Äiti ei pidä minusta??

Siis sussa vai äidisssä 'vikaa'?

Niin sama tulee mieleen, mikä kiikastaa välejänne, äiti leikkii lastesi kanssa.
Kuinka itse toimit, pyydätkö äitiäasi kylään, kerrotko hänelle mistään.
Minusta tuntuu että nyt itse teet kärpäsestä härkäsen, sallitko äidillesi mitään, koet häet vihamieliseksi.

Taitaa usein olla niin, että ne äidit pelkäävät loukkaavana ja eivät uskalla juuri mitään tehdä, kysyä, jotta saisivat edes hetken verran nähdä ja olla lastenlastensa kanssa.

Jospa nyt jättäisit luulottelut äidin vihasta ja loukkaantumisesta, anna äidillesi jotain pientä puuhaa kotonasi tai menette lasten kanssa yhdessä shoppailemaan, saattaisi aukaista paljon suhteesanne.

Äidit ovat ihan tavallisia ihmisiä, eivät he lastensa elämää useinkaan halua määritellä. Miksi kaikista asioista ja mielipiteistä ei voi puhua avoimesti, se estää niin monen äidin ja tyttären hyvän yhdessäolon.

Sen kun tietäis, kenessä on vikaa. Mutta onko sillä edes merkitystä? Lähinnä haluaisin kuulla jos jollain on vastaava tilanne ratkennut jotenkin onnellisesti?

Pyydän äitiä säännöllisesti kylään, mutta hän ei tule. Näin on ollut siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Nyt kun on lapsia, tulee kylään silloin kun itse on ensin ehdottanut ajankohdan ja haluaa aina itse päättää mitä kyläillessä tehdään, esim. että vie lapset johonkin. Itseasiassa ei se haittaa, tärkeintä minusta että lapset saavat olla isoäitinsä kanssa. Kun hän tuo lapset kotiin, ehdotan aina että jäisi hetkeksi, mutta aina on kiire pois päästä.

Olen - tunteistani huolimatta - oikein yrittämällä yrittänyt olla mukava, ystävällinen, joustava... kertonut omista ja perheen asioista. Jopa silloin kun hän tahallaan loukkaa, olen nykyään yrittänyt niellä kirpeät sanat ja yrittänyt olla ystävällinen. Olen ajatellut että jos hänellä on paha olla, voin sentään olla se ihminen johon hän voi sen purkaa, jos ei muuta.

Koska yleensä emme muuten juttele kuin tekstiviestein tai sähköpostin välityksellä, joskus puhelimessa, nämä arvostelut ja kiukun puuskat on helpompi kestää.

Joskus kun ajan myötä näitä kipeitä asioita on kertynyt enkä ole jaksanut pysyä hiljaa vaan olen uskaltanut sanoa että pahoitin mieleni hänen sanomastaan tai tekemästään, niin hän loukkaantuu siitä että kehtaan loukkaantua hänelle. Sen jälkeen emme näe kuukausiin. Ja se tuntuu entistä pahemmalta.

Joskus mietin onko vika tosiaan minussa, mutta ainakaan tahallani en yritä olla pidättyväinen, kylmä tai hankala. Hyväksyn kyllä että äiti on tavallinen ihminen, epätäydellinen kuten minä itsekin. Mutta välillä mietin että miksi ihmeessä tämän äiti-lapsi-suhteen pitää olla niin helkatin hankalaa. Jotenkin homma ei vaan toimi, ei vaikka miten yritän. Ehkä yritän väärin mutten tiedä miten pitäisi toimia, mistä aloittaa?

Olen sanonut että on todella mukavaa kun hän vie lapset jonnekin ja että toimintatavoilla ja päivärytmilläkään ei silloin ole niin väliä, vaan toimii niin kuin hän parhaaksi näkee, luotan häneen, joten äidillä ei pitäisi olla pelkoja. Lapset oppivat että isoäidin kanssa toimitaan tietyllä tavalla, ja kotona tietyllä tavalla. Ei kaikkien tapojen tarvitse mielestäni olla samoja. Mutta me vanhemmat tietysti loppukädessä päätämme miten lapsi kotona kasvatetaan, ja olemme vastuussa lapsen kasvatuksesta.

