Itse erosin vuonna 2008, ollessani 21- vuotias. Syy erooni oli seurustelu maailmallisen miehen kanssa. Kun erosin, olin n. puoli vuotta ilman yhteyttä perheeseeni. Heti päätökseni jälkeen isäni soitti minulle itku kurkussa, kuinka voin tehdä näin. En osannut siihen mitään vastata, itkin vain. Pikkusiskoni laittoi minulle viestin, ettei voi olla enää kanssani yhteyksissä, koska Jehova niin kieltää ja hän haluaa sitä noudattaa. Lähetin parhaalle ystävälleni viestin, että olen tällaisen päätöksen tehnyt ja että hän tulee aina olemaan mielessäni. Se oli aivan kamalaa. Vielä kamalampaa oli arvuutella, saanko vielä olla tekemisissä rakkaimpani, eli pikkuveljeni kanssa, joka silloin oli 9- vuotias.
Seurustelin kyseisen miehen kanssa n. 2,5 vuotta, mutta suhde kariutui poikaystäväni juomiseen ja agressiivisuuteen. Minulla oli huono olla, vaikka hän tukikin minua tämän uskonnosta eroamisen takia.
Tämän jälkeen aloitin opinnot korkeakoulussa ja tapasin ihanan miehen. Jätin edellisen mieheni ja nyt olen todella onnellinen nykyisen mieheni kanssa. Aina silloin tällöin tulee puhetta entisestä uskonnostani ja vanhemmistani, sekä siitä miten hoidamme tulevat häät/ristiäiset, koska en kuulu kirkkoon. Mieheni on ollut todella vihainen, kuultuaan kuinka perheeni ja sukulaiseni ovat minua kohdelleet eroamiseni jälkeen. Esimerkkinä se, kun sain turpaani kerrostalon pihalla tyttöporukalta, miesasiassa johon olin syytön.1 vastaan 4... Serkkuni ja hänen vaimonsa, jotka ovat JT, näkivät tapahtuneen viereisen kerrostalon asunnostaan. Ei puhettakaan että olisivat tulleet auttamaan! Kun sitten menin käymään kotona, yllättäen asiasta tiesivät vanhempani, mutta kuulin kaiken olleen minun vikani. Reilua!
Olen pärjännyt näin hyvin, koska olen luonteeltani sopeutuva enkä ota asioista liikaa "pulttia". Elämäni eroamisen jälkeen on ollut hyvä, tiettyjä takaiskuja lukuunottamatta. Olen todella onnellinen tällä hetkellä, ja suunnitelmissa on tosiaan kihlat, lapsi ja häät. Ja tuossa järjestyksessä :D Jotenkin en enää edes piittaa avioliitosta. Ihan hyvin voisin olla esim. kihloissa loppuelämäni ja hankkia liudan lapsia. En ota paineita asioista, joten olen pärjännyt mielestäni hyvin.
Voin nykyään myös käydä vanhempieni ja pikkuveljeni luona, vaikkakin aina on tietty hienostelu ilmassa, eli vakavista asioista ei oikein voi puhua eikä haluta puhua.
Onneksi minulla on ihana ymmärtäväinen mieheni. Ja varmasti vanhempani ovat huomanneet, ettei minusta olekaan tullut mikään ryyppäävä, huoraava, huumeita käyttävä "luopio". Olen mielestäni ihan tasapainoinen ja hyvä ihminen, ja täytyy sanoa, että olen saanut hyvän kasvatuksen josta olen kiitollinen. Eli ihan kaikki ei ole negatiivista palautetta.
Tsemppiä teille kaikille jotka olette "murrosvaiheessa". Elämää on Jehovan todistajuuden jälkeenkin. Ja se on onnellista :)
Seurustelin kyseisen miehen kanssa n. 2,5 vuotta, mutta suhde kariutui poikaystäväni juomiseen ja agressiivisuuteen. Minulla oli huono olla, vaikka hän tukikin minua tämän uskonnosta eroamisen takia.
Tämän jälkeen aloitin opinnot korkeakoulussa ja tapasin ihanan miehen. Jätin edellisen mieheni ja nyt olen todella onnellinen nykyisen mieheni kanssa. Aina silloin tällöin tulee puhetta entisestä uskonnostani ja vanhemmistani, sekä siitä miten hoidamme tulevat häät/ristiäiset, koska en kuulu kirkkoon. Mieheni on ollut todella vihainen, kuultuaan kuinka perheeni ja sukulaiseni ovat minua kohdelleet eroamiseni jälkeen. Esimerkkinä se, kun sain turpaani kerrostalon pihalla tyttöporukalta, miesasiassa johon olin syytön.1 vastaan 4... Serkkuni ja hänen vaimonsa, jotka ovat JT, näkivät tapahtuneen viereisen kerrostalon asunnostaan. Ei puhettakaan että olisivat tulleet auttamaan! Kun sitten menin käymään kotona, yllättäen asiasta tiesivät vanhempani, mutta kuulin kaiken olleen minun vikani. Reilua!
