Moniko entisajan avioliitto oli huono?

Pakko on melko hyvä sitoutumismotivaattori.

Rakkausavioliitothan ovat niitä jotka eivät kestä. Rakkaus tulee ja menee, ja jos liitto perustuu pelkästään siihen niin se hajoaa aikanaan.

Ennen avioliitot olivat lähes pakon sanelemia ja perustuivat usein paljon muuhunkin kuin rakastumiseen. Sitoutuminen oli suurempaa ja ehkäpä niissä oltiin jopa onnellisempia kun ei tarvinnut edes miettiä sitä että miten muuten asiat voisivat olla.

Onnellisuushan tulee siitä että on tyytyväinen siihen mitä on saavuttanut.

Et ole lukenut Antti Tuurin tuotantoa. Pohjanmaalla 100 vuotta sitten yksi paljon käytetty eroamiskeino oli se, että mies lähti Amerikkaan.

Kuule. Ennenvanhaan ei ollut juurikaan aikaa ajatella onko onnellinen. Elämässä oli aina kyse selviytymisestä. Ja siihenhän perusasiat piti saada itse kuntoon; toimeentulo eli vesi, leipä, asunto/lämpö. Useinmiten kesät viljeltiin maata kellon ympäri. Kaikki tehtiin itse. Ruoka, vaatteet, huonekalut. Lapsia syntyi - ja kuoli tauteihin. Samoin aikuisia. Isovanhempani elivät ja perustivat perheen ennen ja jälkeen 1. maailmansodan. Kolme kymmenestä syntyneestä lapsesta kuoli ennen aikuisikää. Sitten kuoli isoisäni "lentävään kehkotautiin". Isoäitini jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Hänellä oli kertomansa mukaan hyvä avioliitto. Tosin se olikin harvinainen rakkausliitto, jonka johdosta isoäitini varakas suku laittoi häneen välit kokonaan poikki. Isoäitini selvisi lapsineen kuitenkin varsin hyvin. Yllätys: tekemällä kovasti töitä. Vanhimmat lapset huolehtivat nuoremmista. Se oli ennenvanhaan itsestäänselvyys.

Hyvin monilta vanhoilta ihmisiltä olen kuullut entisaikojen liitoista. Niitä oli hyviä, mutta myös huonoja. Useimmat jostain siltä väliltä, kuten nykyisinkin. Ongelmia hävettiin, niistä ei puhuttu. Kuolemasta ei puhuttu. Sodista ei puhuttu. Oikeastaan mistään henkilökohtaisesta ja intiimistä ei puhuttu. Alkoholi ei ollut ongelma... Paitsi, jos mies alkoi heilua kirveen kanssa. Silloin naisella lapsineen oli "lupa" paeta naapuriin.

Tästä aiheesta senkin takia kyselin, kun itselle tässä tuli loppukesästä avoero. Jotenkin olen aina ollut vähän tuollainen vanhan liiton kannattaja eli ensin naimisiin, sitten lapsia ja vaikka liitto menisi huonosti pitää ainakin olla yhdessä niin kauan kun lapset kasvaa aikuisiksi.

Kuitenkin kun ex-mieheni tapasin mulle alkoikin tulla tunne että en tiedäkään haluanko mennä naimisiin ollenkaan, sen takia kun niin moni nykyään eroaa. Ehkä alitajuntaisesti sitten tajusin että tämä mies ei ole minua varten, siksi ehkä tämä mielen muutos. Seurustelimme 1,5 vuotta ja menimme kihloihin. Siitä puolen vuoden päästä aloimme yrittämään lasta, ja 3kk päästä se tärppäsikin. No sitten samaan aikaan, vähän huonoon aikaan alkoikin tuntua että suhteessamme on vikaa. Pari vuotta sitten elettiin huonossa suhteessa ennen kuin erottiin.

