti tänne vielä eksyis joku tästä ongelmasta parantunut.

En nyt varsinaisesti pelkää sosiaalisia tilanteita, mutta tosi on että etenkin ryhmässä olen ollut aikoinaan tosi hiljainen ja muutenkin varsin hiljaisen puoleinen. Lisäksi sosiaalinen kanssakäyminen aiheutti minulle ahdistusta aikoinaan. Tilanne alkoi opiskeluaikana hieman muuttua, koska silloinen kaverini oli hyvin sosiaalinen. Hänen kauttaan tutustuin myös muutamiin naisiin ja näin tilanne lähti helpottamaan. Opiskeluaika kuitenkin päättyi, kaverit pariutuivat ja niin kaveripiiri hajosi vähitellen. Näin tilanteeni otti aika paljon takapakkia. Koetin myös ratkaista ongelmaa tanssikurssilla, mutta kävi ilmi etten ole kummoinen tanssija. Niinpä kärsin aika pahasti yksinäisyydestä eräässä vaiheessa. Pitkän aikaa varsin yksin oltuani sain lopulta kovalla työllä muutettua tilannettani. Sosiaalisten tilanteiden ahdistus laimeni ja lopulta poistui kokonaan. Liityin aktiiviseen vapaaehtoistyöhön ja tutustuin uusiin ihmisiin. Aluksi tuosta ei meinannut tulla mitään, koska olin niin arka ja hiljainen, mutta pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin. Tässä auttoivat yhdistyksen puheliaat ihmiset, joiden kanssa itsekin olin puheliaampi. Olin moneen kertaan vetäytymässä tästä harrastuksesta, mutta lopulta päädyin vain syvemmin mukaan toimintaan.

Samaan aikaan etsin netistä itselleni uusia ystäviä. Nimenomaan naispuoleisia. Siis ihan vain ystäviä ei mitään muuta. Pelkkä ystävyys miehen ja naisen välillä voi toimia ainakin omalla kohdallani. Netin kautta oli helpompi tutustua uusiin ihmisiin ja aikani mailailtuani rohkenin heitä tapaamaan. Kun meillä oli paljon yhteistä, niin puhuttavaakin löytyi. Näin näistä muutamasta naisesta tuli minun pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa vieläkin pidän yhteyttä. Ja heillä oli omat ystävät, joihin tutustuin ja sitä kautta kaveripiirini laajeni.

Lisäksi samaan aikaan etsin itselleni varsinaista tyttöystävää. Lopulta aika monien treffien jälkeen sellaisen löysin, joka oli varsin samanlainen ja samanlaisessa tilanteessa kuin minäkin. Näin elämäni muuttui nopeasti hyvin paljon positiivisemmaksi ja masennuskin väistyi. Edelleen netin kautta oli minun helpompi löytää tyttöystävä, koska en baareista pokaamisesta tykkää laisinkaan. Lisäksi pidempiaikainen kirjoittelu ensin ja hyvä tutustuminen toiseen ennen ensitapaamista madalsi tapaamisen kynnystä.

Vuosien kuluessa tilanne on muuttunut niin, että pystyn olemaan vapaaehtoisessa yhdistystoiminnassa nykyään vaikkapa ryhmänjohtajana. Yhdessä tekeminen tuo myös paljon puhuttavaa, vaikka muuten edelleen olen hieman hiljainen ainakin silloin, kun muutkin ovat hiljaisia. En myös edelleenkään ole mikään kummoinen esiintyjä ja en niin välitä esillä olemisesta, mutta noitakin osin tilanne on alkanut hiljalleen muuttumaan, kunhan tulee vaan positiivisia kokemuksia. Toki negatiivisia kokemuksiakin tulee varsinkin alkuvaiheessa enemmän, mutta jos nuo kestää, niin kyllä niitä positiivisia kokemuksiakin alkaa pikkuhiljaa tipahtelemaan. Lisäksi ei kannata aloittaa kovin vaikeasta tehtävästä heti vaan pikkuhiljaa helpommasta vaikeampaan.

www.jannittaa.com

siellä keskustelua ja vertaistukea.

