Olin 14-vuotias kun äitini kuoli äkillisesti luultavasti sydänkohtaukseen tai johonkin, en koskaan saanut tietää mihin äitini kuoli. Kuolemasta on kohta 2 vuotta. Äitini sairasti diabetestä,mutta oli aloittanut terveellisemmän elämän. Äitini oli juuri edellisenä vuonna täyttänyt 50. Olin koulusta poissa pari päivää ja olisin varmaan ollut kauemmin poissa ellei isäni olisi pakottanut minua kouluun. En koskaan oikeastaan jutellut kenenkään kanssa asiasta kunnolla ja nyt haluaisin jutella asiasta mutta en tiedä kenelle juttelisin... Minun on aina ollut vaikea puhua omista asioistani, vaikka minulla on 2 parasta ystävää joille voisin kertoa kaiken ja yksi todella läheinen sukulainen, jonka kanssa olen vähän jutellut, mutta saanut tunteen ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa.
Äidin kuoltua ajattelin, että isäni on jo aika vanha(53v) ja tuskin hän nyt enään alkaisi seurustelemaan, mutta toisin kävi. Äidin kuolemasta oli juuri ja juuri kerennyt kulua vuosi, kun isä kertoi seurustelevansa. Isä myös kielsi silloin puhumasta parhaille kavereilleni. Heti tuli mieleen mitä olin ajatellut ja kuinka väärässä olinkaan ollut. Tämä nainen vaikuttaa todella mukavalta, mutta en koskaan näe häntä. He ovat seurustelleet jo kohta vuoden ja olen jutellut naisella ehkä n.3-5 kertaa. Isäni on vähintään kerran viikossa naisella yötä. Suutun isälleni usein siitä ettei hän ole kotona(hän ei sitä tajua), sillä isäni työ vaatii todella paljon hänen aikaansa.
Onko väärin että suutun isälleni mokomasta asiasta? Aina kun suutun isälleni, pikkusiskoni (joka on minua pari vuotta nuorempi ja tietää todellisen syyn vihaani) suuttuu minulle. Olen yrittänyt selittää siskolleni, mutta hän sanoo aina ettei minulla ole mitään hyvää syytä suuttua isällemme.
Minulla on myös ongelmana se, että aina kun olen huonolla tuulella ajattelen äiti ja teen itselleni tahallaan pahan olon. Kuuntelen esim. surullista musiikki, mietin äidin kuolemis päivää jne. Mitä voin tehdä?
Äidin kuoltua ajattelin, että isäni on jo aika vanha(53v) ja tuskin hän nyt enään alkaisi seurustelemaan, mutta toisin kävi. Äidin kuolemasta oli juuri ja juuri kerennyt kulua vuosi, kun isä kertoi seurustelevansa. Isä myös kielsi silloin puhumasta parhaille kavereilleni. Heti tuli mieleen mitä olin ajatellut ja kuinka väärässä olinkaan ollut. Tämä nainen vaikuttaa todella mukavalta, mutta en koskaan näe häntä. He ovat seurustelleet jo kohta vuoden ja olen jutellut naisella ehkä n.3-5 kertaa. Isäni on vähintään kerran viikossa naisella yötä. Suutun isälleni usein siitä ettei hän ole kotona(hän ei sitä tajua), sillä isäni työ vaatii todella paljon hänen aikaansa.
Onko väärin että suutun isälleni mokomasta asiasta? Aina kun suutun isälleni, pikkusiskoni (joka on minua pari vuotta nuorempi ja tietää todellisen syyn vihaani) suuttuu minulle. Olen yrittänyt selittää siskolleni, mutta hän sanoo aina ettei minulla ole mitään hyvää syytä suuttua isällemme.
