Seurustelu ekstrovertin kanssa

Kokemuksesta voin kertoa että kyllä onnistuu kun vain antaa mahdollisuuden! :) Itse todella ujona ja epäsosiaalisena ihmisenä olen kasvanut ja muuttunut hurjasti nykyisen ekstrovertti mieheni kanssa. Hänelläkin on todella laaja kaveripiiri ja onnekseni tätänykyä osa heistä on minunkin hyviä tuttavia :) Ollaan mieheni kanssa seurusteltu nyt n. 3 vuoden ajan.

Minun mielestä se ei ole mikään este tai mahdottomuus seurustelulle jos ihmisten persoonat ovat päinvastaiset. Päinvastoin :) se antaa vetovoimaa toisiaan kohtaan. Aluksi se tietty saattaa tuntua hankalalta.
Mutta molemmat oppivat ajan kanssa toisistaan yhtä sun toista.

olen kaltaisesi mies ja tutustuin netin kautta "seuralaisesi" kaltaiseen tyttöön/naiseen,pari kertaa tavattiin ja hyvin meni(ainakin luulen?) kunnes hän ilmoitti et haluaa mennä ja bilettää ym. kaikki viikonloput ja illat kavereidensa kanssa eikä istuksia käsikädessä sisällä(vaikken tämmöstä olisi vaatinutkaan),eli se siitä.
itse en edes yritä enään mitään jos toinen on liian erilainen,tuommoset tilanteet ei ole mukavia.
en tietenkään tarkoita että aloittajan kannattaisi tuota "suhdetta" tässä vaiheessa katkaista,kannattaahan se katsoa mitä siitä tulee ja saapahan sitä kokemusta naisista ym. mutta kannattaa pitää mielessä että sinä saatat olla hänelle yksi kaveri/pano/heila muiden joukossa vaikka itselle se tapailu olisikin suurempi juttu.

Oletko ikinä kuullut sellaista sanontaa kuin:
Seura tekee kaltaisekseen
Älä tee mitään tyhmää nyt kun olet noin onnellisessa tilanteessa

Juuei, tuollaisten naisten kanssa tulee automaattinen hylky kun ovat liian kaukana sillä luonneasteikolla. Vaikka alkuun olisikin moninpuolista ihastumista niin eiköhän se extrovertti yleensä ekana tympäänny siihen introverttiin jonka kanssa ei voi tehdä mitään jännää ja se on niin tylsä. Ja miksei introverttiäkin ala ahdistamaan jos extrovertti olisi aina kiskomassa tätä johonkin vastenmielisiin sosiaalitilanteisiin.

Olen usein miettinyt tätä samaa aihetta. Minulla on tapana ihastua ekstrovertteihin. Mutta ne ovat olleet kaukoihastumisia, sellaisia ettei tämä henkilö ole edes tuntenut minua. Olen ajatellut, että olemme liian erilaisia ja olisin liian tylsä hänelle enkä edes ole uskaltanut lähestyä kohdetta. Lähipiirissäni on pitkäaikaisia ekstro-intro-pareja eli kyllä se voisi toimiakin. Tosin näiden parien asetelma on sellainen, että ekstro jyrää intron alleen eli intro on aina tossun alla, mutta mikäs siinä, voihan joku tykätäkin sellaisesta nurkkaan ahdetusta roolista. Jos vain kunnioitus säilyy molemminpuoleisena eikä aina riidan tullen sorruta lyttäämään juuri niitä luonteen eroavuuksia. Kerran tapailin rauhallista ekstroa, joka olisi halunnut tutustuttaa minut kaveripiiriinsä. Minä taas olen sellainen, että seurustelen mielelläni yhden ihmisen kanssa enkä koko kaveriporukan kanssa. Pitkä suhteeni toiseen introverttiin toimi tasaisesti, mutta olimme liiankin samanlaisia ja siksi olemme nyt hyviä ystäviä. Ehkä jokin kultainen keskitie olisi hyvä, ei liian erilaista muttei liian samanlaistakaan.