Nyt joskus vain ajattelen että olisiko pitänyt elää vanhojen tapojen mukaan, ja jäädä suhteeseen, kuitenkin pieni lapsikin on. Meillä oli kuiten noin puolet arki ajastamme sellaista että meillä oli ihan kivaa yhdessä, oltiin niinkuin kaverit. Ja sitten se toinen puoli ajasta minua ärsytti suunnattomasti se mieheni ja sen tekemiset. Pussaaminen, halaaminen ja arjen pieni hyväily tuntui minusta vastenmieliseltä. Tosin joskus oli ihan kiva että mies tuli aamuisin viereeni, tai katsottiin yhdessä kapealla patjalla leffaa, tai ihan halaaminenkin tuntui joskus mukavalta. Seksiä oli kerran kahdessa kuukaudessa, mutta se olikin sitten ihan täydellistä seksiä. Eron syinä oli aika moni asia mutta tärkeimpinä erilaiset elämän arvot, miehen mielenterveysongelmat, ehkä hänellä möys persoonallisuushäiriöitä, ei kunnioittanut eikä ottanut muita ihmisiä huomioon, epäsosiaalisuus oli kai vähän erakko. Ja noista mielenterveysongelmista se, että mieshän sanoi että kaikki johtui siitä, ja hän on ihan erilainen kun paranee, mutta en vain pystynyt uskomaan että kaikki johtui hänen sairaudestaan.

Mutta turha mun on haikailla sen perään enään, kun sillä on jo uusi. Ollut jo muutaman kuukauden, ja kuitenkin on enimmäkseen sellanen tunne et ihan hyvä kun erottiin.

Ja sitten taas kun toiset ihmiset sanoo et ei sais erota kun on lapsia, mutta sitten toiset taas sanoo et parempi erota vaikka on lapsia, et lapset vaan kärsii ja huomaa jos vanhemmilla menee huonosti. Sekä lapset saavat vain huonon kuvan parisuhteesta jos vanhemmilla menee huonosti ja sitten lapset aikuisiällä ei sit ymmärrä millainen parisuhde kuuluu olla.

"Kiips" pohtii hyvin asiaa.
Itse en vastusta eroa, jos elämä siellä kodissa on mennyt sellaiseksi, että siellä ei enää ole minkäänlaista rauhaa tai yhteistä suuntaa, riidellään ja moitiaan jatkuvasti.
Mieheni teki sen myös, että arvosteli jotakin, silloin nostin kissan pöydälle heti, sanoin että minusta tuntuu todella pahalta tuo hänen puheensa. Otin selvennykseksi jonkin hänen jutuunsa, joka minua raivottaa ja sanoin, että miltä tuntuu kun jatkuvasti aiasta huomautan. Sehän voi olla vaikka liiat harrrastukset, kannanotot johonkin kiihkeästi ym.

Kyllä lapsiperhekin voi erota, mutta järki pitäisi olla päässä, miten elämä järjestetään lapsien osalta, millä eletään, miten vaikuttaa lasten tulevaisuuteen. Sitä että avioliitto on muuttuunut enemmän kaverisuhteeksi, en todellakaan näe syyksi eroon, sillä siihenhän jokainen liitto pitäisikin perusta olla todella ne parhaat kaverit, joilla on yhteiset salaisuudet kaikissa aisoissa. Tähän kaverisuhteeseen kuuluu lisukkeena yhteiset hetket, yöt, ja seksi.

Minusta nyt eletään jotenkin harhaisessa kuvassa parisuhteessa, ei voi olla sellaista, että joka tunti toinen kirjoittaa tekstiviestin rakastan sinua, tuo kukkasia, pussaa joka käänteessä, varmasti tuo suhde hajoaa, mutta tuo paras kaverisuhde kestää iskujakin.

Kauheintä eroissa ovat nuo uudet suhteet, jotka ovat karkaamista toisen syliin heti, sillä tämä ihminen todellisuudessa pakenee ajattelemasta asioita, jotka pitäisi eron jälkeen ihan itse käydä läpi.
Kun uusi suhde tulee, useimmiten hän alkaakin määräillä elämän tahtia, niin tälle eronnellee kuin hänen lapsilleen ja se on hirvittävä teko, sillä useimmiten on niin että tämä eroittaa tämän eroperheen kaikesta hyvästä, mikä heillä on ollut, sillä kyllä siihen kuuluu läheiset monella perheellä hyvin suurella osalla, mutta uusikot yrittävät poistaa kaiken tämän.

