Veljeni teki itsemurhan kun olin n. kahdeksan vuotias, ja veljeni oli silloin 19 v. En surrut sitä silloin mutta näin jälkeen päin olen huomannut olevani hyvin masentunut ja usein minua ahdistaa ja saan joskus lieviä ahdistuskohtauksia. Pahin on se että toivon todella olevani kuillut ja haluaisin tehdä itsemurhan mutta en voi koska en voi tehdä sitä vanhemmilleni uudestaan. Äitini sanoi sillon veljeni kuoleman jälkeen että älkää ikinä tehkö samaa, ja lupasin että en tee, joten en voi pettää luottamusta. Toisaalta haluaisin jatkaa elämää, mutta tunnen itseni ihan turhaksi ja tuntuu että olen vain kaikkien tiellä. Haluan koko ajan tehdä itelle jotain pahaa esim. polttaa käteeni palovammoja vaikka suoristusraudalla tai raapia tai jotain, haluaisin myös viillellä mutta en voi koska jäisin siitä kiinni helpommin koska sen näkee niin helposti ja en halua jäädä kiinni. Jos minulle sattuu jotain, esim. kerran sain jääkiekossa kaverini mailasta vahingossa silmä kulmaan, mielessäni ajattelin vain että jes. Kotona hakkasin kipeää kuhmua puhelimellani kun kukaan ei nähnyt. Jalkani murtui kerran ja silloinkin ennemmin olin vain iloinen.
Eräs kaverini oli itsetuhoinen ja hän joutui sairaalaan asti psykiatriselle osastolle että hän ei tekisi itselleen mitään, han sai apua. Vierestä joudun katsomaan että ystäväni saa apua ja minä myös autan ha¨äntä jos tarvitsee, mutta kukaan ei tiedä että minäkin tarvitsisin apua. Olo on aivan hirveä. Ystäväni kysyy tältä kaverilta että onko kaikki nyt hyvin, niin toivon vieressä että kysy minultakin ja että voisimpa kertoa että minullakin menee huonosti, auta muakin, mut ei voi, ei voi..... On kamalaa katsoa kun toista autetaan mutta minua ei, vaikka tietenkin olen iloinen että kaverini saa apua, mutta mminäkin tarvitsen sitä... Mutta asiaa ei noin vain kerrota....
Olen ihan suht normaali teinityttö. Aloitin tammikuussa käymään psykologilla, mutta en ole uskaltanut kertoa hänelle pahimpia ajatuksiani. Hän luulee että minulla on vain lievä masennus ja vähän ahdistusta, mutta oikeasti olen ala-asteelta asti ajatellut että haluan kuolla. En tiiä miks tänne kirjotin tän, mutta ehkä haluan vain kertoa tilastani jossain/jollekkin, vaikka ei tämä auta minua yhtään.... Olo on vain niin paska, haluan pois täältä veljeni luokse, vaikka rakastan ylikaiken perhettäni ja ystäviäni, mutta en jaksa. Olen ihan turha, minulla ei tee mitään tässä maailmassa. Mutta tiedän että en voi tehdä sitä vanhempieni tähden. En halua että he kokevat sen uudestaan. Näin sen surun kerran heidän kasvoillaan, tai oikeastaan edellenkin, en voi kaksin kertaistaa sitä tuskaa. Tiedän itsekin mitä on menettää jotain rakasta sillä tavalla, enkä halua sitä kenellekkään, mutta silti en jaksa enää esittää olevani onnellinen. En jaksa enää esittää reipasta tyttöä ja kaikki luulevat että minulla menee erittäin hyvin, kaikki luulee että olen onnellinen, kaikki luulee että minun asiani ovat täydellisesti. En jaksa tehä mitään. Olen psyykkisesti lähes kuollut. En jaksa elää. Mutta minun on pakko.
Haluaisin olla normaali...
Eräs kaverini oli itsetuhoinen ja hän joutui sairaalaan asti psykiatriselle osastolle että hän ei tekisi itselleen mitään, han sai apua. Vierestä joudun katsomaan että ystäväni saa apua ja minä myös autan ha¨äntä jos tarvitsee, mutta kukaan ei tiedä että minäkin tarvitsisin apua. Olo on aivan hirveä. Ystäväni kysyy tältä kaverilta että onko kaikki nyt hyvin, niin toivon vieressä että kysy minultakin ja että voisimpa kertoa että minullakin menee huonosti, auta muakin, mut ei voi, ei voi..... On kamalaa katsoa kun toista autetaan mutta minua ei, vaikka tietenkin olen iloinen että kaverini saa apua, mutta mminäkin tarvitsen sitä... Mutta asiaa ei noin vain kerrota....