Olen pärjännyt näin hyvin, koska olen luonteeltani sopeutuva enkä ota asioista liikaa "pulttia". Elämäni eroamisen jälkeen on ollut hyvä, tiettyjä takaiskuja lukuunottamatta. Olen todella onnellinen tällä hetkellä, ja suunnitelmissa on tosiaan kihlat, lapsi ja häät. Ja tuossa järjestyksessä :D Jotenkin en enää edes piittaa avioliitosta. Ihan hyvin voisin olla esim. kihloissa loppuelämäni ja hankkia liudan lapsia. En ota paineita asioista, joten olen pärjännyt mielestäni hyvin.
Voin nykyään myös käydä vanhempieni ja pikkuveljeni luona, vaikkakin aina on tietty hienostelu ilmassa, eli vakavista asioista ei oikein voi puhua eikä haluta puhua.
Onneksi minulla on ihana ymmärtäväinen mieheni. Ja varmasti vanhempani ovat huomanneet, ettei minusta olekaan tullut mikään ryyppäävä, huoraava, huumeita käyttävä "luopio". Olen mielestäni ihan tasapainoinen ja hyvä ihminen, ja täytyy sanoa, että olen saanut hyvän kasvatuksen josta olen kiitollinen. Eli ihan kaikki ei ole negatiivista palautetta.
Tsemppiä teille kaikille jotka olette "murrosvaiheessa". Elämää on Jehovan todistajuuden jälkeenkin. Ja se on onnellista :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
*Ihan hyvin voisin olla esim. kihloissa loppuelämäni ja hankkia liudan lapsia.*
Kihlaus on sopimus ja lupaus vastaisesta avioliiton solmimisesta.
Sopimuksen syntymiselle ja kihlauksen pätevyydelle ei ole merkitystä onko kihlaus julkistettu vai onko sopimus vain kahdenkeskeinen.
Kihlaparin miestä sanotaan sulhaseksi,
naista morsiameksi ja heidän sanotaan olevan kihloissa.
Kihlaus Suomen lainsäädännössä
Aiemmin Suomessa oli avioliittolaissa hyvinkin täsmällisiä säädöksiä kihlauksesta, kihlakumppaneista ja kihlauksen purkamisesta.
Nämä lainkohdat on nyttemmin kumottu,
viimeiset vuonna 1987 avioliittolain muutoksessa.
Nykyään kihlaus on henkilöiden välinen sopimus,
jolla on samanlainen lain suoja kuin muillakin lupauksilla ja sopimuksilla.
Avioliittolakiin on jätetty vain kihlauksen määritelmä:
”Nainen ja mies, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään,
ovat kihlautuneet”.
Kertoo Wikipedia.
Kihlaus ei ole avioliittoon rinnastettava sopimus lain edessä,
joten kihlauksella ei ole avioliitto-oikeudellisia oikeusvaikutuksia,
kuten kuoleman sattuessa kumppanin omaisuuden perintä........
miten lie sitten lesken -eläke,jos ei ole vihitty ?
Ikävä sanoa mutta moni "kihlattu"on jäänyt puille paljaille kun kihlakumppani kuollut ja sukulaiset on vieneet omaisuuden.
Tehkää ainakin testamentit jos ette avioidu.....
Olen eronnut jt porukoista 10 vuotta sitten ja en kaipaa takaisin.
Olen eronnut pari vuotta sitten..tai oikeastaanhan minut erotettiin sillä en suostunut keskustelemaan vanhimpien kanssa asiasta joka minun haluttiin lakaisevan maton alle ja elävän taas normaalia perhearkea silloisen mieheni kanssa joka petti minua sukulaiseni kanssa, Vaan koska molemmat kielsivät, niin ei ollut näyttöä. Vaan mulle siinä oli tarpeeksi. Kukaan perheestäni ei pidä minuun yhteyttä, exääni pitävät kylläkin koska hän on "veli". minun puolestani saavat pitää moisen uskonnon keskenään. Nyt minulla on jo uusi mies ja asunto kahdessa maassa ja asiat mallillaan, kiitos miehelleni ja suvulleen jotka ottivat siipiensä suojaan :)
Erosin järjestöstä 11 vuotta sitten. Aluksi tuntui henkisesti raskaalta kun koko siihenastinen tuttavapiirini, ystävät ja perheenjäsenet jäivät historiaan. Opiskelujen myötä ja myöhemmin työelämässä tutustuin kuitenkin uusiin ihmisiin ja nykyinen tukiverkkoni muodostuu tosi ystävistä, jotka ovat rinnallani ja tukevat vaikeuksissa eivätkä hylkäisi sen perusteella, mihin uskon tai en usko. Missään tapauksessa en harkitsisi paluuta järjestöön, jossa nykyään noudatetaan enemmän ihmisjohtajien oikkuja kuin oikeita raamatun oppeja, joissa taas en näe mitään vikaa. Pyrin itsekin elämään elämää kunnioittaen, tuhlaamatta ja läheisiäni auttaen enkä pidä itseäni huonona ihmisenä. Sinuiksi itseni kanssa pääsyyn meni kuitenkin useampia vuosia eron jälkeen. Tsemppiä vaan muille eronneile, älkää katkeroituko ja alkako levittää turhaa propagandaa järjestöä kohtaan kun se ei tuo omaan elämäänne mitään hyvää. Unohtakaa mennyt ja katsokaa tulevaisuuteen niin voitte alkaa nauttimaan elämästä! :)