Täällä näyttää olevan aika paljon itsemurhakandidaatteja, kenties osa aiemmin kirjoittaneista on jo lopulliseen ratkaisuun päätyneitäkin. Löytyykö niitä, jotka ovat tosissaan miettineet itsemurhaa, kenties yrittäneetkin mutta päätyneet kuitenkin jatkamaan elämää? Onko elämä myöhemmin osoittautunut elämisen arvoiseksi?
Itselläni ei ole paljon elämänhalua jäljellä mutta minulla on yksi lapsi, jonka takia en kaiketi voisi itsemurhaa tehdä enkä äidillenikään haluaisi sellaista taakkaa. Enkä toisaalta ole varma, pystyisinkö edes siihen. Sehän vaatii kanttia, että pystyy sen oikeasti toteuttamaan.
Mutta tosiaan vaihtoehtona on elämä, joka ei ole enää kokonaista, vaan ns. puolielämää, paljon huonompaa kuin ennen. Elämäni rakkaus kuoli muutama vuosi sitten, ja se oli minulle kova isku. Ja ei ainoastaan minulle vaan muillekin, joita hän on koskettanut. Kun nyt katson esim. hänen parasta ystäväänsä, näen, ettei hän ole enää sama ihminen kuin silloin kun M oli elossa, eikä hänenkään elämä ole enää samaa. Välillä tulee mieleen ajatus, että onko kummankaan meidän elämä enää elämisen arvoista. En koskaan halunnut tällaista elämää, että menettäisin tärkeimmän ja rakkaimman miehen nuorena.
Kysymys on, että miten jatkaa elämää, joka ei koskaan tule olemaan sellaista, millaista olisin halunnut sen olevan, elämää, jossa ei voi enää rakastaa ketään miestä (kun ainoa todellinen tunteiden kohde on kuollut) ja minkä tietää olevan aina huonompaa kuin entisen elämän? Sopeutuuko siihen koskaan vai miettiikö loppuelämänsä vain omaa poispääsyä?
Maailman raadollisuuden nähtyäni olen kiiitollinen siitä, että itsekin joskus pääsen pois eikä tarvi enää elää tällaisten tuskallisten asioiden kanssa. En ole kuitenkaan itseäni tappamassa vaan yritän selviytyä, etten aiheuttaisi muille tuskaa ja toivon muille itsemurhaa harkitseville tai harkinneille samaa ja voimia jatkaa eteenpäin. Kamalaa se kyllä on "jatkaa elämää", kun ei ihan oikeasti ole motivaatiota ja halua mihinkään ja jokainen päivä pitää olla samalla fiiliksellä.
Itsemurha vs. elämä
48
636
Vastaukset
- Kokisnaama92
Tässä ilmoittautuu yksi itsemurha-kandidaatti. Iältäni olen 20-vuotias.
Syvät osanottoni miehesi poismenon johdosta. Pähkäilin kovasti, mitä sanoisin sinulle mutta en sitten lopulta keksinyt mitään järkevää. Ymmärrän itsekin masentuneena niin hyvin, miten veemäistä elämä osaa olla. Ajatukset ja suunnitelmat itsemurhasta ovat jatkuvasti läsnä, mutta pyrin sinnittelemään, koska minua on autettu niin paljon että en kertakaikkisesti kehtaa noin vain heittää sitä kaikkea hukkaan. Olen toki saanutkin siitä avusta helpotusta ja paljon, satun vain olemaan aika hankala tapaus.
Oletko kokeillut hakea ammatillista apua? Entä lapsesi ja lähipiirisi? Harrastatko mitään? - ei mitään jäljellä
Kannattaako sellaisen ihmisen jolla ei ole lasta mutta muuten samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä, jatkaa elämäänsä? Jos, niin miksi ja miten?
- Elizabeth1
Mitä tarkoitat sillä, että tilanteesi on samankaltainen? Tärkeitä ihmisiä on kuollut vai muuten samanlainen?
En suosittele itsemurhaa kenellekään, se on varmasti hirveä taakka kantaa vanhemmille ja kaikille, jotka välittävät, vaikka itsestä tuntuisi, ettei niitä ihmisiä montaa ole.
En ole kuitenkaan kokenut omaa elämääni mielekkääksi enää vuosiin. Ainoa paikka, missä viimeisten 5 vuoden aikana olen tuntenut oloni rauhalliseksi, levolliseksi ja paremmaksi, on kotikaupunkini hautausmaa, johon on haudattu pääasiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kuolleita. Se jotenkin muistuttaa elämän kiertokulusta, ja siitä, että olemme kaikki täällä vain vähän aikaa, ja kaikkien on tarkoituskin kuolla. Ehkä se tai joku muu siinä paikassa vähän helpottaa.
Mutta noin muuten, jos minulla on vaikka vapaapäivä, niin en tee mitään muuta kuin hoidan välttämättömät velvollisuudet. Motivaatio tehdä mitään muuta on nollassa.
Olen yrittänyt kyllä. Olen yrittänyt kiinnostua muista miehistä, mutta se on aina teeskentelyä, koska oikeita tunteita ei vain ole mukana. Opiskelen mutta kiinnostusta työhön 1,5 v päästä häämöttävän valmistumisen jälkeen ei ole enkä tiedä riittääkö motivaationi työssä pärjäämiseen.
Miehen kaverit ovat kyllä jatkaneet elämäänsä ja pitävät hauskaa kuten ennenkin ja tekevät samoja juttuja kuin ennenkin. Mutta etenkin parhaasta kaverista näkee, ettei se ole kuitenkaan samanlaista kuin ennen ja kuten minä, hänkin on muuttunut. Mutta hän on sopeutunut siihen, ettei elämä ole samaa ja hyväksyy sen. Minä en välttämättä koskaan pysty siihen sopeutumaan, ettei elämä ole sellaista, millaista sen halusin olevan vaan aina huonompaa kuin ennen.
Eikä tämä tästä paremmaksi tule muuttumaan, koska vanhempana vain tarvitsee enemmän sitä ihmistä, jota rakasti. En edes halua ketään muuta miestä, koska kukaan muu ei voi häntä korvata, ja kuten elämässä muutenkin, pitäisi tyytyä huonompaan vaihtoehtoon.
Mutta pakko vaan jatkaa kituuttamista päivästä toiseen ja olla olemassa muiden ihmisten vuoksi. Tsemppiä muille tavalla tai toisella samassa tilanteessa oleville. - jotain kokenut
Elizabeth1 kirjoitti:
Mitä tarkoitat sillä, että tilanteesi on samankaltainen? Tärkeitä ihmisiä on kuollut vai muuten samanlainen?
En suosittele itsemurhaa kenellekään, se on varmasti hirveä taakka kantaa vanhemmille ja kaikille, jotka välittävät, vaikka itsestä tuntuisi, ettei niitä ihmisiä montaa ole.
En ole kuitenkaan kokenut omaa elämääni mielekkääksi enää vuosiin. Ainoa paikka, missä viimeisten 5 vuoden aikana olen tuntenut oloni rauhalliseksi, levolliseksi ja paremmaksi, on kotikaupunkini hautausmaa, johon on haudattu pääasiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kuolleita. Se jotenkin muistuttaa elämän kiertokulusta, ja siitä, että olemme kaikki täällä vain vähän aikaa, ja kaikkien on tarkoituskin kuolla. Ehkä se tai joku muu siinä paikassa vähän helpottaa.
Mutta noin muuten, jos minulla on vaikka vapaapäivä, niin en tee mitään muuta kuin hoidan välttämättömät velvollisuudet. Motivaatio tehdä mitään muuta on nollassa.
Olen yrittänyt kyllä. Olen yrittänyt kiinnostua muista miehistä, mutta se on aina teeskentelyä, koska oikeita tunteita ei vain ole mukana. Opiskelen mutta kiinnostusta työhön 1,5 v päästä häämöttävän valmistumisen jälkeen ei ole enkä tiedä riittääkö motivaationi työssä pärjäämiseen.
Miehen kaverit ovat kyllä jatkaneet elämäänsä ja pitävät hauskaa kuten ennenkin ja tekevät samoja juttuja kuin ennenkin. Mutta etenkin parhaasta kaverista näkee, ettei se ole kuitenkaan samanlaista kuin ennen ja kuten minä, hänkin on muuttunut. Mutta hän on sopeutunut siihen, ettei elämä ole samaa ja hyväksyy sen. Minä en välttämättä koskaan pysty siihen sopeutumaan, ettei elämä ole sellaista, millaista sen halusin olevan vaan aina huonompaa kuin ennen.
Eikä tämä tästä paremmaksi tule muuttumaan, koska vanhempana vain tarvitsee enemmän sitä ihmistä, jota rakasti. En edes halua ketään muuta miestä, koska kukaan muu ei voi häntä korvata, ja kuten elämässä muutenkin, pitäisi tyytyä huonompaan vaihtoehtoon.
Mutta pakko vaan jatkaa kituuttamista päivästä toiseen ja olla olemassa muiden ihmisten vuoksi. Tsemppiä muille tavalla tai toisella samassa tilanteessa oleville."jos minulla on vaikka vapaapäivä, niin en tee mitään muuta kuin hoidan välttämättömät velvollisuudet. Motivaatio tehdä mitään muuta on nollassa."
Näin niillä jotka ovat joutuneet pysyvälle eläkkeelle alle 30-vuotiaina masennuksen takia ilman perheen tukea/perhettä, lapsia, miestä jne. Heillä ei ole koskaan "vapaapäiviä" arjesta koska pelkkä arjesta selviytyminen vie jokaisena päivänä (365p/vrk) kaikki voimat.