Jos uusi suhde on alkanut salasuhteena, silloin tuolla toisella on ollut varsin suuri merkitys eroon. Tässä eräs tällainen antoi itse selvityksen, kuinka oli vaatinyuut eroamaan ja sitten on vielä niin itsekekseinen, että tokaisi kun oli jo muutaanut, että saisiko ketään yhtä hyvää hyvää kuin hän. Tänään tällee sanoisin, että ketään huononpaa ei ole olemassakaan, niin hyvin on itsensä tuonut esiin.

Niin ei se ero ole lapsiperheessäkään se kinkkisin juttu vaan se uusi suhde, joka rikkoo yleensä lapsen elämän, siitä putoaa lapsen mahdollisuudet turvalliseen kasvamiseen ja elintasoon kokonaan pois.

Kun eron jälkeen ihmiset osaisivat elää ilman parisuhdetta, heillä olisi kaveripiiri, jonka voi kutsua kotiin ja heidän kanssan voi keskustella ihan kaikesta, he tuovat lapsensa leikkimään erolasten kanssa.
Mutta koti on koti vain tälle iomalle vanhemmalle ja lapsille, kotiin ei muuta kukaan.

Kaarina_e, te siis olla öllötätte ilman minkäälaista läheisyyttä kuin kämppikset avioliitossa. Riittääkö se sinulle? Sammunut nuotio ei syty. Jos tottumuksesta on tullut toinen "luonne" ja tapa elää, niin mikä ettei. Elätte kuin vanha pariskunta, ainoa mikä käy on seinäkello.

Itse eroaisin paikallasi. Jos toinen on noin jämähtänyt paikoilleen, kohta olet sinäkin. Mutta ihmiset ovat erilaisia. Tutustu muihinkin miehiin, voi olla ja onkin, että löydät "elossa" olevan kumppanin jonka kanssa on rakkautta ja läheisyyttä.
Tietenkin jos haluat elää kuten tähän asti, on turha erota!

Minä olen kanssa sitä mieltä että, jos suhde on muuttunut kaverisuhteeksi ei kannata erota. Mutta tämä kaverisuhde pitää olla kuitenkin sellainen että tehdään asioita yhdessä, joskus on myös pussailua, halailua ja seksiä. Mutta jos ei ole näitä, kannattaa erota. Tietenkin jos ollaan jo vanhuksia niin setten riittää vähempikin.

Meillä vaan oli niin että meillä oli tuollainen hyvänlainen kaverisuhde vain puolet arkiajastamme, tosin niinkuin sanoin pussaaminen tuntui aina paitsi seksin aikana vastenmieliseltä. Puolet ajasta oli juuri sitä et toinen ärsytti niin suunnattomasti.

Epäilen että suurinosa entisajan liitoista on ollut läheisriippuvuus suhteita

Aikoinaan ihmiset ovat tehneet niin paljon töitä, ettei heillä ole ollut aikaa pohtia tuollaisia. Onko sen nyt niin väliä millainen se puoliso on, kin ei sen kanssa ole kauheasti aikaa vietetty?

Miehet elätti lapsensa itse ennen kuin tuli lapsilisät ja sitten elatusmaksut että erotessa mies maksaa joka kuukausi elatusmaksua omista lapsistaan ja isyys testit on tullut niin isyys voidaan varmentaa.Myös naiset hakee apua väkivaltaan meillä on jo paljon apua naisille myös raiskatuille ja jätetyille joilla lapsi tulossa.Miehen pitää ymmärtää tämä elatusmaksu asia että hänen pitää elättää omat lapset.Naiset käy työssä niin naista ei enää sido se mies kuin ennen.Naisella on oma asunto ja omat harrastukset sekä opiskelu.

Kyllä varmaan ennen vanhaan oli onnellisia liittoja, jos onnettomiakin. Uskon, että aviopuolisolle ei ollut sellaista "vaatimuslistaa" kuin nykyään monella on. En tarkoita, että pitäisi tyytyä huonoon puolisoon, mutta jokaisessa liitossa on joustettava ja tehtävä kompromisseja. Ei voi aina ajatella vain itseään.