Erilaisuus viehättää! Se on ihan normaalia.
Älä vertaile itseäsi koko ajan toisiin ja aliarvioi itseäsi vain siksi, että olet hieman erilainen kuin joku toinen!
Ei sussa ole mitään vikaa, sä olet ja reagoit vain erilailla kuin joku toinen.
Itsesi aliarvostamisen sijaan voisit alkaa kannustamaan itseäsi ja tukemaan omaa itsetuntoasi sen sijaan, että horjutat sitä omilla negatiivisilla ajatuksillasi itsestäsi.

Ei kukaan (edes toinen introvertti!) jaksa seurustella ihmisen kanssa, joka arvottaa itsensä aina muita huonommaksi, ei pidä itseään tarpeeksi kiinnostavana yksilönä ja epäilee omia kykyjään koko ajan.
Jokainen tarvitsee terveen itsetunnon pystyäkseen ymmärtämään omat ja muidenkin ihmisten hyvät SEKÄ huonot puolet ja ylläpitämään siten realistista maailmankuvaa.

Lähinnä tällaisessa seurustelussa ahdistaa tosiaan se, kun itse on kuitenkin pohjimmiltaan aika rauhallinen ihminen. Sitten kun toinen puolisko tykkää viettää joka ikinen viikko minimissään sen kaksi päivää jossain bilettämässä ( yhden darrassa), niin kyllä se väkisinkin pistää miettimään...

Itsekin olen tuon kultaisen keskitien kannalla: en haluaisi seurustella samanlaisen ihmisen kanssa, mutta kyllä jotain samoja mielenkiinnon kohteita ja elämänarvoja olisi hyvä olla. Tuntuu oma persoona jäävän jotenkin pimentoon, kun nainen selittää jatkuvasti vain omista hurjista menoistaan ja mahtavasta sosiaalisesta elämästään jne. Ja ei, minulla ei hiljaisuudestani huolimatta ole itsetunto-ongelmia asian suhteen. Olen täysin sinut itseni kanssa, enkä enää nykyään arvostele itseäni alimpaan kastiin joka tilanteessa. Olen aikaisemmin koittanut muuttaa omaa persoonallisuutta sosiaaliseen suuntaan huonolla menestyksellä, joten nykyisin hyväksyn sen, että olen hieman erilainen kuin muut.

Jos kumpikin osapuoli arvostaa toista sellaisenaan eikä pyri muuttamaan mieleisekseen, niin homma toimii. Itsellä toimi reilun vuoden. Introverttinä ja rauhallisena tyyppinä puheliaan ja avoimen ekstroverttitytön kanssa on mielestäni helppoa, kun ei tarvitse itse olla äänessä jatkuvasti. Ekstrovertti joka rakastaa omaa ääntään on taas innoissaan, kun vihdoinkin on löytänyt jonkun joka oikeasti kuuntelee eikä keskeytä jatkuvasti. Win-win.

Itse muutuin myös suhteen myötä sosiaalisemmaksi ja opin puhumaan tunteistani.
Ongelmaksi muodostui kuitenkin lopulta kaverit. Tytön mielestä en ollut TARPEEKSI sosiaalinen hänen kavereidensa seurassa. Peruskohtelias jutustelu ei siis riittänyt, vaan ilmeisesti olisi pitänyt kunnon viihde-show järjestää.

Tyttö muutti opiskelun perässä toiselle paikkakunnalle ja tarkoitus oli perässä muuttaa kunhan työhommat olisin saanut kuntoon. Ei siinä ehditty kuin viikko "kaukosuhteessa" olla, kun tyttö pisti suhteen poikki. Hän pelkäsi etten saisi kavereita uudella paikkakunnalla. Minullehan sillä ei niin väliä olisi edes ollut. Raskainta asiassa oli kuitenkin se, että ihminen jota oli rakastanut ja jonka kuvitteli hyväksyneen minut tälläisena kuin olen murensi itsetuntoni haukkumalla mm. sosiaalisesti vajaaksi. Jäi aika petetty olo.

Eli kyllä tuollaisessa suhteessa helposti itsensä satuttaa.