"Opiskelen mutta kiinnostusta työhön 1,5 v päästä häämöttävän valmistumisen jälkeen ei ole enkä tiedä riittääkö motivaationi työssä pärjäämiseen."
Masentunut ihminen ei pysty opiskelemaan, käymään töissä, hoitamaan arkisia askareitaan. Kuinka pystyt opiskelemaan ja huolehtimaan alaikäisestä lapsesta vaikeasti masentuneena? Kertomasi ei kuulosta uskottavalta. Masennus on niin kokonaisvaltaisesti invalidisoiva sairaus, ettei kukaan vakavasti masentunut noista lähtökohdista käsin mitä sinulla on olemassa lähtisi valittamaan masennusfoorumilla.
Tässä sinulle siis jotain vertailupohjaa tilanteeseesi, suosittelen vaihtamaan palstaa.
Voimia rankkaan elämäntilanteeseesi kaikesta huolimatta, läheisen poismeno on AINA hyvin rankkaa. - Elizabeth1
jotain kokenut kirjoitti:
"jos minulla on vaikka vapaapäivä, niin en tee mitään muuta kuin hoidan välttämättömät velvollisuudet. Motivaatio tehdä mitään muuta on nollassa."
Näin niillä jotka ovat joutuneet pysyvälle eläkkeelle alle 30-vuotiaina masennuksen takia ilman perheen tukea/perhettä, lapsia, miestä jne. Heillä ei ole koskaan "vapaapäiviä" arjesta koska pelkkä arjesta selviytyminen vie jokaisena päivänä (365p/vrk) kaikki voimat.
"Opiskelen mutta kiinnostusta työhön 1,5 v päästä häämöttävän valmistumisen jälkeen ei ole enkä tiedä riittääkö motivaationi työssä pärjäämiseen."
Masentunut ihminen ei pysty opiskelemaan, käymään töissä, hoitamaan arkisia askareitaan. Kuinka pystyt opiskelemaan ja huolehtimaan alaikäisestä lapsesta vaikeasti masentuneena? Kertomasi ei kuulosta uskottavalta. Masennus on niin kokonaisvaltaisesti invalidisoiva sairaus, ettei kukaan vakavasti masentunut noista lähtökohdista käsin mitä sinulla on olemassa lähtisi valittamaan masennusfoorumilla.
Tässä sinulle siis jotain vertailupohjaa tilanteeseesi, suosittelen vaihtamaan palstaa.
Voimia rankkaan elämäntilanteeseesi kaikesta huolimatta, läheisen poismeno on AINA hyvin rankkaa."Masennus on niin kokonaisvaltaisesti invalidisoiva sairaus, ettei kukaan vakavasti masentunut noista lähtökohdista käsin mitä sinulla on olemassa lähtisi valittamaan masennusfoorumilla."
Ei tämä ole masennusfoorumi, vaan keskustelu on "yleistä mielenterveydestä". Tässä on sinulle masennusfoorumi:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3881
En ole sanonut olevani masentunut. Ei itsetuhoisuuteen aina liity masennusta, joskus siihen riittää vain realistinen käsitys siihenastisesta elämästä ja tulevaisuudennäkymistä. - kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
"Masennus on niin kokonaisvaltaisesti invalidisoiva sairaus, ettei kukaan vakavasti masentunut noista lähtökohdista käsin mitä sinulla on olemassa lähtisi valittamaan masennusfoorumilla."
Ei tämä ole masennusfoorumi, vaan keskustelu on "yleistä mielenterveydestä". Tässä on sinulle masennusfoorumi:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3881
En ole sanonut olevani masentunut. Ei itsetuhoisuuteen aina liity masennusta, joskus siihen riittää vain realistinen käsitys siihenastisesta elämästä ja tulevaisuudennäkymistä.Kyllä ymmärrän sinua; Elizabet, Kyllä rakkaan henkilön menetys voi ottaa lujille jos on todella rakastanut ja sitten joutunut luopumaan. Ja kukaan ei voi mitätöidä ja samastua toisen kokemaan tuskaan: se on aina niin henkilökohtaista: sitä se on sinulla ja varmaan myös tällä 30-vuotiaalla. Kuka voi verrata toisen komusta omaansa ja väitttää, että minä tässä kärsin sittten kaikkein eniten. Noin tekee vian kun ei ymmärrä ja osaa samaistua ja pitää antaa anteeksi. Kyllä sinun kokemasi on riittävä käsitteenä masennus.
- jotain kokenut
Elizabeth1 kirjoitti:
"Masennus on niin kokonaisvaltaisesti invalidisoiva sairaus, ettei kukaan vakavasti masentunut noista lähtökohdista käsin mitä sinulla on olemassa lähtisi valittamaan masennusfoorumilla."
Ei tämä ole masennusfoorumi, vaan keskustelu on "yleistä mielenterveydestä". Tässä on sinulle masennusfoorumi:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3881
En ole sanonut olevani masentunut. Ei itsetuhoisuuteen aina liity masennusta, joskus siihen riittää vain realistinen käsitys siihenastisesta elämästä ja tulevaisuudennäkymistä.Kiitos kannustuksestasi.
- 16+19
Elizabeth1 kirjoitti:
Mitä tarkoitat sillä, että tilanteesi on samankaltainen? Tärkeitä ihmisiä on kuollut vai muuten samanlainen?
En suosittele itsemurhaa kenellekään, se on varmasti hirveä taakka kantaa vanhemmille ja kaikille, jotka välittävät, vaikka itsestä tuntuisi, ettei niitä ihmisiä montaa ole.
En ole kuitenkaan kokenut omaa elämääni mielekkääksi enää vuosiin. Ainoa paikka, missä viimeisten 5 vuoden aikana olen tuntenut oloni rauhalliseksi, levolliseksi ja paremmaksi, on kotikaupunkini hautausmaa, johon on haudattu pääasiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella kuolleita. Se jotenkin muistuttaa elämän kiertokulusta, ja siitä, että olemme kaikki täällä vain vähän aikaa, ja kaikkien on tarkoituskin kuolla. Ehkä se tai joku muu siinä paikassa vähän helpottaa.
Mutta noin muuten, jos minulla on vaikka vapaapäivä, niin en tee mitään muuta kuin hoidan välttämättömät velvollisuudet. Motivaatio tehdä mitään muuta on nollassa.
Olen yrittänyt kyllä. Olen yrittänyt kiinnostua muista miehistä, mutta se on aina teeskentelyä, koska oikeita tunteita ei vain ole mukana. Opiskelen mutta kiinnostusta työhön 1,5 v päästä häämöttävän valmistumisen jälkeen ei ole enkä tiedä riittääkö motivaationi työssä pärjäämiseen.
Miehen kaverit ovat kyllä jatkaneet elämäänsä ja pitävät hauskaa kuten ennenkin ja tekevät samoja juttuja kuin ennenkin. Mutta etenkin parhaasta kaverista näkee, ettei se ole kuitenkaan samanlaista kuin ennen ja kuten minä, hänkin on muuttunut. Mutta hän on sopeutunut siihen, ettei elämä ole samaa ja hyväksyy sen. Minä en välttämättä koskaan pysty siihen sopeutumaan, ettei elämä ole sellaista, millaista sen halusin olevan vaan aina huonompaa kuin ennen.
Eikä tämä tästä paremmaksi tule muuttumaan, koska vanhempana vain tarvitsee enemmän sitä ihmistä, jota rakasti. En edes halua ketään muuta miestä, koska kukaan muu ei voi häntä korvata, ja kuten elämässä muutenkin, pitäisi tyytyä huonompaan vaihtoehtoon.
Mutta pakko vaan jatkaa kituuttamista päivästä toiseen ja olla olemassa muiden ihmisten vuoksi. Tsemppiä muille tavalla tai toisella samassa tilanteessa oleville."pakko vaan jatkaa kituuttamista päivästä toiseen ja olla olemassa muiden ihmisten vuoksi"
Katkeruutta? Kenenkään ei ole pakko olla olemassa vain muiden vuoksi jos ei itse sitä tahdo. Kai lasta hankkiessasi ymmärsit ettei elämä välttämättä jatkuisi juuri niin kuin juuri SINÄ alunperin tahdoit.
Opettele käsittelemään suruntunteesi mitä ilman et todellakaan pääse eteenpäin elämässäsi.
Opettele ITSE HENKILÖKOHTAISESTI tuntemaan mitä TODELLINEN KIPU ON äläkä yritä peitellä sitä näennäisyyksiin.
- kevättä rinnassa
Sinulle Elizabet ja kumppanit haluan sanoa että elämä voi yllättää. Toisilla surutyö kestää pitempään ja sitä vain uskoo että elämä ei koskaan enää palaa uomilleen ja se paras on takana. Sinulle joka koet, että mitään ei ole enää jäljellä, mutta ihan varmasti, voi olla vielä jotain edessä.
Ehkä itsellä on asia hieman toisin kun menetin puolison avioeron myötä. Kuolema on lopullinen, mutta eron kautta menettämiseen liittyy niin paljon väärään: hylkäämistä, toisinaan vielä pientä toivoa, etä jospa sittenkin hän vielä palaa. Tavallaan ei päästä mahdollisuutta käsistä ja ei myöskään luovuta vaan polkee paikallaan. Välistä sa kokea myös kipua ja mustasukkaisutta. Ainakin itse koin silloin, että helpompi olsi ollut elää kuolevan mihen leskenä kuin elävän. Nyt olen päässyt vapaaksi ja en enää edes huolisi jos hän olisi tulossa takaisin. Kyllä elämä on ihanaa yksin ja ysävienkin kanssa, vaikka ei ole lapsia ja uutta kumppania.