Minulla on myös ongelmana se, että aina kun olen huonolla tuulella ajattelen äiti ja teen itselleni tahallaan pahan olon. Kuuntelen esim. surullista musiikki, mietin äidin kuolemis päivää jne. Mitä voin tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä sinulla on oikeus puhua äidistä, muistella häntä, tietää hänen nouruudestaan ja puhua myös siitä ikävästä minkä sinulla on häntä kohtaan.
ei isäsi ole vielä vanha ja on iahan luonnollista että häluaa kumppanin rinnalleeen, Eikö ole hyvä juttu että isän ei tarvitse olla yksin ja tuo nainen on kiva. Kyllä teillä on myös ihan oikeus vaati aolemaan isää kotona. En ymmärrä miksi hän pakotti sinut noin heti kouluun äidin kuoleman jälkeen. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että nuorelle ja lapselle on hyvä päästä heti normaaliin arjen rytmiin jos perheessä sattuu ikäviä asioita. Olisi ollut vamaan silloin olla raskasta kovin pitkään. Koulutyö antaa kuitenkin muuta ajateltavaa välistä ja on myös kavereita.
Näätkö usein unia äidistä? Käyttekö usein haudalla. Olisko hyä tapa muistella ja kirjoittaa kirjeitä äidille. Itse uskon että elämämme ei pääty kuolemaan vaan jatkuu taivaassa. Minunkin vanhemmat ovat jo kuolleet ja ja minä olen joskus kirjoitellut mielessäni kirjeitä vanhemmille. Sanon myös iltarukouksessani, että oma suojelusenkelini välitä terveiset sinne vanhemmille ukeille ja mummoille. En tiedä sitten onko se mahdollista, mutta minusta se on ainakin kaunista ja lohdullista.
Kuolema on helpompi hyväksyä, kun saa tietää oikeat, todelliset ja relevantit syyt, miksi se on tapahtunut kun se tapahtuu ennen aikojaan. Joten vaadi niitä, isäsi on kai eka osoite ja jos hän sanoo, ettei tiedä, käske hänen tilata sairaalasta tai siitä paikasta, jossa äitiäsi hoidettiin, epikriisi eli sairauskertomus. Teillä on oikeus tietää, se auttaa ymmärtämään.
Viha, suuttumus, ärtymys ... kaikki negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja jopa tarpeellisia, jos niiden tulos on positiivinen. Ts. ne saavat sinut ajattelemaan, pohtimaan, ihmettelemään ja kysymään, kommunikoimaan ääneen. Isäsi on lähin vastuussa oleva, joten hänen suuntaansa 'kiirastulta' ensin. Sitten voit kysyä läheiseltä sukulaiselta, voisiko, välittäisikö hän olla sellainen ihminen, jolle voit pahan olosi ja ajatuksesi purkaa.
Sinä olet nuori ja miehet vain hyvin harvoin ymmärtävät asioista ja jutuista sillä tasolla, että pystyisivät antamaan apua keskustellen tai muuten tukien. Toivottavasti löydät sellaisen ihmisen, joka osaa kuunnella, tukea, auttaa ja antaa hyviä vihjeitä eteen päin pääsemiseksi.
Hei, olen todella pahoillani menetyksesi vuoksi!
Aiemmat kirjoittajat ovat sanoneet fiksuja asioita. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta tärkeää olisi, että voisit puhua äitisi kuolemasta jonkun kanssa. Jos kavereille tai sukulaisille puhuminen tuntuu hankalalta, kannattaa hakeutua psykologin tai kuraattorin luokse koulussa! Itse menetin juuri isäni, ja olen paljon vanhempi kuin sinä - mutta kokemuksesta tiedän miten paljon puhuminen voi auttaa, ja toisaalta myös sen, miten paljon vaikeammaksi elämä voi muuttua jos pitää kaiken sisällään!
On ymmärrettävää, että isän uusi naisystävä aiheuttaa ikäviäkin tuntemuksia. Näistäkin olisi hyvä jutella jollekin. Yritä kuitenkin olla onnellinen siitä, että isäsi on jatkanut elämäänsä ja löytänyt rinnallensa uuden ihmisen! Näin hän varmasti jaksaa tukea myös teitä lapsia paremmin :)
Ensiksi kiitos neuvoista! Ne auttavat kovasti! :)
Tietenkin tahdon että isäni on onnellinen ja olen iloinen hänen puolestaan. Isäni varasi silloin myös minulle terveydenhoitajalle ajan, jotta voisin jutella, mutta en kai ollut silloin vielä valmis.