Itsevarmuuden kasvattaminen on mulla ollu apuna pahaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Kliseistä mutta totta, kun opettelee tuntemaan itsensä ja hyväksymään heikoudet niin mahdoton tehtäväkään ei tunnu niin suurelta vaan osaa hyväksyä tilanteetkin jossa ei suoriudu niin hyvin :)
Apua kanssa:
https://www.youtube.com/user/yogatic
http://www.lootuskauppa.fi/epages/OVK.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/27052009-143228/Categories/Ravintolisaet/Kasvivalmisteet
http://huippukuntoon.fi/mieli

Kyllä minä itseni tunnen mutta siitä huolimatta en ole löytänyt parannuskeinoa sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Olen joutunut taistelemaan tämän ongelman kanssa jo pian vuosikymmenen ajan. Ei tähän taida mitään parnnuskeinoa olla. On kokeiltu lääkitystä, kognitiivista terapiaa ja myös hypnoosia.

Terapia vaatii todella paljon kärsivällisyyttä mutta minun kärsivällisyyteni on ollut lopussa jo aikoja sitten. En tiedä voiko mistään turhanhöpinästä olla minulle mitään apua vai olisiko vain parempi antaa olla ja hyväksyä tosiasiat.

Hoito ei auttanut, mutta kun elämässäni tapahtui kivoja asioita ja minusta tuli onnellisempi, niin se paransi. Se kun on vähän niin, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

tästä saan varmaan kuulla kunniani, mutta ainakin omalla kohdalla masturboinnin lopettaminen ensin kokonaan ja myöhemmin sen harrastaminen harvakseen toi suurimman muutoksen. Lääkkeitä ja terapiaa olen saanut vaivaan ja ne auttoivat aika paljon, mutta käsitöiden vähentämisestä tuli ihan oikeasti suurin muutos. Tuossa alhaalla on linkki yhteen hyvään sivustoon ja artikkeliin. Tätä on tähän mennessä jo todella moni koittanut ja siitä on saatu hyötyä, tolta sivustolta löytyy positiivisia tarinoita loputtomasti. Ei se kaikkia ongelmia poista, mutta helpottaa niistä selviytymistä. Tämä siis olettaen, että masturboit usein ja mahdollisesti seuraat aikuisviihdettä. Kannattaa ihan piruuttaan kokeilla, voi olla vaikeeta aluksi mutta tuloksia saattaa näkyä jo viikossa.

http://www.yourbrainonporn.com/is-porn-making-my-social-anxiety-worse

Itse olen koko ikäni kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kaikkea on kokeiltu, mutta ei auta. Itse asiassa tilanne on pikku hiljaa mennyt pahemmaksi.

Suurin ongelma on se, että muut tai yhteiskunta haluaisi minun parantuvan tästä "pelosta". Itse pärjäisin tämän "ongelmani" kanssa, jos vain saisin olla rauhassa, mutta kun on pakko olla työelämässä, niin elämä onkin sitten yhtä helvettiä. Toivoisin, että pääsisin eläkkeelle, jotta voisin olla rauhassa. En siis koe mitään tarvetta "parantua", vaan vapautua kaikesta ylimääräisestä ja elää omaa rajoitunutta, mutta riittävän tyydyttävää elämääni.

Taidan lopettaa kaikki terapiat kun ei niistä ole mitään apua ja ryhtyä vakavissani suunnittelemaan itsemurhaa. Ehkä en enää vastaa puhelimeeni enkä viesteihin kun pitäisi mennä joidenkin toimenpiteiden pariin. Tiedän jo etten voi parantua sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jatkuvasta kuristavasta ahdistuksesta joten mitään muuta vaihtoehtoa ei jää jäljelle. Pitäisi vain ensin hoitaa kaikki käytännön asiat kuntoon ja sen jälkeen miettiä sopiva itsemurhan tekotapa ja ajankohta.