Mutta vaikka hän nykyään harvoin näkee edes lastenlapsiaan, niin kovasti on kiinnostusta olla jatkuvasti neuvomassa ja arvostelemassa, vaikka asioista ei paljon tiedäkään. Siihen neuvomiseen ja asioiden ja toimintatapojen vaatimiseenkin olen ihan lopen kyllästynyt. Sitä hyväksyntää tai rakkauden osoittamista ei vaan löydy. Ehkä teen hänen mielestään kaiken sitten niin erilailla ja "väärin".

Onko aikuisen lapsen hyvä vain kuunnella kaikki hyvää tarkoittavat saarnat, luennot ja jatkuva, hyvää tarkoittava "rakentava kritiikki", koska äiti ilmeisesti aina tietää paremmin ja minä itse olen niin osaamaton etten osaa ja ymmärrä vaan tarvitsen jatkuvaa ohjaamista?

Paha mieli vaan siitä kun sille kritiikille ei saa sanoa ei ja saada äiti ymmärtämään että haluan kyllä olla hänen kanssaan tekemisissä mutta itse haluan omasta elämästäni ja valinnoistani päättää ja silti janoan tulla hyväksytyksi, ilman selittelyitä tekemistäni valinnoista tai todisteluita siitä kuinka hyvä tytär olen. Olen kiittänyt neuvoista ja varovasti pyytänytkin että vähempikin ohjeistus riittäisi, ja että kysyn sitten neuvoa kun olen epätietoinen.

Pahoittelut ehkä vähän tyly teksti, mutta ryydyttää tämä tilanne ja se että tulee sitä itse mielessä jatkuvasti vatvottua. Siksi kysymys: pitäisikö unohtaa koko "fiasko"?

Istukaa saman pöydän ääreen sinä, äitisi ja miehesi. Kyllä tuollainen pitäisi pystyä terveessä perheessä keskustelemalla ratkomaan.

Minulla on aivan samanlainen kokemus. Äitini on minulle tokaissutkin, että ”älä seiso mun onneni edessä” - ilmaissut siis suoraan että olemassaolollani pilaan hänen onnensa. Tuolloin olin vasta alakouluikäinen ja elettiin 90-lukua, eli ei enää mitään pula-aikaa tai muuta poikkeustilannetta vaan jo jokseenkin modernin kasvatuksen aikakautta. Olen aina pyrkinyt olemaan hyvä kaikessa ja kilttikin, suorittaa ja ansaita äitini silmissä jonkinlaista arvostusta.

Systeemiä ruokki se, että toisinaan sainkin suorituksistani kehuja, kun vaikka tein uraa. Väliin on kuitenkin mahtunut vuosia, jolloin hän ei selittämättömistä syistä halunnut olla yhteydessä. Käytännössä siis ollut aivan kamala ja suorastaan vittumainen, jos olen itse ollut aloitteellinen. Hän ei ole minuun päin noina puhumattomuuusjaksoina yhteydessä lainkaan. ”Pelin” henki on se, että odottelen ja jollain tavalla ”lepyttelen” häntä, vaikka en tiedä miksi.

Kun sain lapsia, hän jaksoi hetken leikkiä mummia. Kun lapset kasvoivat ja heillekin tuli oma tahto, mutkistuvat asiat. Lasten vauva-aikaan hän siis osallistui elämäämme paljonkin, ja hetken ajattelin että ehkä hän on saanut mummin roolin myötä uuden tarkoituksen lasten ja minunkin elämässäni. Toki siinäkin hommassa huomasin, että minä en oikeastaan saa tarvita häntä lasten hoitoon (vaikkapa yökylää), vaan hän saa sanella säännöt.

Nyt tunsin taas tämän puhumattomuusjakson lähestyvän. Sen sijaan että ”odottelisin” ja/tai ”lepyttelisin”, päätin tällä kertaa olla tekemättä mitään. Sanoin jopa suoraan, että annetaan olla. Sillä lopputuloksella, että välimme ovat poikki, jos tätä termiä halutaan käyttää.

Se mitä pelkäät, saattaa hyvinkin tapahtua. Minullekin asia on aiheuttanut paljon surua, sosiaalista häpeää ja pettymystä omille lapsilleni. Toisaalta mietin, miksi kannattelin tätä järjestelmää yli 40 vuotta. Se on niin helvetin raskasta, ja todennäköisesti turhaa. Et voi koskaan voittaa tai ansaita äidin rakkautta. Olisinpa tajunnut itse tämän jo aiemmin, niin olisin välttynyt kovin raskaalta taakalta.