Näen äidistä aina silloin tällöin unia ja ne ovat lohduttavia. Unissa juttelen äidin kanssa ja olen onnellinen, kunnes tajuan ettei se voi olla totta ja herään itkien. Se on toisinaan masentavaa ja toisaalta todella ihanaa. Emme käy juurikaan haudalla, mikä harmittaa minua kovasti. En ole kovin uskovainen, mutta uskon kyllä että näen äitini vielä joskus. Minäkin kirjoitin äidilleni kirjeen, mutta luovuin siitä parin kerran jälkeen.
Olen miettinyt jo useampaan otteeseen menemistä terveydenhoitajan puheille, mutta en vain koskaan saa sitä aikaiseksi. Pelkään miten ystäväni suhtautuvat asiaan ja ainakun olen meinannut mennä olen miettinyt ystävilleni teko syyn. Luulen että he eivät välttämättä ymmärtäisi miksi menen terveydenhoitajalle juttelemaan enkä juttele heille.
Ei ole luottamuksen puute jos ei kerro ystäville noin rankkoja asioita. terkkarilla on koulutusta kohdata nuorten ongelmia ja surua ja enemmän elämänkokemustakin. Ja jos äidin äiti elää ja sinulla on tätejä ja enoja niin varmaan heidänkin kassa voisi olla hyödyllistä kesksutella. Riippii tietenkin miten olette läheisiä ja millaiset ovat lähimatkat. Monilla paikkakunnilla järjestetään myös sururyhmiä seurakunnan ja mielenterveyspuolen kautta omaisen menttäneille. Monet ovat saaneet näin vertaistukea.
Mie olin 13 kun isäni kuoli. En voinut/halunnut puhua kavereilleni siitä. Joku kysyikin jotain asiasta. En puhunut. Halusin että elämä jatkuu ilman tällaisia ikäviä asioita. Ehkä se kostautui, annoin elämän lipua ja pyyhin kaiken pois mielestäni.
Äiti löysi lohduttajan, ai että vihasin sitä. Eihän se sen syy ollut.
Ehkä isäsi haluaa seurustella pahoittamatta sun mieltä ja siksi tapaat häntä harvoin. Pitäisikö ottaa isän naisystävä ihan päivittäisiin asioihin mukaan? Viettää hänen kanssaan perusarkea?
Minäkin lähetin isälle kirjeitä ja toivoin että hän vastaa. Odotin postia että siellä olisi kirje minulle. Ei sitä kirjettä koskaan tullut.
Rakasta sinä äitiäsi yhtäpaljon kun minä isääni, mutta jatka elämää ja anna isällesi oikeus olla onnellinen.
Äidin vanhempia ei ole enään elossa:( Minulla on kaksi tätiä, mutta en ole heidän kanssaan niin läheinen että pystyisin juttelemaan tästä. Äitini siskon kanssa emme ole enään melkein missään tekemisissä:( Näemme ehkä pari kertaa vuodessa, mutta emme ole koskaan olleet hirveästi tekemisissä, koska äitini ei aina tullut hirveen hyvin toimeen siskonsa kanssa.
Ai niin, unohdin aivan kertoa, että isäni naisystävällä itsellä on kolme tytärtä(heidän isänsä on kuollut n.vuosi sitten). Yhdessä arjessa eläminen siis ei aivan onnistu. Vanhin heistä on yli 18v, toinen on 17v (en ole aivan varma kahden ekan iästä) ja nuorin on nyt 13v. Olen heille jutellut todella vähän, en oikeastaan juuri ollenkaan.
KLLÄSINULA ONNOIIEUSTEHÄ