Sosiaalisten tilanteiden pelko luo muitakin oireita jotka varmaan kuulostaa tutulle:
http://www.huippukuntoon.fi/mieli/vapaaksi-stressistä

Mietin näin kun luin oman rauhottavani ''osa-alueita'' niin siellä oli maininta sosiaalisten tilanteiden pelon lieventämisestä. Okei luin täältä että jotkut syökin noita rauhottavia vaan auttaako lääke poistamaan pelko tai sen vähentämisessä? Lääkehän rauhoittaa kyllä vaan jos on kyse pelosta niin luulisi silloin terapian olevan toimivampi kuin lääke (minun kantani)

Ymmärrän turhautumisen koska pelko alkaa kehitämään fyysisiä vaivojakin ja mieli alkaa entisestään latistua pahimmillaan vieden hautaan. Suomessa ei varmaan resursseja ole terapia henkilökunnalla alkaa syväluotaamaan kaikkia tapauksia niin osa täällä linkitetyistä self-care tyylisestä hoidosta on ihan hyviäkin lievällä kriitiikillä aina luettuna toki.

Hm... Voisin ihan suomenkielisillä ''self-care'' linkeillä jatkaa, suositan edes lukaisemaan se ei maksa muuta kuin vaivan ja voi sen jälkeen pohtia mitä tekee tai näkikö hyötyä :)
-> https://www.tukinet.net/keskustelu/index.tmpl
-> http://www.e-mielenterveys.fi/mielenterveyden-hairiot/sosiaalisten-tilanteiden-pelko/
-> http://www.vogel.fi/terveys/kress_masennus.php
-> http://www.vogel.fi/kasvilaakinta/index.php

Englannin kielinen matsku:
http://www.helpguide.org/mental/social_anxiety_support_symptom_causes_treatment.htm
http://www.socialanxietyhome.com/cure-social-anxiety/
http://www.calmclinic.com/anxiety/how-to-cure-social-anxiety