Rokaisen teitä: Kyllä aurinko ajallaan alkaa paistamaan teidänkin riskukaassanne,- Elizabeth1
Positiivisia neuvoja on kyllä tullut jo lääkäreiltä ym. kuinka en vain heidän mielestään ymmärrä enkä näe, että minä voin vielä tavata jonkun toisen keneen rakastua ja kaikki voi kääntyä kivaksi. Olin yläasteikäinen, kun olen elämäni rakkauden tavannut enkä ole koskaan sen jälkeen tavannut ketään toista, ketä kohtaan olisi mitään tunteita. Hän oli minulle tosirakkaus ja ainoa rakkaus. Kunpa olisin vain tiennyt, että hän on täällä vain lainassa ja saattoi lähteä niin nuorena, niin olisin tehnyt monia asioita erilailla.
Yritän pärjätä oppimalla elämään sen kanssa, ettei elämä tule koskaan olemaan puoliksikaan niin hyvää kuin ennen. Vain siten kykenen jatkamaan. En halua tavata uutta miestä. Haaveilen lähinnä vain siitä, että joskus pääsen itse pois ja jollain tavalla, niin outoa kuin se onkin, kadehdin jo kuolleita ihmisiä, vaikka ennen pidin kuolemaa kamalana asiana. Ainakaan kenenkään heidän ei tarvitse täällä enää kärsiä kuten minun. - kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
Positiivisia neuvoja on kyllä tullut jo lääkäreiltä ym. kuinka en vain heidän mielestään ymmärrä enkä näe, että minä voin vielä tavata jonkun toisen keneen rakastua ja kaikki voi kääntyä kivaksi. Olin yläasteikäinen, kun olen elämäni rakkauden tavannut enkä ole koskaan sen jälkeen tavannut ketään toista, ketä kohtaan olisi mitään tunteita. Hän oli minulle tosirakkaus ja ainoa rakkaus. Kunpa olisin vain tiennyt, että hän on täällä vain lainassa ja saattoi lähteä niin nuorena, niin olisin tehnyt monia asioita erilailla.
Yritän pärjätä oppimalla elämään sen kanssa, ettei elämä tule koskaan olemaan puoliksikaan niin hyvää kuin ennen. Vain siten kykenen jatkamaan. En halua tavata uutta miestä. Haaveilen lähinnä vain siitä, että joskus pääsen itse pois ja jollain tavalla, niin outoa kuin se onkin, kadehdin jo kuolleita ihmisiä, vaikka ennen pidin kuolemaa kamalana asiana. Ainakaan kenenkään heidän ei tarvitse täällä enää kärsiä kuten minun.Noi se juuri silloin tunuu kun on kiinni rakkaassa ihmisessä: tuntuu jopa loukkaavalta ja inhottavalta kun joku alkaa puhumaan, että tulee vielä uusi rakkaus. Aika tekee tehtävänä ja surutyö. Itsekkin voisin jo aloittaa uuden elämän toien kanssa. Ei se muisto entisestä koskaan pois himmene, mutta kaipaus muuttaa muotoaan. Ei sen tarvitsekkaan unohtua, mutta sitä vain alkaa hyväksyä totuutena, että aika hänen kanssaan on nyt takana kauniina mustona. Ajan myötä huomaa, että tuska helpottuu, alkaa tulla yhä pitempiä jaksoja että murhe ei ole koko aikaa mielessä ja elämässä alkaa huomata uudella tavalla ihania asioita: huomaa lintujen laulavan, kukkasten tuoksuvan, ja vienon kevättuulen lehyttelevän kasvoja. Väskisellä ei voi punnertaa iloja ja elämän voimaa, mutta se vain tulee. Varmsti sinullekin vielä tulee....
- ijoihhkläotyipiyretu
Opettele kirjottamaan!
- kaikesta voi selvitä
Mä harkitsin vakavasti itsemurhaa joskus 8-16-vuoden iässä eli se oli vaikeinta aikaa. Silloin kaikki näytti synkältä tai oikeastaan todella pimeältä. Pyörittelin paljon sitä ajatusta mielessä, mutta en koskaan yrittänyt sitä. En minäkään halunnut tuottaa vanhemmilleni lisäsurua, jota jo ennestään oli kun siskoni oli yhtäkkiä kuollut nuorena. Mutta toisaalta tuntui se oma tuska niin suurelta. En koskaan uskonut eläväni edes aikuiseksi saakka. Olen siis nyt 30v. Pikkuhiljaa löytyi ihan pienen pieniä yksittäisiä valonkipinöitä siihen synkkyyteen ja tarrauduin niihin kipinöihin ainoina syinä elää. Esim. äitini oli tilannut etelänmatkan ja ajattelin että no jos odotan siihen saakka kun olen kerran elämässäni matkustanut ulkomaille ja niiden kuukausien aikana ennen matkaa se oli ainoa syyni olla elossa. Sitten veljeni sai lapsen. Silloin ajattelin, että haluan nähdä tuon ihanan pienen vauvan joskus kasvavan aikuiseksi. Nyt tämä vauva on jo 17v. En ole koskaan puhunut läheisilleni näistä vaikeista ajoista. Joskus luin kirjaa Polttouhrit ja pidin sitä sänkyni vieressä yöpöydällä. Se muistutti minua siitä, että jos joku voi selvitä keskitysleirihelvetistä elossa ilman että haluaa tappaa itsensä niin minun tuskani on siihen verrattuna pientä ja se auttoi pinnistelemään päivästä toiseen. Mutta sen tiedän, että vaikka kuinka synkältä tuntuu ja vaikuttaa niin näin jälkeenpäin sen vasta huomaa ja tajuaa, että kaikella on lopulta tarkoituksensa. En olisi nyt sama ihminen ilman noita kokemuksia ja olisin varmasti paljon tyhmempi, ylpeämpi, itsekkäämpi ja onnettomampi. Olen kasvanut paljon ihmisenä ja osaan arvostaa nyt niitä vaikeitakin aikoja. Nykyään on paljon helpompaa olla onnellinen kun on kohdannut elämän nurjankin puolen. Olen viisaampi ja vahvempi. Ja tiedän ettei elämän vaikeita asioita pääse karkuun niin "helposti" että ottaa vain hengen itseltään. Ei se ole niin yksinkertaista. Sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää, tavalla tai toisella.
- siili3
"Haaveilen lähinnä vain siitä, että joskus pääsen itse pois ja jollain tavalla, niin outoa kuin se onkin, kadehdin jo kuolleita ihmisiä, vaikka ennen pidin kuolemaa kamalana asiana. Ainakaan kenenkään heidän ei tarvitse täällä enää kärsiä kuten minun."
Minulla kävi samalla tavalla siinä mielessä, että joskus aikaisemmin, kun suunnittelin oman elämän lopettamista, itkin lohduttomasti, mutta nykyään tunnen vain syvää rauhaa ja odotusta. Vanhempien vuoksihan täällä yhä elellään, mutta kun heistä aika jättää, niin en näe mitään syytä jäädä tänne kitumaan päivästä toiseen. - 17+20
Aattele niin päin että sulla on ollut joku ketä sait rakastaa. Että sentään olet rakastunut johonkuhun. Aika moni on sellainen
joka ei ole koskaan rakastunut oikein kehenkään tai saanut rakkautta. Ja siltikin elämä on elettävä jotenkin. On paljon ihmisiä joille on samantekevää onko elossa vai eikö. Ollako vai eikö olla?
Tee surutyötä niin eiköhän se siitä!- Elizabeth1
Kiitos yrityksestä lohduttaa, mutta kuolemasta on jo vuosia aikaa ja tiedän, etten tule koskaan olemaan sama ihminen kuin ennen kuten eivät myöskään osa hänen kavereistaan. Hän oli ikään kuin porukan sydän, suloinen ja viaton, sellainen mikä sai muut nauramaan ym. Ja hänen kuolemansa jätti jälkensä meihin ja varsinkin minuun. Ei ole mitään sanoja tms. mitkä lohduttaisivat enkä mitään lohdutusta haekaan. Oma tietoisuuteni taso on omien tunteideni ja kokemusteni kohdalla sen verran korkea, että tiedän, milloin on kyseessä sellainen asia, jonka yli ei pääse, josta ei oikeasti koskaan toivu ja jonka kanssa voi korkeintaan oppia elämään. Mutta kun sen kanssa oppiminen elämään tarkoittaa käytännössä tyhjyyden tunnetta ja sitä, että vaikka on fyysisesti vielä nuori ja elinvoimainen, sisältä on ikään kuin kuollut.
Siili3 ymmärrän tuntemuksesi hyvin, vaikka aina tuntuukin pahalta, kun joku toinen sanoo haluavansa kuolla. - kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
Kiitos yrityksestä lohduttaa, mutta kuolemasta on jo vuosia aikaa ja tiedän, etten tule koskaan olemaan sama ihminen kuin ennen kuten eivät myöskään osa hänen kavereistaan. Hän oli ikään kuin porukan sydän, suloinen ja viaton, sellainen mikä sai muut nauramaan ym. Ja hänen kuolemansa jätti jälkensä meihin ja varsinkin minuun. Ei ole mitään sanoja tms. mitkä lohduttaisivat enkä mitään lohdutusta haekaan. Oma tietoisuuteni taso on omien tunteideni ja kokemusteni kohdalla sen verran korkea, että tiedän, milloin on kyseessä sellainen asia, jonka yli ei pääse, josta ei oikeasti koskaan toivu ja jonka kanssa voi korkeintaan oppia elämään. Mutta kun sen kanssa oppiminen elämään tarkoittaa käytännössä tyhjyyden tunnetta ja sitä, että vaikka on fyysisesti vielä nuori ja elinvoimainen, sisältä on ikään kuin kuollut.