Olen ihan suht normaali teinityttö. Aloitin tammikuussa käymään psykologilla, mutta en ole uskaltanut kertoa hänelle pahimpia ajatuksiani. Hän luulee että minulla on vain lievä masennus ja vähän ahdistusta, mutta oikeasti olen ala-asteelta asti ajatellut että haluan kuolla. En tiiä miks tänne kirjotin tän, mutta ehkä haluan vain kertoa tilastani jossain/jollekkin, vaikka ei tämä auta minua yhtään.... Olo on vain niin paska, haluan pois täältä veljeni luokse, vaikka rakastan ylikaiken perhettäni ja ystäviäni, mutta en jaksa. Olen ihan turha, minulla ei tee mitään tässä maailmassa. Mutta tiedän että en voi tehdä sitä vanhempieni tähden. En halua että he kokevat sen uudestaan. Näin sen surun kerran heidän kasvoillaan, tai oikeastaan edellenkin, en voi kaksin kertaistaa sitä tuskaa. Tiedän itsekin mitä on menettää jotain rakasta sillä tavalla, enkä halua sitä kenellekkään, mutta silti en jaksa enää esittää olevani onnellinen. En jaksa enää esittää reipasta tyttöä ja kaikki luulevat että minulla menee erittäin hyvin, kaikki luulee että olen onnellinen, kaikki luulee että minun asiani ovat täydellisesti. En jaksa tehä mitään. Olen psyykkisesti lähes kuollut. En jaksa elää. Mutta minun on pakko.
Haluaisin olla normaali...
Vastaukset 4
Vanhimmat
On montä tärkeää syytä, että kirjoitit tänne. Näkee joku toinenkin jolla on suunnitelmissa kuolla, mikä suru ja epätoivo omaisille jää. Itsemurha on se ikävin vaihtoehto. Sinulla on koko ajan valtava ristiriita sisimmässä, kun näyttelet pärjäävää, iloista mutta sielussa on synkkyys ja tuska. En ole psykologi, mutta olen lukenut että tällaisissa tapauksissa lapsi (siis olet ollut vielä lapsi veljesi kuollessa) syyttää itseään:11 miksi en pelstanut ja autanut tarpeeksi veljeäni, olet voinut silloin tuntea että sinun olisi pitänyt kuolla. Olet voinut kokea jopa itsesi syylliseksi veljesi kuolemaan: olinko hänelle liian tuha, riitelin haukuin ym.
Hyvä että asiat on niin hyvin että olen saanut käynnit psykologille. Yleensä terapeutti etenee asiakkaansa ehtoilla ja odottaa että sinä itse otat esille todelliset ongelmasi. Olet kantanut murhetta ja ristiriitaa hyvin kauan ja olet varmaan henkisesti myös väsynyt. Lakkaa näyttelemästä sitä reipasta tyttöä, silla tällä hetkellä se on kulissi ja totuus on toinen.
Sinun pitää saada kerrottua terapautille tuo veljesi surullinen kuolema ja että ikävöit häntä. Kirjoita se vaikka lappuselle, jos pelkäät että pokka istunnossa pettää. Kerro myös viiltelystä ja itsetuhomieltymyksistä.
Yleensä tarapia-aika on raskasta, koska silloin joutuu käsittelemään teitoisesti mielessä muhivia möykkyjä. Kuitenkin vaiva palkitaan. Kun möröt on kaivettu, elämässä alkaa virrata keväät tuulet! Voimahalit!
Mikä näitä nuoria vaivaa?
Olen samaa mieltä kun Keissa. Hyvä kirjoitus eikä mitään lisättävää.
Mietin vaan että mikä saa nykynuoret edes ajattelemaan itsemurhaa tai itsensä satuttamista? Telkkari, videot vai mikä? Itsetunnon puutos?
Aivan älytöntä tämä. Monta nuorta menetetään kun ne ei oikeesti ymmärrä teon lopullisuutta.
Ollaan onnettomia, tehdään tämä typeryys ja onnistutaan kuolla.Luullaan että siinähän näitte, mä tein sen. Mitä siitä seuraa; muutama suree ja vuoden päästä unohdetaan,(paitsi vanhemmat ja sisaret.) Ne itkee loppuikänsä.
Niin kyllä nuoret voi pahoin: tai suuri osa. Helppo uskoa kun kuulee uutisista huostaanotettujen määristä: ei riitä sijaisvanhempia, psykiatrista hoitoa, kymmeniä tuhansia nuoria ei ole opiskelemassa, ei töissä,
Itse uskon, että syynä on avioerot, vanhempien stressi, päihteet, mielenterveysongelmat. Yksi suuri syy on koulukiusaaminnen ja perheiden rikkinäisyyden vuoksi seksuaalinen hyväksikäyttö. Odotukset ja vaatimukset töissä ovat myös monelle liian vaativat ja opiskelu lopputöineen ylivoimainen ponnistus. Myös eletään arvotyhjiössä ja ei ole mitään moraalia. Lisäksi nuoria ahdistaa yleismaailmalliset ongelmat. Osalle ajatus itsemurhasta voi olla jopa opittu fraasi. Todellisia merkitys ei aina edes ajatella kun siihen vedotaan ja toimintaan hetken mielijohteesta. Nykyään ei pidetä yhteyksiä sukulaisten kesken: asutaan kaukana isovanhemmista ja on vähän verisukulaisia. Lapsilla ja nuorilla on vähän luotettavia aikuisia ja he ovat ongelmissaan yksin.
NIINKÖ