Mä voin kertoa kans omani, että miten ite olen selvinnyt tosta pelosta. Mulla on ollut ihan nuoresta asti näitä(tosin silloin en ymmärtänyt että ne pelkotiloja oli, luulin vain, että olin sellanen ja että muutkin on. Oon siis 30v nainen. Ja pahimmat oireet oli n.16-28v.
Mulla oli aivan järjettömiä pelkoja esimerkiks kaupassa käynnissä ja varsinkin siitä itse kassatilanteesta, samoin myös ihmisten kanssa asioinnit pankeissa jne oli kauheea, puhelimella soittaminen kuului myös tähän,nukkuminen vieraissa paikoissa:varsinkin jos samassa tilassa muita, lisäksi syöminen jonkun vieraan kanssa ei tullut kuuloonkaan. Töihin jos pääsin, en siellä kauaa pystynyt olemaan, koska olin jatkuvassa jännitystilassa. Kavereita minulla on vähän, mutta niiden kanssa oleminen oli rajattua, koska en vaan pystynyt niidenkään kanssa olemaan. Noi on asioita mitä koitin kynsin ja hampain välttää tai jättää kokonaan tekemättä. Oli päiviä, jolloin saatoin makaa kotona ihan vaan jo sen takia, kun minua hävetti ja surutti se, etten voinut olla "normaalisti". Siihen tulee kai jonkinsortin masennuskin, kun on niin pettynyt itteensä. Suljin puhelimet ja itkin ja mietin. Tällästä se mun elämä oli jonkin aikaa, joskus oli hyviä päiviä, jolloin pääsin kauppaan ja uskalsin soittaa, mutta sekin onnistui ainoastaan kunnollisella oman mielenmanipulaatiolla. Noiden asioiden jälkeen olin ilonen ja ylpee ittestäni, että uskalsin :) Aika usein myös kyllä kännäsinkin, tuntui, että sillä tavalla olin se jota haluaisin olla...sosiaalinen, hauska ja uskalias. Totuushan se ei missään nimessä ollut. Nykyään en juurikaan juo, ihan jo senkin takia, että saan asioista enemmän irti kun olen ilman alkoholia.
Oon ollu aina unelmoija, unelmoin perheestä ja ns.normaalista elämästä. Matkoista tuntemattomaan, irtautumista omasta arjesta. Mutta en ole ikinä uskaltanut lähteä.
Hyvänä hetkenä hain kouluun, jonne pääsin. Siellä olo alkujaan oli erittäin vaikeaa..mietin paljon etukäteen, että kenen vieressä istun, menenkö syömään, kelle puhun ja mitä.
Olin aina haaveillut Lapista, työpaikkana, mutten uskaltanut sinne ikinä lähteä. Koulun avulla sain siihen mahdollisuuden, joku minussa oli muuttunut, olin saanut koulunkautta itsevarmuutta siitä, että olen hyvä edes jossain. Ja vaikka se pelotti, mutta toteutin unelmani ja lähdin Lappiin! ( Mulle oli määrätty paniikkikohtauksiin Opamoxia. Ne auttoi minua pysymään rauhallisena.Ja kun mua oli hävettäny aina se, että kun paniikki iski niin mulla rupes kädet tärräämään, niin Opamox auttoi myös siihenkin, sitä kautta sain taas lisää tsemppiä kun hävetys olis poissa) Otin jopa paikan junasta naisten makuuvaunusta (oikea dare devil)! Sekin oli mulle jo suuri askel: nukkua pienessä tilassa ja vielä muiden kanssa! Mut mä pystyin siihen. Olin innoissani tulevasta vaikka samaan aikaan pelotti yhtälailla, itkettikin välillä. Psyykkasin itteäni, että mä pystyn tähän, ja jos mokaan en kuole siihen, jos tärisen, niin sitten tärisen. Ne ei tunne mua, ne ei näe että sä pelkäät, kaikki on vaan sun sisällä.
Jouduin lapissa asiakaspalveluun, eli suoraan kauhutilanne minun historiaa ajattelen. Otin aina ennen asiakaspalveluvuoroa Opamoxin, jolla sain enemmän varmuutta ja sain häpeää pois. Homma rupesin toimimaan, älysin, että ihmisissä ei ole mitään pelättävää. Ne ei tunne sua, eikä niiden tarvitsekkaan. Jossain vaiheessa jätin Opamoxinkin, olin saanut itsevarmuutta ja pärjäsin ilman sitä, ei jännittänyt ei tärisyttänyt.
Kun palasin kotiin tältä reissulta, huomasin ja muutkin huomas mussa eron. Olin kai niin näkyvästi varmempi ja tsillimpi persoonana, katoin ihmisiä silmiin kun puhuin, saatoin jopa heittää jotain paskaa läppääkin.
Nykyään mulle arkielämänhommat on helpottunut suuresti, juuri sen avulla että uskallan uskaltaa. Vaikka kauppaan mennessä mietin vielä paljon asioita, mutta se ei lamaannuta mua, enkä välttele tilanteita. Jotkut asioinnit on välillä jopa se ja sama, enkä mieti tai suunnitele niitä sen enempää. Puhelimen kanssa on välillä ongelmia, sitä en aina uskalla käyttää, siirrän soittoja mutta silti ne jossain vaiheessa teen :)
En sano, että olisin varsinaisesti "parantunut" tästä asiasta, vaan se on todella paljon helpottanut. Kannattaa käyttää niitä hyviä hetkiä edukseen, (toivottavasti sellasia on) tehdä asioita, edes pieniä, joista haaveilee ja iloita niistä! Tsempata itteään, että "vittu, mä uskalsin!"
Minulle myös liikunta auttaa todella paljon myös rutiinit. Noikin oli pahimpien aikojen aikana ahdistavia ajatuksia.
Parisuhteet on ainakin omalla kohdalla asia erikseen, olen seurustellut mutten niin hyvällä menestyksellä :P Niitä on vaikea aloittaa ja lopettaa. Mutta sekin on mahdollista.
Toivottavasti tästä olis edes jotain apua :) Eikä olis taas yks niistä että "helppohan sun on sanoa"- tarinoista :)