Siili3 ymmärrän tuntemuksesi hyvin, vaikka aina tuntuukin pahalta, kun joku toinen sanoo haluavansa kuolla.Sinulla, Elizabeth, on nyt sielussa se vankkumaton usko, että et tule enää ikinä kokemaan muuta ja rakastumaan kehenkään toiseen. Sinulla masennus liittyy voimakkaasti tuohon puolison menetykseen, siis koet että olisit onnellinen ja elämä hymyilsi jos mmies olisi siinä rinnalla. On ihmisiä joilla masennus on tunteena epämääräisempi ja he eivät itsekkään tiedosta, mikä sen aiheuttaa. Kun syyn tietää niin sitä on helpompi käsitellä.
Vaikka uskot ja koet niin, että elämä ei sinulla tule enää koskaan onnelliseksi niin älä kuitenkaan jää ukottelemaan noin ja lukkiudu tuohon käsitykseen. Anna kuitenkin mielellesi edes mahdollisuus ja toivo että kaipaus ja suru ajallansa helpottaa ja muuttaa muotoaan. Niin siinä sitten vain lopulta käy, että sitä tavallaan kuin alkaa unohtaa surunsa ja ajattelee muuta. Hyvä että opiskelet. Olkoon se sitten sen asian murhe jos et voi tehdä sitä työtä. Olen tavannut henkilöitä joilla mennyt viisi vuotta ja jopa enemmänkin kun surun ja kaipauksen selkä on alkanut taittumaan päin. - Elizabeth1
kevättä rinnassa kirjoitti:
Sinulla, Elizabeth, on nyt sielussa se vankkumaton usko, että et tule enää ikinä kokemaan muuta ja rakastumaan kehenkään toiseen. Sinulla masennus liittyy voimakkaasti tuohon puolison menetykseen, siis koet että olisit onnellinen ja elämä hymyilsi jos mmies olisi siinä rinnalla. On ihmisiä joilla masennus on tunteena epämääräisempi ja he eivät itsekkään tiedosta, mikä sen aiheuttaa. Kun syyn tietää niin sitä on helpompi käsitellä.
Vaikka uskot ja koet niin, että elämä ei sinulla tule enää koskaan onnelliseksi niin älä kuitenkaan jää ukottelemaan noin ja lukkiudu tuohon käsitykseen. Anna kuitenkin mielellesi edes mahdollisuus ja toivo että kaipaus ja suru ajallansa helpottaa ja muuttaa muotoaan. Niin siinä sitten vain lopulta käy, että sitä tavallaan kuin alkaa unohtaa surunsa ja ajattelee muuta. Hyvä että opiskelet. Olkoon se sitten sen asian murhe jos et voi tehdä sitä työtä. Olen tavannut henkilöitä joilla mennyt viisi vuotta ja jopa enemmänkin kun surun ja kaipauksen selkä on alkanut taittumaan päin.En haluaisi olla tyly, mutta olen nyt kuitenkin. En kaipaa yltiöpositiivisten ihmisten toitotusta siitä, kuinka "kaikki kääntyy vielä hyväksi", "päivä paistaa vielä risukasaankin" ym. Ei paista, eivätkä sinun tuntemasi ihmiset ole minä.
Ne ihmiset, jotka löytävät kerta toisensa jälkeen uuden onnen, eivät ole koskaan oikeasti rakastaneetkaan. Kun oikeasti rakastaa, ei voi rakastaa ketään toista ihmistä samalla tavalla. .
Monen itsetuhoisen ihmisen tilanne on erilainen kuin minun, ja he tavallaan etsivät vielä jotain. Pahan olon loppumista, seurustelukumppania tms. Ja jos he saavat tämän etsimänsä, itsetuhoisuuskin väistyy. Minä en halua parempaa oloa tai uutta kumppania.
Valheellisen toivon antaminen ja valheelliset väitteet siitä, että kaikilla vaan kaikki muuttuu paremmaksi, kun vaan jaksaa odottaa, on väärin, johtui itsetuhoisuus mistä tahansa. Jos ihminen aikoo jatkaa elämäänsä, jollain tasolla se on hyväksyttävä, että asiat ei välttämättä muutu yhtään paremmiksi, niiden kanssa voi vaan oppia elämään. - 6+4
Elizabeth1 kirjoitti:
En haluaisi olla tyly, mutta olen nyt kuitenkin. En kaipaa yltiöpositiivisten ihmisten toitotusta siitä, kuinka "kaikki kääntyy vielä hyväksi", "päivä paistaa vielä risukasaankin" ym. Ei paista, eivätkä sinun tuntemasi ihmiset ole minä.
Ne ihmiset, jotka löytävät kerta toisensa jälkeen uuden onnen, eivät ole koskaan oikeasti rakastaneetkaan. Kun oikeasti rakastaa, ei voi rakastaa ketään toista ihmistä samalla tavalla. .
Monen itsetuhoisen ihmisen tilanne on erilainen kuin minun, ja he tavallaan etsivät vielä jotain. Pahan olon loppumista, seurustelukumppania tms. Ja jos he saavat tämän etsimänsä, itsetuhoisuuskin väistyy. Minä en halua parempaa oloa tai uutta kumppania.
Valheellisen toivon antaminen ja valheelliset väitteet siitä, että kaikilla vaan kaikki muuttuu paremmaksi, kun vaan jaksaa odottaa, on väärin, johtui itsetuhoisuus mistä tahansa. Jos ihminen aikoo jatkaa elämäänsä, jollain tasolla se on hyväksyttävä, että asiat ei välttämättä muutu yhtään paremmiksi, niiden kanssa voi vaan oppia elämään.MIKSI TEIT LAPSIA JA NYT TAHDOT TAPPAA ITSESI PIITTAAMATTA LAPSESI HYVINVOINNISTA MITÄÄN VAIKKA OLET SAANUT OPISKELTUA JA VAIKKA LÄHEISESI KUOLEMASTA ON JO VUOSIA?? MIKSI KIRJOITAT TÄNNE?? ETKÖ OSAA HAKEA AMMATTIAPUA TUNTEIDESI KÄSITTELYYN?! HALOO HEI OTA IHMINEN ITSEÄSI NISKASTA KIINNI JO VIHDOIN ÄLÄKÄ JATKA RUIKUTTAMISTASI IÄISYYKSIIN. PISTE. kAMALAA LUKEA NOIN KEHITTYMÄTTÖMÄN IHMISEN KIRJOITUKSIA, LÄHEISRIIPPUVAISEN, JOLLA EI OLE MINKÄÄNLAISTA SELKÄRANKAA YRITTÄÄ SELVIYTYÄ EDES LAPSENSA VUOKSI VAIKKA ON VIELÄ SAANUT __JOPA OPISKELTUAKIN__ JA JOLLA EI MITÄÄN HÄTÄÄ OLE ELÄMÄSSÄÄN TODELLISUUDESSA.
TAITAA OLLA TAAS JOKU UUSAVUTON TEINI RUIKUTTAMASSA. KORJAA JOS OLEN VÄÄRÄSSÄ. - Elizabeth1
6+4 kirjoitti:
MIKSI TEIT LAPSIA JA NYT TAHDOT TAPPAA ITSESI PIITTAAMATTA LAPSESI HYVINVOINNISTA MITÄÄN VAIKKA OLET SAANUT OPISKELTUA JA VAIKKA LÄHEISESI KUOLEMASTA ON JO VUOSIA?? MIKSI KIRJOITAT TÄNNE?? ETKÖ OSAA HAKEA AMMATTIAPUA TUNTEIDESI KÄSITTELYYN?! HALOO HEI OTA IHMINEN ITSEÄSI NISKASTA KIINNI JO VIHDOIN ÄLÄKÄ JATKA RUIKUTTAMISTASI IÄISYYKSIIN. PISTE. kAMALAA LUKEA NOIN KEHITTYMÄTTÖMÄN IHMISEN KIRJOITUKSIA, LÄHEISRIIPPUVAISEN, JOLLA EI OLE MINKÄÄNLAISTA SELKÄRANKAA YRITTÄÄ SELVIYTYÄ EDES LAPSENSA VUOKSI VAIKKA ON VIELÄ SAANUT __JOPA OPISKELTUAKIN__ JA JOLLA EI MITÄÄN HÄTÄÄ OLE ELÄMÄSSÄÄN TODELLISUUDESSA.
TAITAA OLLA TAAS JOKU UUSAVUTON TEINI RUIKUTTAMASSA. KORJAA JOS OLEN VÄÄRÄSSÄ.Niin? Mitäs siinä huudat, kun minua ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa, mitä ajattelet.... Ja mitä helvetin tekemistä opiskeluilla on elämänhalun kanssa? Niin, ei yhtään mitään. Vaikka tekisin 10 v töitä, tienaisin rahaa ja ostaisin oman asunnon, en silti haluaisi elää yhtään sen enempää.
- jaksamista..
Elizabeth1 kirjoitti:
Niin? Mitäs siinä huudat, kun minua ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa, mitä ajattelet.... Ja mitä helvetin tekemistä opiskeluilla on elämänhalun kanssa? Niin, ei yhtään mitään. Vaikka tekisin 10 v töitä, tienaisin rahaa ja ostaisin oman asunnon, en silti haluaisi elää yhtään sen enempää.
Tahtoisin sinun heräävän ymmärtämään kuinka etuoikeutettu olet. Kuinka et pysty ymmärtämään, miten hienoa elämäsi tällä hetkellä monen muun elämään verrattuna on. Sinulla on lapsi ja olet pystynyt läheisen menetyksestä huolimatta jopa hankkimaan itsellesi ammatin, opiskelemaan jne.. Moni ei tuollaiseen pystyisi koskaan..olisit kiitollinen siitä mitä sinulla on. Ajattele, mitä tapahtuisi jos sairastuisit vielä tuon päälle esim. fyysisesti vakavasti..tahtoisitko vielä senkin jälkeen tappaa itsesi?
