Kysymys lesbojuristille

Raiskaustuomioiden koventamista pohdittaessa nostaisin esiin seuraavat kaksi ristiriitaista näkökulmaa:

1. Kovilla rangaistuksilla on olematon pelotevaikutus. Vertaa tilannetta niihin maihin, joissa esim. murhasta tuomitaan kuolemanrangaistus: silti murhia tapahtuu jatkuvasti. Oikeudellisen sanktion tarkoituksena on ohjata rikollista sopeutumaan paremmin takaisin yhteiskunnan jäseneksi. Pitkät vankeusrangaistukset lähinnä vain entisestään vaikeuttavat tuomitun integroitumista takaisin siviiliin, jolloin kaveri on kohta taas uuden linnakeikan alussa.

Yksinkertaistava rankaisupopulismi nousi viimeksi esille, kun KKO:n linjaa henkirikoksissa kritisoitiin ”yleisen oikeustajun” vastaisena. Uhrien omaisten suru on toki ymmärrettävää, mutta sivistyneessä länsimaisessa tuomioistuimissa ei sovituksen sijasta voida lähteä kostoperiaattesta. Rikosoikeudellinen rangaistus ei ole eikä pidäkään olla koston toteuttamisen väline.

versus

2. Kovien rangaistusten puuttuminen. Seksuaalirikoksia ei vieläkään oteta ”tosissaan”, vaikka esim. raiskaus on erittäin vakava toisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus. Tuntuu välillä siltä, että tuomioistuimet jakavat kakkua lähinnä siitä, että syyllinen mokasi ja jäi kiinni. Olisivatkohan asiat aivan toisin, jos murskaava enemmistö raiskattavista olisikin miehiä, eikä kuten nykyään, kun tyypillinen sukupuolijakauma on, että yli 90 prosenttia tekijöistä on miehiä ja yli 90 prosenttia uhreista naisia. Yhteiskunnalliset asenteet ovat jotenkin kierosti sallivammat raiskauksen kohdalla, ja tämä näkyy sekä lainsäädännössä että sitä kautta tuomioissakin:

2.1 Raiskaustuomioita lievennetään täysin kestämättömin perustein (raiskaajalla oli työpaikka, raiskaaja oli raiskatun tuttava, raiskatun lapsi oli vieressä katsomassa, raiskaaja oli humalassa, pyörätuolissa istunut raiskattava oli onnistunut huutamaan apua, raiskatulla oli minihame, rahallinen korvaus uhrille oli raiskaajalle jo riittävä rangaistus jne.). Terveisiä erityisesti Itä-Suomen hovioikeudelle ja firman miespuolisille tuomareille.

2.2 Tuomioiden rangaistusasteikko asettuu usein lievimpään päähän. Kun uudessa seksuaalirikoslaissa törkeästä raiskauksesta voisi lusittavaa kertyä kymmeneksi vuodeksi, niin naurettavan usein rikollinen on päästetty ehdollisella, yhteiskuntapalveluksella, sakoilla tai minimaallisella linnatuomiolla. Maksimirangaistuksen lisääminen lakiin näyttää lähinnä kosmeettiselta.

2.3 Raiskaustuomioiden kunnollisia perusteluja ei julkisteta, vaan yleisölle toimitetaan lähinnä lyhyt tuomiolauselma. Juttu yksityiskohtineen julistetaan salaiseksi neljäksikymmeneksi vuodeksi, jolloin muut tuomarit eivät millään voi tietää, miten rangaistus on määräytynyt. Tulos: tuomioita ei saada yhdenmukaisiksi, ja sanktiot sattumanvaraistuvat. Oikeusvaltion periaatteet eivät toteudu, kun tuomarit voivat operoida lähes mielivaltaisesti. Jälleen kiitokset Kuopioon Arposen hovioikeuden suunnalle.

2.4 Seksuaalirikosten kriminalisoinnin kohdalla iso pyörä pyörii hitaasti. Vähättelevä ”pakottaminen sukupuoliyhteyteen”. ”Lievä raiskaus”? Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattoi vielä vanhoina hyvinä aikoina seurata ainoastaan sakkorangaistus. Räikeä yksityiskohta on se, että sivistysvaltio Suomessa raiskaus avioliitossa on ollut rikos vasta 1990-luvun puolivälistä asti.

Summa summarum, useiden vuosien vapausrangaistukset tuskin vähentäisivät raiskauksien määrää. Toisaalta, rangaistusten koventaminen voisi toimia signaalina siitä, että seksuaalirikokset otetaan vakavasti ja että niiden kohdalla yhteiskunnassa vallitsee nollatoleranssi. Nykyisen linjan tilalle kaivataan toisenlaisia ratkaisuja: yhtenä keinona näkisin sen, että laaja-alaista valistusta pitäisi suunnata paitsi miehille (nainen ei ole teidän omaisuuttanne, raiskaus on vakava rikos, tulkaa järkiinne) myös naisille (raiskaus ei ole koskaan oikeutettu, jokainen raiskaus on ilmoitettava poliisille).