Moikka, en edes tiedä miksi kirjoitan koska koen ettei kukaan voi auttaa minua. Tuntuu kuin elämäni ei olisi enää elämisen arvosta näiden jatkuvien pelkojen takia. Minun on vaikeaa löytää ilon aiheita, sillä koko ajan ajattelen että olen kuitenkin sairas niin miksi iloita. En ole myöskään ollut pariin vuoteen onnellinen, vaikka elämäntilanteeseen nähden minun pitäisi olla (sain unelmieni ammattikorkeakoulupaikan, rakastan avomiestäni).
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täällä toinen hysteerinen! Mulla ei tuollaisia pakon omaisia asioita ole mitä pitäisi päivittäin tehdä etten sairastu, mutta en uskalla ajatella päässäni että "mulla on varmaan se ja se" koska ajattelen niin sairastuvani
. Syöpä on minunkin pahin pelkoni. Sanon päivittäin äidilleni ja parhaalle kaverilleni että nyt on varmaan syöpä kun johonkin sattuu ja minulle usein vain nauretaan että keksin kaiken. Se on kyllä osittain totta, aina kun unohdan kivun, se myös loppuu. Usein oireet loppuvat vasta kun olen käynyt terveyteni lääkärissä toteamassa. Kerran kuvittelin olevani raskaana vaikka se ei olisi ollut edes mahdollinen..:D Tai olisi, mutta tässä tapauksessa vauvan olisi pitänyt syntyä jo pari kuukautta ennen kun oireita oli ollut jo sen 11 kuukautta :D Vasta kun menin gynelle valittamaan jotakin ihan muuta niin tajusin että hertsileijaa, taidan seota kohta. Mutta kun selviä raskausoireita oli niin mikäs siinä :D Yksi opettajanikin on sanonut minun olevan luulosairas. Olen ihan itse diagnosoinut itselleni hypogondrian (=luulosairaus) joka on hyvän laatuinen koska tiedostan asian.. :D Jo tämä häiritsee ajoittain elämääni ja olen vasta kohta 16v, et ole siis yksin :) Mutta hei mene lääkäriin ne auttavat ihan tosi! Yksi pahimmista virheistä on googlettaa oireet, voi kamala kuinka hysteeriseksi siitä tulee, teen sitä jatkuvasti ja äitini aina nauraa minulle :D Tsemppiä ja koita selättää lääkäri pelkosi!
Hei epätoivoinen ymmärrän ongelmasi hyvinkin, itselläni on lievä ocd ja olen hirvittävän tautikammoinen. Suosittelen sinulle kerrasta poikki -kirjaa myös huolena huolehtiminen niminen kirja voisi olla sinulle avuksi. Voisit mennä vaikka yksityiselle terapeutille juttelemaan, kaikille ocd ihmisille varmaan tyrkytetään mieliala lääkkeitä, mutta muista että jos niitä alat syömään niin käy samalla terapiassakin niin saat parhaan avun. Toki jos saat kirjoista apua kun ymmärrät vaan että vaivasi on oikeastaan aika hassu (joo ei tunnu siltä mutta järkesi kyllä varmaan sen sinulle sanoo:)) niin voi olla ettet lääkitystä edes tarvi, pelkkää terapiaa. Rohkeasti lääkäriin niin helpottaa mukavasti kun huomaat ettei mitään hätää ole:)
Minulla on ollut hieman samantyyppisiä oireita jokunen vuosi sitten (muiden OCD-oiredien kuten laskemisen lisäksi). Oma neuroosini kohdistui ruokaan. Joka ikinen ateria oli valmistettava juuri tietyllä tavalla ja astiat ja välineet piti huuhdella tietyn monta kertaa ja aivan tieyllä tavalla. Pakkomielteenäni oli, että muuten ruokaan sujahtaisi pöpöjä, joista saisin tappavan ruokamyrkytyksen. Tähän liittyi iltaisin kuumeinen oireiden etsintä. Tietysti pelko laittoi vatsan hieman nipistelemään, joten menin nukkumaan peloissani, etten heräisi.
Pääsin tästä ja suurimmasta osasta muita oireita eroon, kun sovelsin tekniikkaa nimeltä paradoksaalinen intentio. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että yritin tietoisesti lietsoa pelkoani mahdollisimman suureksi. Kuvittelin mielessäni kauheimmat asiat, mitä neuroosieni noudattamatta jättämisestä muka koituisi ja paisuttelin ne mielessäni aivan älyttömiin mittoihin. Ensimmäisen kerran tein näin iltapuuron kanssa. Sain nimittäin sen hautuessa päähäni, että olin tehnyt jotain väärin, ja hirveä ahdistus iski päälle. Normaalisti olisin heittänyt puuron pois ja tehnyt sen uudestaan, mutta sillä kertaa olin niin työlääntynyt tällaiseen skitsoiluun, että totesin itselleni:
"No niin, henki lähtee heti kun syön sen perkeleen puuron, mutta syönpä se ihan piruuttanikin!"
Sitten toistelin mielessäni kaameimpia kauhuskenaarioita ja tuskia, joita pystyin keksimään. Tässä kesti valehtelematta yli tunnin, ja ahdistus lisääntyi sellaiseksi, että silmissä hämärsi. En yrittänytkään vakuutella itselleni, että pelkoni oli turha, vaan hoin vain itselleni miten vaarallista sen puuron syöminen olisi. Yhtäkkiä suurin osa pelosta ja ahdistuksesta lähti kuin ravistamalla pois. Lämmitin puuron uudestaan ja söin sen. En kuollutkaan.
Nykyään käytän samaa metodia muihin pakkomielteen kohteisiin hyvällä menestyksellä. Kikan salaisuus lienee siinä, että jos ahdistusta yrittää lievittää vakuutteluilla ja rauhoitteluilla, se vain yltyy. Jos sen taas lietsoo äärimmilleen, saavutetaan lakipiste jonka ohitettuaan mieli tajuaa ko. pakkomielteen järjettömyyden. Ensimmäinen kerta oli ainakin itselläni pahin, mutta tämä käy kerta kerralta helpommaksi. Nykyään neuroottinen ahdistus selättyy n. 5-10 minuutissa, eikä pääse missään vaiheessa kovin pahaksi. Tätä tekniikkaa ja kevyttä ns. mindfullnessia (jonka olin itse kokeilemalla löytänyt ennen kuin kuulin "virallisen" termin) soveltamalla yli 90 % oireistani on hävinnyt, ja loputkin ovat muuttuneet lähinnä eksentrisiksi tavoiksi.
Suosittelen googlettamaan "paradoksaalisen intention" ja mindfullnessin ja kokeilemaan omat sovellutukset. Näihin tunnutaan liitettävän usein New Age-tyylisiä merkityksiä, mutta ne toimivat ilmankin. Itse en ainakaan usko mihinkään New Age-virityksiin, mutta tekniikat auttoivat silti. Helpoimmalla varmaan toki pääsee, jos kysyy asiasta vielä mielenterveyden ammattilaiselta.