Kaikki me lähdemme täältä aikanaan halusimmepa tai emme. Toivon Sinulle voimia jaksaa nauttia rakkaan Lapsesi kanssa yhteiselostanne. Välittäviä ihmisiä löytyy aina ympäristöstäsi, joskaan kukaan heistä ei voi korvata sitä joka oli aikoinaan tärkeimpäsi. Sinun olisi tärkeää yrittää hyväksyä se, että me KAIKKI menetämme rakkaimpiamme säännöllisin väliajoin halusimmepa tai emme ja meille kaikille se on aina yhtä rankka kokemus, luopumisen tuska, jolta ei kukaan voi elämässä välttyä. - Elizabeth1
jaksamista.. kirjoitti:
Tahtoisin sinun heräävän ymmärtämään kuinka etuoikeutettu olet. Kuinka et pysty ymmärtämään, miten hienoa elämäsi tällä hetkellä monen muun elämään verrattuna on. Sinulla on lapsi ja olet pystynyt läheisen menetyksestä huolimatta jopa hankkimaan itsellesi ammatin, opiskelemaan jne.. Moni ei tuollaiseen pystyisi koskaan..olisit kiitollinen siitä mitä sinulla on. Ajattele, mitä tapahtuisi jos sairastuisit vielä tuon päälle esim. fyysisesti vakavasti..tahtoisitko vielä senkin jälkeen tappaa itsesi?
Kaikki me lähdemme täältä aikanaan halusimmepa tai emme. Toivon Sinulle voimia jaksaa nauttia rakkaan Lapsesi kanssa yhteiselostanne. Välittäviä ihmisiä löytyy aina ympäristöstäsi, joskaan kukaan heistä ei voi korvata sitä joka oli aikoinaan tärkeimpäsi. Sinun olisi tärkeää yrittää hyväksyä se, että me KAIKKI menetämme rakkaimpiamme säännöllisin väliajoin halusimmepa tai emme ja meille kaikille se on aina yhtä rankka kokemus, luopumisen tuska, jolta ei kukaan voi elämässä välttyä."Tahtoisin sinun heräävän ymmärtämään kuinka etuoikeutettu olet."
Niin koska en sairasta masennusta (tai ainakaan koe sairastavani)?
Yhtä hyvin minä voisin sanoa, että masentunut ihminen on etuoikeutettu, jos hän on "vain" masentunut eikä ole kokenut elämässään oikeasti rankkoja asioita, esim. rakastetun ihmisen menetys jne. Mutta en sano, koska toisin kuin sinä, minä näen myös toisenlaisen ihmisen näkökulman enkä väitä, että masentunut on etuoikeutettu, jos hänellä ei ole samoja elämänkokemuksia kuin minulla.
"Sinun olisi tärkeää yrittää hyväksyä se, että me KAIKKI menetämme rakkaimpiamme säännöllisin väliajoin halusimmepa tai emme ja meille kaikille se on aina yhtä rankka kokemus, luopumisen tuska, jolta ei kukaan voi elämässä välttyä."
Se, että menettää nuorena rakastamansa miehen, ei ole mitenkään verrattavissa jonkun mummon menettämiseen tai siihen, jos menettää aviomiehensä 40 avioliittovuoden jälkeen joskus 60- tai 70-vuotiaana. - Elizabeth1
Elizabeth1 kirjoitti:
"Tahtoisin sinun heräävän ymmärtämään kuinka etuoikeutettu olet."
Niin koska en sairasta masennusta (tai ainakaan koe sairastavani)?
Yhtä hyvin minä voisin sanoa, että masentunut ihminen on etuoikeutettu, jos hän on "vain" masentunut eikä ole kokenut elämässään oikeasti rankkoja asioita, esim. rakastetun ihmisen menetys jne. Mutta en sano, koska toisin kuin sinä, minä näen myös toisenlaisen ihmisen näkökulman enkä väitä, että masentunut on etuoikeutettu, jos hänellä ei ole samoja elämänkokemuksia kuin minulla.
"Sinun olisi tärkeää yrittää hyväksyä se, että me KAIKKI menetämme rakkaimpiamme säännöllisin väliajoin halusimmepa tai emme ja meille kaikille se on aina yhtä rankka kokemus, luopumisen tuska, jolta ei kukaan voi elämässä välttyä."
Se, että menettää nuorena rakastamansa miehen, ei ole mitenkään verrattavissa jonkun mummon menettämiseen tai siihen, jos menettää aviomiehensä 40 avioliittovuoden jälkeen joskus 60- tai 70-vuotiaana.Ja tuo on varmaan ihan totta, että pitäisi olla kiitollinen lapsesta. Mutta lapsi kasvaa ja muuttaa joskus pois kotoa, ja hänellä tulee olemaan oma elämänsä. Silloin tarvitsisin vielä enemmän rakastamaani miestä ja ajatus tulevaisuudesta, vanhenemisesta ilman ihmistä, jota rakastin, tuntuu karmaiselvalta.
- kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
En haluaisi olla tyly, mutta olen nyt kuitenkin. En kaipaa yltiöpositiivisten ihmisten toitotusta siitä, kuinka "kaikki kääntyy vielä hyväksi", "päivä paistaa vielä risukasaankin" ym. Ei paista, eivätkä sinun tuntemasi ihmiset ole minä.
Ne ihmiset, jotka löytävät kerta toisensa jälkeen uuden onnen, eivät ole koskaan oikeasti rakastaneetkaan. Kun oikeasti rakastaa, ei voi rakastaa ketään toista ihmistä samalla tavalla. .
Monen itsetuhoisen ihmisen tilanne on erilainen kuin minun, ja he tavallaan etsivät vielä jotain. Pahan olon loppumista, seurustelukumppania tms. Ja jos he saavat tämän etsimänsä, itsetuhoisuuskin väistyy. Minä en halua parempaa oloa tai uutta kumppania.
Valheellisen toivon antaminen ja valheelliset väitteet siitä, että kaikilla vaan kaikki muuttuu paremmaksi, kun vaan jaksaa odottaa, on väärin, johtui itsetuhoisuus mistä tahansa. Jos ihminen aikoo jatkaa elämäänsä, jollain tasolla se on hyväksyttävä, että asiat ei välttämättä muutu yhtään paremmiksi, niiden kanssa voi vaan oppia elämään.Kuule; Elizabet, minäkin luulin niin että ei ikinä paista aurinko minun risukasaani. Suorastaan jopa suutuin raivoon joillekin moisista sanosita. Minäkin olin toivottomasti rakastunut mieheeni ja ehdimme elää yhdessä onnellisia vuosia. Kunnes sitten hän rakstui toiseen ja hylkäsi. Olen saanut kokea myös mustasukkaisuuden tuskan ja konkreettisen hylkäämisen. Silloin tuntui että kuolema olisi ollut ainakin armolinen ja järjellä helpommin hyväksyttävä. Ja vielä jaksoin toivoa, että hän sittenkin palaisi takaisin. Kyllä se suruprosessi kesti reilut kymmenen vuotta, mutta nyt on ohi. Elän yksin ja olen sanomattoman onnellinen. Olen niitä ihmisä että rakastun harvoihin mutta jos niin käy niin se on sitten syvää, totaalista ja pitkäaikaista. Tiedän mitä on elää vuosia jakuvan jomottavan tuskan ja ikävän kanssa. Vakaumukseni ei hyväksy itsemurhaam mutta ymmärrän että joku voisi hyvin siihen päätyä samanlaisessa tilanteessa.
Kyllä se lopulta helpottaa. Voisin nyt rakastua, mutta niitä minulle sopivia rakkauden kohteita liikkuu harvoissa. Uskon että se saattaa vielä astua teilleni, mutta jos ei niin elämä on ihanaa, rikasta ja ainutlaatuista ihan näin sinkkunakin. Kannustan vain teitä, että ..... se vielä helpottaa! - kevättä rinnassa
6+4 kirjoitti:
MIKSI TEIT LAPSIA JA NYT TAHDOT TAPPAA ITSESI PIITTAAMATTA LAPSESI HYVINVOINNISTA MITÄÄN VAIKKA OLET SAANUT OPISKELTUA JA VAIKKA LÄHEISESI KUOLEMASTA ON JO VUOSIA?? MIKSI KIRJOITAT TÄNNE?? ETKÖ OSAA HAKEA AMMATTIAPUA TUNTEIDESI KÄSITTELYYN?! HALOO HEI OTA IHMINEN ITSEÄSI NISKASTA KIINNI JO VIHDOIN ÄLÄKÄ JATKA RUIKUTTAMISTASI IÄISYYKSIIN. PISTE. kAMALAA LUKEA NOIN KEHITTYMÄTTÖMÄN IHMISEN KIRJOITUKSIA, LÄHEISRIIPPUVAISEN, JOLLA EI OLE MINKÄÄNLAISTA SELKÄRANKAA YRITTÄÄ SELVIYTYÄ EDES LAPSENSA VUOKSI VAIKKA ON VIELÄ SAANUT __JOPA OPISKELTUAKIN__ JA JOLLA EI MITÄÄN HÄTÄÄ OLE ELÄMÄSSÄÄN TODELLISUUDESSA.
TAITAA OLLA TAAS JOKU UUSAVUTON TEINI RUIKUTTAMASSA. KORJAA JOS OLEN VÄÄRÄSSÄ.No sinä et kyllä ymmärrä toisen murheita mitään. Valitan ja sorry vian 6 4. No teitäkin on ja olkoon.