Itselläni oli pientä suhdeyritystä mutta sekin taisi mennä pieleen pelko ja ahdistusongelman takia. Nyt on jo pidempään ollut taas sellainen fiilis että haluaisin vain tappaa itseni. Koko elämä on niin vaikeaa eikä vähiten tuollaiset suhdekuviot. Ne kun ovat sieltä vaikeimmasta päästä. Ikävä todeta mutta tuntuu että niitä hyviä hetkiä ei ole juuri ollenkaan.

Kyllä yksi suhde ollut ja siinä tietysti seksiä. Kännissä myös oisin kerran saanut, mutta kieltäydyin... Mutta joo, on vaikee ainakin itelle kertoo mitään ohjetta sillä kaikki vaan tapahtuu kun sen on aika, tosin itse kyllä voi vaikuttaa asioihin paljon. Otat vain itseäsi niskasta kiinni ja yrität.

Tutustuin Alkuajatukseen, sen avulla aloin todella ymmärtämään itseäni, eli pelot ym mukaanlukien ja siksi pääsin eroon niistä. Kannattaa kokeilla.

Hei

minullakin on sellaista ollut jo vuosia. Käynyt terapiassa ja psykodraamaryhmässä (aiheena jännittäminen) joka pelasti minut, siis se ryhmä.

Etsikää joku ryhmä missä näätte muitakin jännittäjiä. Pääkaupunkiseudulla ainakin pitöisi olla ryhmii. Yksin ette tule parantumaan. Eri asia on sitten miten oppii sen kanssa elämään, se onnistuu kyllä yksinkin.

Onko kilpirauhaskokeet otettu? kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa monenlaisia oireita masennuksesta ja paniikkihäiriöstä lähtien. joskus henkilö saa masennuslääkkeet vaikka kilpirauhasen vajaatoiminta on selkeä masennuksen tai paniikkihäiriön syy.

Minä pääsin sos.peloista käymällä n.7 vuotta säännöllisesti psykologilla. Jauhamalla siellä elämääni ees taas ja taas takas. Lisäapuna lääkitys. Pari sos.pelkosille tarkotettua ryhmää myös kävin. Ehkä n.10 vuotta meni kaikkiaan siihen, että pystyn nyt elämään normaalia elämää,vaikka jännitänkin joskus vieläkin jotain pahimpia tilanteita.

hei! sain apua lääkkeistä ja terapiasta, olen vältellyt sosiaalisia tilanteita, kun ruttoa, mutta tänään esiinnyin pienelle joukolle, mitä en ole tehnyt 10 VUOTEEN! aina olen vältellyt, mutta jotenkin sain tsempattua ja meni vielä ihan hyvin, en pyörtynyt, en tärissyt, sydän ei hakannut (propral) mutta muuten jännitti, päätin vain tehdä sen. nt tuntuu hyvältä, lähempänä, pikkuhiljaa.

Olen nyt 29 vuotta ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta 13-vuotiaasta asti ja sitäkin ennen olen aina ollut ujo ja hiljainen. En ole tästä vielä parantunut, mutta ehkä jotenkin on auttanut se, kun olen antanut itselleni luvan olla juuri tällainen kuin olen. Voi olla, että lääkityskin on auttanut. Jotenkin olen onnistunut oppimaan, että saan olla juuri sellainen kuin olen. Joskus ennen en uskaltanut mennä edes kauppaan, mutta nykyään voin jo mennä. Olen hyväksynyt ajatuksen, että olen introvertti ja hiljainen. En usko edes koskaan voivani muuttua puheliaaksi räpättäjäksi.

Ei tämä helppoa ole ollut. Olen käynyt terapioissa, syönyt lääkkeitä (ja syön edelleen) ja kärsinyt kaikista muistakin ongelmista kuten masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja pakko-oireista. En ole vieläkään parantunut, mutta 16 vuotta siihen meni, että voin elää aika normaalia elämää.