Mullakin sama tilanne kuin aloittajalla, mutta olen itse nainen. Mieheni on aina sanavalmis ja viihtyy paljon muiden ihmisten seurassa. Ite oon ujo ja tarvitsen oikean hetken, jotta olisin sosiaalinen väsymättä. Eli tarvin myös aikaa olla yksikseni, latailla akkuja..

Suhde toimii jos molemmat ymmärtää toisiansa

Hei. Minä olen ekstorvertti ja mieheni introvertti. Ehkä kiinnostaa näinkin päin kuulla ajatuksia? Ainoa asia mikä minua ärsyttää suhteessa, on se kun toinen ei osaa verbaalisesti kertoa tunteistaan. Mutta se voi johtua ihan muistakin asioista. Olen oppinut mieheltäni kuuntelemaan paremmin, (ainakin vähän) kun yleensä haluan vain itse kertoa omia juttujani. :D Mutta toisaalta se sopii hyvin yhteen että toinen kuuntelee mieluummin kun taas toinen puhuu. Joudun patistamaan toista puhumaan, kun ei hän itse ala kertoa mitä on tehnyt. Ärsyttää kun yksityiskohdat joutuu itse kyselemään.

Ihmisille on luotu kaksi korvaa ja yksi suu, että ihminen kuuntelisi tuplasti sen määrän mitä puhuu.

Mun mielestä introvertti ja ekstrovertti sopii mainiosti yhteen. Jos muuten kemiat pelaa yhteen. Siinähän oppii valtavasti toiselta. Eikö ihmissuhteissa muutenkin ole tarkoitus hyväksyä toinen semmoisena kuin on, eikä alkaa muuttamaan. Mieluummin voidaan kasvaa yhdessä.

Onnea ihmissuhteisiin!

(Ps, olen minäkin ujo, vaikka olenkin ekstrovertti... Mutta se johtuu luultavasti mielenterveysongelmistani.)

Itselläni on myös samankaltaisia aatteita kuin ketjun aloittajalla, vaikka olenkin seurustellut ekstrovertti-naiseni kanssa jo vähän reilut 3 vuotta. Aluksi meillä tuntui olevan hauskaakin yhdessä ja tehtiin paljon matkoja ja muita mielenkiintoisia asioita yhdessä. Nykyään tuntuu kuin en enää osaisi tyydyttää hänen tarpeitaan, etten enää innostu oikein mistään yhteisistäkään hetkistä.
Olen aina ollut hieman sisäänpäin suuntautunut enkä ole sen pahemmin hakenut itselleni seuraa kavereista tai muutenkaan, yksinkertaisesti uusia ihmissuhteita on kovin hankalaa luoda, koska olen itse niin hiljainen ja minulta puuttuu oma-aloitteisuutta.
Tällä hetkellä en oikein tiedä, miten saisin suhdettamme kohennettua, alkaa vain pikkuhiljaa tuntua siltä ettei tälläinen yksinkertaisesti toimi pidemmän päälle, kun toinen on kokoajan menossa ja kehittämässä tekemistä, mutta itseään ei vain huvittaisi lähteä ihmisten ilmoille eikä osaa keksiä mitään vaihtoehtoistakaan tekemistä..

Mullakin kokemusta tästä.

Itse siis todella introvertti, mies ekstrovertti. Ei hänkään sieltä sosiaalisimmasta päästä, mutta paljon minua sosiaalisempi.

Kun menemme jonnekin, tapaamme hänen kavereitaan. Minä olen vieressä ja puhumatta vaikka sen tunnin, kun he jostain puhuvat. Eipä se suhdetta kaada, vaikka voi kuulostaa rajulta.

Itse ujona en kestä niitä suupaltteja ihmisiä, jotka puhuvat koko ajan. Monet ujot eivät pidä sellaisista ihmisistä. Mutta niistäkin voi oppia pitämään. Kannattaa kuunnella niitä juttuja ja antaa mahdollisuus.

Monet ekstrovertit ovat bilettäjiä, mutta minulla siinä menisi raja, kun en itse sellaista elämäntyyliä arvosta. Sinänsä ei liity ekstroverttiyteen. Enemmän on kyse niistä elämäntavoista ja käyttäytymisestä, jotka heijastuvat ekstrovertistä.