- Elizabeth1
kevättä rinnassa kirjoitti:
Kuule; Elizabet, minäkin luulin niin että ei ikinä paista aurinko minun risukasaani. Suorastaan jopa suutuin raivoon joillekin moisista sanosita. Minäkin olin toivottomasti rakastunut mieheeni ja ehdimme elää yhdessä onnellisia vuosia. Kunnes sitten hän rakstui toiseen ja hylkäsi. Olen saanut kokea myös mustasukkaisuuden tuskan ja konkreettisen hylkäämisen. Silloin tuntui että kuolema olisi ollut ainakin armolinen ja järjellä helpommin hyväksyttävä. Ja vielä jaksoin toivoa, että hän sittenkin palaisi takaisin. Kyllä se suruprosessi kesti reilut kymmenen vuotta, mutta nyt on ohi. Elän yksin ja olen sanomattoman onnellinen. Olen niitä ihmisä että rakastun harvoihin mutta jos niin käy niin se on sitten syvää, totaalista ja pitkäaikaista. Tiedän mitä on elää vuosia jakuvan jomottavan tuskan ja ikävän kanssa. Vakaumukseni ei hyväksy itsemurhaam mutta ymmärrän että joku voisi hyvin siihen päätyä samanlaisessa tilanteessa.
Kyllä se lopulta helpottaa. Voisin nyt rakastua, mutta niitä minulle sopivia rakkauden kohteita liikkuu harvoissa. Uskon että se saattaa vielä astua teilleni, mutta jos ei niin elämä on ihanaa, rikasta ja ainutlaatuista ihan näin sinkkunakin. Kannustan vain teitä, että ..... se vielä helpottaa!Se ei nyt ole lainkaan sama asia erota kuin että toinen kuolee. Kun erotaan, silloin aina jompi kumpi ei ole rakastanut, ja pariskunta ei välttämättä ole toisilleen tarkoitettu.
En minä olisi siihen kuollut, jos hän olisi löytänyt toisen naisen eikä olisi halunnut olla minun kanssani. Olisin varmaan surrut, mutta oikea rakkaus on sellaista, että haluaa toisen vain olevan onnellinen. Jos hän olisi ollut onnellisempi jonkun toisen naisen kanssa, olisin antanut hänen olla.
Kuolema on peruuttamaton ja lopullinen eikä vastaavaa menetystä voi ymmärtää kuin he, jotka on sen kokeneet nuorina, ja heitä on aika vähän. Rakkaan ihmisen kuolema nuorena näyttää selvästi sen, kuinka raadollinen maailma on. Joskus enkelit lähtevät nuorena pois, kun hirviöt jäävät tänne elämään ja hengittämään. - Näkemiin ..
Elizabeth1 kirjoitti:
Se ei nyt ole lainkaan sama asia erota kuin että toinen kuolee. Kun erotaan, silloin aina jompi kumpi ei ole rakastanut, ja pariskunta ei välttämättä ole toisilleen tarkoitettu.
En minä olisi siihen kuollut, jos hän olisi löytänyt toisen naisen eikä olisi halunnut olla minun kanssani. Olisin varmaan surrut, mutta oikea rakkaus on sellaista, että haluaa toisen vain olevan onnellinen. Jos hän olisi ollut onnellisempi jonkun toisen naisen kanssa, olisin antanut hänen olla.
Kuolema on peruuttamaton ja lopullinen eikä vastaavaa menetystä voi ymmärtää kuin he, jotka on sen kokeneet nuorina, ja heitä on aika vähän. Rakkaan ihmisen kuolema nuorena näyttää selvästi sen, kuinka raadollinen maailma on. Joskus enkelit lähtevät nuorena pois, kun hirviöt jäävät tänne elämään ja hengittämään.Osaan kuvitella kokemasi, sillä olemme kohtalontovereita. Harjavallan psykiatrit pitivät huolen, että mieheni kuolee parissa vuodessa.
Myös seuraava kappale sopii kaikille suruaikaan:
http://www.youtube.com/watch?v=ogUundx_NT8 - Keissa
Elizabeth1 kirjoitti:
Se ei nyt ole lainkaan sama asia erota kuin että toinen kuolee. Kun erotaan, silloin aina jompi kumpi ei ole rakastanut, ja pariskunta ei välttämättä ole toisilleen tarkoitettu.
En minä olisi siihen kuollut, jos hän olisi löytänyt toisen naisen eikä olisi halunnut olla minun kanssani. Olisin varmaan surrut, mutta oikea rakkaus on sellaista, että haluaa toisen vain olevan onnellinen. Jos hän olisi ollut onnellisempi jonkun toisen naisen kanssa, olisin antanut hänen olla.
Kuolema on peruuttamaton ja lopullinen eikä vastaavaa menetystä voi ymmärtää kuin he, jotka on sen kokeneet nuorina, ja heitä on aika vähän. Rakkaan ihmisen kuolema nuorena näyttää selvästi sen, kuinka raadollinen maailma on. Joskus enkelit lähtevät nuorena pois, kun hirviöt jäävät tänne elämään ja hengittämään.Uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja uskon tapaavani jo täältä lähteneet rakkaat siellä jossain. Kyllä rakkaus on tärkeää, mutta ei ole elämäntarkoitus takertua sairaaloisesti edes rakstettuun. Kun lukee tuota tekstiäsi niin joikin ei ole kohdallaan. Kyllähän surutyö voi ottaa pitkänkin aikaa, mutta pitää osasta ajanmyötä myös luovuttaa ja niin tapahtuukin terveessä surutyössä. sinä olet jotenkin jämähtänyt tässä prosessi paikoilleen.
- Elizabeth1
Keissa kirjoitti:
Uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja uskon tapaavani jo täältä lähteneet rakkaat siellä jossain. Kyllä rakkaus on tärkeää, mutta ei ole elämäntarkoitus takertua sairaaloisesti edes rakstettuun. Kun lukee tuota tekstiäsi niin joikin ei ole kohdallaan. Kyllähän surutyö voi ottaa pitkänkin aikaa, mutta pitää osasta ajanmyötä myös luovuttaa ja niin tapahtuukin terveessä surutyössä. sinä olet jotenkin jämähtänyt tässä prosessi paikoilleen.
No sinä et varmaan ole menettänyt elämäsi rakkautta nuorena. Minulta on myös kuollut kaveri, vanha koulukaveri sekä lapsuudenystävä nuorina. Ei heidän menettämistään voi verrata tähän mitenkään. En ole koskaan tuntenut olevani kunnolla elossa hänen kuolemansa jälkeen, ja tuntuu kuin minä, sellaisena kuin olin, olisin haudattu samana päivänä, kun hänet on haudattu ja jäljellä on joku kuori tai jotain.
Mutta tosiaan ei kannata ihmisille sanoa, onko heidän tapansa surra normaali vai ei, kun sellaista kuin "normaali suru" tuskin on olemassa. Voihan se olla, että kun itse on menettänyt jonkun, kenestä ei niin välittänyt, niin kuvittelee, että muiden voimakkaampi suru on epänormaali, kun oikeasti kyse on siitä, että voimakkaammin surevat oikeasti välittivät näistä menehtyneistä omaisista/ystävistä.
Nähtyäni, kuinka mieletöntä maailma ja elämä voi olla, en todellakaan usko enää mihinkään elämän tarkoituksiin. Kotikaupungissani puolustuskyvyttömän uhrin surmannut murhaaja kävelee vapaana, elää ja hengittää, ja samaa aikaan moni nuori enkeli on kuollut. Minä en voi nähdä sillä mitään "tarkoitusta". - asennemuutos
Elizabeth1 kirjoitti:
No sinä et varmaan ole menettänyt elämäsi rakkautta nuorena. Minulta on myös kuollut kaveri, vanha koulukaveri sekä lapsuudenystävä nuorina. Ei heidän menettämistään voi verrata tähän mitenkään. En ole koskaan tuntenut olevani kunnolla elossa hänen kuolemansa jälkeen, ja tuntuu kuin minä, sellaisena kuin olin, olisin haudattu samana päivänä, kun hänet on haudattu ja jäljellä on joku kuori tai jotain.
Mutta tosiaan ei kannata ihmisille sanoa, onko heidän tapansa surra normaali vai ei, kun sellaista kuin "normaali suru" tuskin on olemassa. Voihan se olla, että kun itse on menettänyt jonkun, kenestä ei niin välittänyt, niin kuvittelee, että muiden voimakkaampi suru on epänormaali, kun oikeasti kyse on siitä, että voimakkaammin surevat oikeasti välittivät näistä menehtyneistä omaisista/ystävistä.
Nähtyäni, kuinka mieletöntä maailma ja elämä voi olla, en todellakaan usko enää mihinkään elämän tarkoituksiin. Kotikaupungissani puolustuskyvyttömän uhrin surmannut murhaaja kävelee vapaana, elää ja hengittää, ja samaa aikaan moni nuori enkeli on kuollut. Minä en voi nähdä sillä mitään "tarkoitusta".Huomaatko ellu, että vastaat kaikkiin kommentteihin ylimieliseseti. Luuletko todella olevasi ainutkertainen surusi kanssa?
- apuri x
asennemuutos kirjoitti:
Huomaatko ellu, että vastaat kaikkiin kommentteihin ylimieliseseti. Luuletko todella olevasi ainutkertainen surusi kanssa?
Juuri näin! Suru sekä kaikki siihen kuuluvat tunteet pitäisi yrittää elää lävitse ammattilaisen avustuksella jos ei yksin tai ystävien avulla siihen pysty.