Puolisoa en ole löytänyt. Nyt olen jo alkanut harkita lasten hankkimista yksin. Kaipaan jo kovasti oman perheen perustamista. Toinen harmittava asia on se, että en ole unelma-ammatissani.

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikki häiriö, en saa töitä, ei ole koskaan ollut tyttöystävää, ei ystäviä ylipäätään. Porukassa menee kokonaan lukkoon ei saa sanotuksi mitään. Tämä johtuu mielestäni kun lapsena vanhemmat nolasivat ihmisten nähden, he aina sanoivat että sinä et osaa mitään, olet niin paksu ja lihava. He vertasivat aina muitten sukulaisten lapsiin jotka olivat muka niin erinomaisia, minä olin muka tyhmä, lihava, hidas ja ruma. Lisäksi koulussa kiusasivat kovasti koko ylä ja ala aste ajan. Olen käynyt lääkärissä mutta en ole saanut mitään, täällä päin ei ymmärretä tälläistä juttuja,. Minua on haitannut koko ikäni kun ei uskalla menna minnekkään kun pelottaa että ihmiset nauraa. Eikä pääse irti oma kuvasta että on ruma, tyhmä ja lihava

Luopumalla tavan maksuista ja ostamalla pelkän lipun rahatta https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010272824.html
As time goes by

Saman kokenut ja todennut vuosikymmenten saatossa ettei se kyllä taida parantua kaikilla millään , itse koitin vuoskymmeniä "hoitaa" asiaa siedättämällä itseäni mutta sairastuin vaan pahemmin , vanhemmiten terveyden kannalta olen erakoitunut sitten ja todennut sen itselle kaikkein helpommaksi tavaksi elää .Mulla meni niin pitkälle tuo että aikanaan sitten fysiikkakin petti totaalisesti niin pahasti että työelämä jäi , eläkkeellä saa nyt kitkutella ja kroonistuneiden sairauksien kanssa kärsiä , suoraan voin sanoa että kaduttaa ja olis kannattanu ottaa varsinkin työelämä rauhallisemmin ja tyytyä vähempään , vaan kun itsellekkin jo lapsesta tuo työnteon ja osaamisen tärkeyttä painotettu varmaan liiaksikin niin kaikkensahan sitä sitten yrittää .

Koko jännitys on vitsi. Saattaa olla että ensimmäisellä kerralla se on ollut "normaalia" jos on ollut olosuhteista johtuen jännittävä tilanne. Mutta toisin kuin muilla jotka ennemmin kieltää jännittäneensä ja unohtaa koko jutun, henkilö-parkamme on takertunut kuvittelemaan itseään jännittäjäksi yhden tapauksen perusteella.
Ja sitten alkanut jännittämään seuraavissa tilanteissa että alkaako jännittämään, ja itse tilanteessa säikähtää jokaista pikku merkkiä joka voisi tarkoittaa jännittämistä ja sen paljastumista.
Itse asiassa henkilö ei ole jännittäjä vaan jännittämisen jännittäjä.:)
Tavallaan ei ihme että sen paljastumista pelkää, kun on se aika noloa jännittää teoreettista jännittämistä, jota ei itse asiassa edes ole.
tv. 44 vuotta sitten aiheeseen omakohtaisesti tutustunut.

Apteekista saa valeriaanaa ilman reseptiä.

Vaatimus olkiukkoilun laitoit lainausmerkkeihin koska tiedät etten ole vaatinut yhtään mitään.
Pystyn sanomaan muidenkin tapauksesta koska sairaudessa on sama rakenne. Ei sitä muuten samalla määritteellä kutsuttaisikaan. Tietty jokaisella on oma muunnos siitä.

Kirjoitin siinä toivossa että se antaisi jollekin ideoita miten parantua sairaudesta.
Mielestäni siinä on enemmän yritystä kuin latteudessa: "Jos joku jännittää joitain tilanteita, niin silloin hän jännittää."