Se, tahtooko ammattiapua vai juuttuuko suruun koko loppuelämäkseen kiinni on vain sinun päätettävässäsi. Valitset siis joko koko loppuelämän kestävän tuskan tai opettelet käymään vaihe vaiheelta lävitse kaiken kokemaasi liittyvän , muuta vaihtoehtoa ei ole mikäli päätät jatkaa elämääsi. Kuinka lapsesi tällä hetkellä voi? - kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
Niin? Mitäs siinä huudat, kun minua ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa, mitä ajattelet.... Ja mitä helvetin tekemistä opiskeluilla on elämänhalun kanssa? Niin, ei yhtään mitään. Vaikka tekisin 10 v töitä, tienaisin rahaa ja ostaisin oman asunnon, en silti haluaisi elää yhtään sen enempää.
Jos ihminen haluaa elää noin pysähtynyttä elämää: ei koe olevan mitään elämäntarkoitusta, ei edes halua surun loppuvan ja on tavallaan kuin päättänyt että elää kurjuudessaan loppuelämänsä, niin ei ei häntä voi väkisin sitten kukaan auttaa.Miksi sitten ylipäätänsä alkaa kirjoittelemaan kun tietää että siitä ei apua ole. Olet vaipunut katkeruuteen ja itsesääliin. No onhan sinulla ainakin oma lapsi jota rakastaa ja jonka vuosi elää.
Oikessa sinun terapeuttisi on. - kevättä rinnassa
Elizabeth1 kirjoitti:
Se ei nyt ole lainkaan sama asia erota kuin että toinen kuolee. Kun erotaan, silloin aina jompi kumpi ei ole rakastanut, ja pariskunta ei välttämättä ole toisilleen tarkoitettu.
En minä olisi siihen kuollut, jos hän olisi löytänyt toisen naisen eikä olisi halunnut olla minun kanssani. Olisin varmaan surrut, mutta oikea rakkaus on sellaista, että haluaa toisen vain olevan onnellinen. Jos hän olisi ollut onnellisempi jonkun toisen naisen kanssa, olisin antanut hänen olla.
Kuolema on peruuttamaton ja lopullinen eikä vastaavaa menetystä voi ymmärtää kuin he, jotka on sen kokeneet nuorina, ja heitä on aika vähän. Rakkaan ihmisen kuolema nuorena näyttää selvästi sen, kuinka raadollinen maailma on. Joskus enkelit lähtevät nuorena pois, kun hirviöt jäävät tänne elämään ja hengittämään.Elizabet, sinä et voi kokea eron kautta yskin jääneen tuskaa. Et varmaankaan kun et ole sitä itse kokenut. Kyllä me eron kautta yksin jäänet olemme monet olleet aivan yhtä rakastuneita kuin sinäkin, et sinä olet elänyt meidän puseron alla. Et ymmärrä tästä tuskasta mitään. Helppo on sanoa, että rakastaa niin pyyteettömästi puolisoa että voisi tuosta noin vain luovuttaa hänet toiselle ja vielä iloita hänen onnesta. No et sinä tätä ymmärrä - en yritä edes vaatiakkaan.
Ja toisaalta olen kyllä onnellinen, jos en ole kiintynyt noin sairaaloisesti koskaan toiseen. Mitä moisesta on hyötyä jos tulos on että ivalidisoituu sitten loppuiäkseen kun rakas kuolee. Ja niin vain elämässä käy: voimme menettää rakkaamme iahn milloin vain. Ei onnea saa laittaa yhden kortin varaan. Riittää kun rakastaa ja on parisuhteessa onnellinen, mutta on muitakin ihmissuheita ja elämän sisältöä. Ei ole tarkoitus että yksi ihminen tulee epäjumalan paikalle ja onni on vain tuosta yhdestä ainoasta lopullisesti kiinni.
Aika on surra mutta surun kautta on myös hetki alkaa elää uutta rikasta elämää. Ja jos mies on ollut sinulle, Elizabet, rakas niin hänen toivomus on varmaan nyt että annat mahdollisimman hyvän teidän yhteiselle lapselleen. Nyt voit näin jatkaa hänen onneaan ja toivomusta, vaikka et taida jaksaa nyt ulottaa uskoa jäleennäkemiseen.
- Elizabeth1
Laitan amerikkalaisten nuorten leskien sivuilta muutaman lainauksen, koska täällä saamani vastaukset heijastavat hyvin sitä, kuinka sellaisten, jotka eivät ole vastaavaa kokeneet, on mahdoton ymmärtää koko asia, ja kommentit siitä, kuinka "aika parantaa haavat", "päivä paistaa vielä risukasaankin" ja "pitkä suru on epänormaalia" jne. ovat ajattelemattomia, sopimattomia ja typeriä. Älkää vain oikeassa elämässä puhuko ihmisille tuollaisia.
"Goodness this sounds exactly like my story. I am 22 as well and lost the love of my life in a car accident almost 3 months ago. It's so frustrating having everyone tell you that you have your whole life ahead of you. All I want to do is yell, I know I have my whole life ahead of me- I'm 22! Don't you think I've thought about the fact that I will have to spend "my whole life" without my Andrew. There is no way anyone can put themselves in my shoes, in our shoes, unless they have been there."
"And everyone says to me: " Oh, it's terrible, but you're young, you will get over it. You have a whole life in front of you." But I only wish I was 82 years old right now.. so I could die very soon.. And be where he is.."
". It's like people are dismissing the fact that he was the love of my life and soulmate and that my life will never be the same. I will never move on from my husband as he will always be with me."
"Losing a grandparent, aunt, uncle or even a parent is a totally different situation than losing the love of your life all too suddenly, and being left alone so young."
"I get angry when people tell me that it will get better with time. I just want to scream and tell them, no it will not get better, can you bring him back, that is the only way it will get better and that is not possible. I know it will not get better - my husband was everything to me, we were together since I was 17 and now I don't know how to go on."- tylyämuttatotta
Jos ei halua muuttaa oloaan, niin se ei totisesti muutu.
- Elizabeth1
tylyämuttatotta kirjoitti:
Jos ei halua muuttaa oloaan, niin se ei totisesti muutu.
Mä en tunteitani yritä muuttaa. Yritän vain pysyä elossa. Niin kai se on, että se on kovin, joka seisoo vielä pystyssä, vaikkei haluaisikaan.
- ........
Elizabeth1 kirjoitti:
Mä en tunteitani yritä muuttaa. Yritän vain pysyä elossa. Niin kai se on, että se on kovin, joka seisoo vielä pystyssä, vaikkei haluaisikaan.
Ei tässä ole mistään kovuudesta kyse vaan siitä, että sinun on jatkettava elämääsi. Et voi jäädä märehtimään suruusi. Olet selkeästi vihainen maailmalle. Minusta sinä tarvitsisit ammattiapua, koska elämäsi on jäänyt junnaamaan paikoilleen ja vaikutat masentuneelta.
- ttggbbb
Kuolemankaipuu ei todellakaan lähde itsestä.. minä esim mokasin töissä niin pahasti, että esimies käski sanomaan itseni irti ja sen jälkeen toivoi minun tappavan itseni..
Itseni sanoin jo irti, nyt kerään enää rohkeutta itsemurhaan.
Eli teen sen mitä pyydettiin. Helppoa tämä ei ole ja suren nyt jo lapsiani jotka jäävät ilman äitiä kasvamaan, sen vuoksi kun olin tyhmä!- ojattelehan
Oletko todella noin kepilläohajttava, että tapat itsesi vain jonkun inhimillisen erehdyksesi tähden jonkun itsekään esimiehes neuvon tähden ja jätät omat lapsesi pulaan ja ikuisesti surmaan. Pomoko sinulle on sitten tärkeämpi kuin omat lapsesi.
- lapset ensin
lapsia ei koskaan pitäisi laittaa kärsimään vanhempien päätöksistä. ei myöskään itsemurhasta. toisinsanoen vaikka menisi kuinka paskasti olet hankkinut lapsia, olet sitoutunut silloin heidän kasvattamiseen ja heistä huolehtimiseen ja se asia sinun pitäisi hoitaa loppuun. On muuten eri tahditonta sanoa kenellekään noin. Sitäpaitsi, et sinä muita varten elä. Jos joku käskee hypätä kaivoon, niin ei sinun pitäisi hypätä sen tähden että joku sinua on siihen käskenyt. Niin ja vanhemmuus on siis täydellistä epäitsekkyyttä tai sen pitäisi olla. Oma elämä on siirretty silloin syrjään.
- Itsemurhan jälkeen?
Oletko koskaan miettinyt, että jos teet itsemurhan, niin millainen elämä lapsellasi ja mahdollisesti lapsesi lapsilla on sen jälkeen? Tiedätkö mitä itsemurhan tekeminen aiheuttaa lähipiirille? Vastuuta omasta pahasta olosta ei voi sysätä muille, vaan se pitää kantaa itse. Mene omalle lääkärille puhumaan asiasta, josta saat lähetteen psykiatriaan tms.
- skitsobou
Hyvä pointti ottaa lapsen lapsetkin mukaan. Jos lapsen vanhempi tekee itsemurhan tuhoaa se lapsen psyykettä voimakkaasti. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja saa edelleen lapsen siirtyy mielenvikainen psyyke seuraavalle sukupolvelle ikäänkuin kopiona.
- lapset ensin
loppujenlopuksi lähipiirillä ei ole mitään sanomista. se sattuu, tottakai, niin sattuu jos äiti jää auton allekin. suru on itsekästä, surraan sitä ettei voi olla sen ihmisen kanssa joka on poistunut. itsekästä ja julmaa on myös vaatia ihmistä elämään, jos eläminen on pelkkää tuskaa. tässä siis tietysti poikkeuksia kuten esim. kasvuiässä olevia lapsia ei saa jättää, oli oma olo mikä tahansa. Hoito, se on ensimmäinen mitä pitää tehdä. Jos kuitenkaan mikään ei auta, ei lähipiirikään ole esteenä. Eikä se ole välinpitämättömyyttä läheisiään kohtaan. Se on tervettä itsekkyyttä, mitä kaikilla ihmisillä pitäisi olla, sillä elät (tai kuolet) itseäsi varten, et muita. (ellei ole kyse omista kasvuikäisistä lapsista, silloin elät heitä varten)
- ärtynyt
täytyy myöntää etten jaksanut lukea kaikkien vastauksia ja eräät jotka osuivat silmään taas saivat ärtymyksen nousemaan liian korkealle. Joten sanompa tähän nyt sitten vain omia ajatuksiani.
Kysymys on hyvä ja itsekin miettinyt sitä. Olen kärsinyt mielenterveysongelmista periaatteessa aina, mutta ne todettiin vasta juuri ennen kuin täytin 18v. Muutaman vuoden päästä tästä asiat olivat vain menneet huonompaan suuntaan ja olin täysin valmis luopumaan elämästä. Aikaisemmin olin pitänyt kiinni elämästä ajatuksena, että minulla on ystäviä joita en halua jättää, mutta siinä vaiheessa silläkään ei ollut enää merkitystä. Itsemurhaa en varsinaisesti saanut aikaiseksi, olin vain niin kamalan väsynyt ja täysin rauhottavakoukussa. En muista vuodesta paljoa mitään. Tämän aikajakson seurauksena on minulla myös ulosotossa sen verran rahaa, että makselen sitä loppuelämäni.
Päädyin sitten osastolle lopulta, jossa sattui jotain yllättävää. Tapasin nykyisen aviomieheni, joka oli siellä siitä syystä, että oli yrittänyt selvinpäin tappaa itsensä ja oli kyse sekunneista ettei siinä onnistunut. Hän siis oli kaasuttanut itsensä autossa, pakoputkesta putki sisälle ja moottori käyntiin. Joku täysin random ihminen oli löytänyt hänet ja soittanut ambulanssin. Lääkärit olivat sanoneet ettei hänen pitäisi edes enää kävellä. Toisin kuitenkin kävi ja kohtasimme osastolla jonka jälkeen aloimme tapailemaa ja seurustelemaan. Hän on hyvä ns. todellisista itsemurhakandidaateista ja hän sanoi minulle, ettei olisi jatkanut elämistä, jos ei minua olisi tavannut.
Tämän tarinan pointtina on se, että jokaisen meistä pitäisi löytää jotain elämisen arvoista. Oli se sitten tekeminen josta pitää, haave joka pitää toteuttaa, ihminen jota ei halua jättää. Niin kauan jaksaa täällä räpiköidä. Entä jos sinulla ei ole mitään? En sano että pitäisi heti luovuttaa, ei tietenkään, mutta oletetaan että on useamman vuoden suoraan sanottuna vain kärsinyt eivätkä asiat tunnu muuttuvan parempaan suuntaan, lääkkeet ja/tai terapia ei auta, niin silloin en näe mitään pahaa siinä, että haluaa päättää elämänsä. Kykeneekö siihen on sitten toinen asia. Itsemurha on jokaisen henkilökohtainen päätös, eikä ketään saisi pakottaa jäämään jos ei halua. Läheisiin se sattuu, mutta sattuu se silloinkin jos menettää läheisensä jotenkin muuten. Itse olen vakaasti päättänyt, että jos jostain syystä mieheni kuolee, en minä jää tänne yksin kituuttamaan vaan teen hänelle seuraa. Uskon tämän myös toimivan toistepäin.
Sinun tapauksessasi sinulla on lapsesi ja niin kauan kun hänestä on huolehdittava on hän etusijalla. Näin minä asian aina lasten kanssa ajattelen. Kun hankkii lapsen silloin tietoisesti tekee päätöksen laittaa oma elämä sivuun ja huolehtia lapsesta. Jos lapsesi on aikuinen, pärjää omillaan jne. niin miksi ei? Minun koko näkemys tästä maailmasta ja yhteiskunnasta on sen verran synkkä, että olisin ihan onnellinen jos koko ihmisrotu kokisi sukupuuttoon kuolemisen, maailmanlopun.
En tiedä oliko tässä mitään järkevää, saiko kirjoituksestani mitään tolkkua, saati oliko tästä kenellekään mitään apua, mutta tälläisiä ajatuksia päässäni pyöri aiheeseen liittyen. Jotkut tietysti väittävät, että aina löytyy se joku syy, kunhan vain etsii. Toivon että he ovat oikeassa.- elämä on lahja
Kerron vielä omanni. Kun olin elämässäni montussa. Mies jota rakastin, oli nuoruuteni ensi- ja se todellinen rakkaus, muut olivat olleet vain ihastuksia. Perustimme jo melkein keski-ikäisinä yrityksen ja siihen panostimme kaikki säätömme. Alussa meni kaikki ihan hyvin ja olin itsekkin onnellinen kun ei tarvinnut enää riekkua vieraan töissä, valvoa öitä vaan sai tehdä mukavaa duunia ja rahaakin tuli. Oli jopa mahtavia suunnielmia, että jäämme nuorina eläkkeelle kun omaisuutta karttuu.
Sitten alkoivat tummat pilvet häämötää onnemme yllä, asiat alkoivat tökkiä, tuli valitussoittoja ja reklamaatioita. Mitä sain olla roskasäkki, kun hoidin tomistotöitä. Mieheni alkoi olla kireä, ongelmia yhtiökumppaneiden kanssa ja yhä enemmän reissuhommia ja poissa kotoa. Sitten vain ymmärsin että hän oli sotkeutunut alamaailman bisnekseen, alkoi tulla uhkasoittoja ja lopulta rikospoliisi oli yhteistyökumppanini. Sitä on vain sokea ja yrittää selitellä itselleen ja keksiä muka järkisyitä. Ajallaan selveni, että miehellä on ollut jo suhde pitkään ulkomaalaisen naisen kanssa, hänkin kai kuului noihin uusiin liikekumppaneihin.
Asuin pienellä paikkakunnalla ja täällä kaikki tuntevat toisensa. Olen olllut jo nuoresta asti uskovainen, ja mikä henkilökohtainen häpeä kaiken surun ja paniikin (pakkohuutokauppa, velat, kaiken keskellä yksi ...) alla paljastua olevansa mukana sotkussa epärehellisessä liikeyrityksessä. Eihän sitä ulkopuoliset ymmärrä vaan olin yksi pimeän bisneksen osallinen ja vielä kristitty. En alkanut enkä kyllä jaksanutkaan alkaa selitellä sotkua ulkopuolisille. Mies vain häippäsi jonnekin vuosiksi ulkomaille maan alle ja jouduin selvittelemään firman ihan yksin, kaikki omaisuus pakkohuutokaupattiin.
Sanon suoraan, että jos en olisi ollut uskossa ja tietänyt että elämä jatkuu kuoleman jäleen ja myös helvetti on totta niin olisn takuulla trhnyt itsemurhan. Jopa rukoilin koko ajan että pääni ei sekoaisi, mutta silloin en kai tietenkään enää olisi ollut vastuullinen kuolemastani.
Jumalakin tuntui olevan valovuosien päässä, mutta kyllä hän auttoi minua ihan konkreettisesti: tapasin oikeita henkilöitä juuri oikeassa paikassa kuin sattumalta, ja aina vain pääsi jotenkin eteenpäin. Oli myös se tietoisuus, että elämääni kannaetaan ja sotkusta selvitään. Kävin myös hengellisissä tilaisuuksissa rukousjonoissa ja minulle tuntemattomat palvelijat saivat kuin tiedon sanoina ihmeellisiä rohkaisuja suoraan minun tilnteeseeni. Nuo sanomat kantoivat, ja antoivat uskoa huomiseen. Ja ovat kyllä pitäneet paikkansa.
Minulle olivvat siis usko ja vakaumus ne ainoat tekijät jotka pitivät minut hengissä. Rukoilin silloin koko ajan etten vain tekisi itsemurhaa. En tee sitä tulevaisuudessakaan ja en kehota ketään tekemään.
- Anonyymi
Itseltäni on riistetty tuo Kuolema monta kertaa viranomaisten toimesta.
Ikävää ja surullista.. - Anonyymi
Surullista kuultavaa..
Löydä Rakkautta edes jostain !
Sinulle on sitä suotu mutta mielesi on nyt vaikea. - Anonyymi
Millä ja miten sen tekisit joscsiihen todella päätyisit?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Olet taitava
monessa asiassa. Myös siinä, miten veit sydämeni. Äkkiarvaamatta, pikkuhiljaa. Yhtäkkiä huomasin että minusta puuttuu jo768142Sinällään hauska miten jostakin
jaksetaan juoruta vaikka mitä. Jakorasia yms. Raukkamaista toimintaa. Annetaan jokaisen elää rauhassa eikä levitellä per583233- 372546
Miten voit manipuloida katsojalukuja?
Palstatrolli ja väsynyttä sontaa palstalle suoltava Varmakkakkiainen on viime aikoina vedonnot siihen, että hänen ketjuj172170Osuuspankki Kuhmo!
Ei pysty pitämään yhtä Otto pankkiautomaattia toiminnassa Ksupermarketin kanssa,20 vuotta sitten Kuhmossa oli neljä auto362119- 232080
- 131907
Rakkaalleni!
Halusin tulla kertomaan, että sinua ajattelen ja ikävöin vaikka olen sukuloimassa. Meinasin herkistyä, kun tykkään sinus151693- 611647
- 181609