Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Petyin kun 20 kesäisenä kloppina tulin jätetyksi silloisen tyttöystäväni toimesta. Voi jeesus, kun ihminen voi hajotakin palasiksi erosta.

Tästä on 13 vuotta aikaa. Se on ollut suurin pettymys ja mihin viemäriin sen mun elämän lopulta vei. Mutta se on toinen tarina.

Ei sitä vielä tiedä, mikä se on! Täytyy odottaa ja katsoa rauhassa..

Tähän mennessä suurin pettymys oli kun joutui myöntämään, että rakastamani henkilö olikin oikeastaan ihmisenä floppi. Hänellä ei ollut ensimmäistäkään vanhanaikaista hyvettä, kuten rehellisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuus jne.

Suhteen päättäminen ei ottanut ollenkaan niin koville kuin se, että piti myöntää ettei toisessa ollutkaan mitään ihailtavaa.

Eli jos tiivistän, niin omista harhakuvitelmista luopuminen on ollut vaikeinta.

Pahin pettymykseni oli se, että luotin työelämässä kahteen ihan väärään ihmiseen ja puhuin sen vuoksi sivu suuni. Kärsin tuosta jonkin verran rahallisesti, mutta kaikkein pahinta oli pettyminen omaan itseeni. Vieläkin kirpaisee ja hävettää ja tuntuu tosi pahalta, vaikka tuosta on lähes vuosikymmen. Tämän tarkemmin en voi selittää.

Toisiin ihmisiin pettyminen on tavallaan pikkujuttu, sillä ihmisiä sentään on miljardeja. Ja jos joutuu pettymään vaikka seurustelukumppaniin, pettynee lähinnä sen vuoksi, että on luullut liikoja. Mutta sitten, kun se törppö on oma itse...

Aika parantaa. Ja näissä parannusasioissa aika kuluu tosi hitaasti, mutta kuluu kumminkin.

Pahin pettymys: mies, jonka kanssa olin 20 vuoden ajan mennyt sekä elämän ylä- että alamäet, löysi yllättäen uuden naisen ja menetti täysin kiinnostuksensa meidän suhteemme hoitamiseen. Siis edes siihen, että suhteen olisi hoitanut jotenkin loppuun.

Miten selvisin? Varmaankin hyväksymällä sen, että näin asiat nyt ovat, eikä sille mitään mahda. Juttelemassa ystävien kanssa, kirjoittamalla päiväkirjaa, tekemällä asioita, joista on iloa itselle, kävelemällä pitkiä lenkkejä. Niin, ja hyväksymällä myös sen, että toipumiseen menee aikaa.

Hylkäyksen? En oikein mitenkään. Selvittelen sitä lopu ikääni ja kannan sitä surua ja sen aiheuttamaa todennäköisesti aina.

Ammatillisen epäonnistumisen? Pitää vain yrittää ymmärtää, että ajat eivät ole helpot. Täällä pitäis olla todella kylmä ryysääjä, että menestyy. Enkä ole sellainen. Mulla oli nuorempana kovia ammatillisia ambitioneita, mutta todellisuus muutti ne moneen kertaan. Tajusin, sen että päästäkseni tavoitteeseen, minun pitäisi olla ihan toisenlainen ja jättää kenties kaikki muut haaveeni. Miehet voivat saavuuttaa sellaisia ja saada perheen, koska naiset hoitavat kodin. Miehet paahtavat uraa ja jättävät perheen minimille. Naiselta se ei onnistu.

Nämä lamat ja EU:n köyhdyttämä Suomi on vienyt monilta mahdollisuuksia. Tätä voisi verrata sotavuosiin jossain määrin.

Pettymys siihen miten hitaasti toivun tietyistä asioista, on ollut kova pala. Aika auttaa...aikaa ajatella, olla rauhassa ja tulla sopuisaan lopputulokseen oman itsensä kanssa. Jotta pystyisi jatkamaan.

Pahimmat pettymykset valitettavasti osuvat ihmissuhderintamalle. Olen aina ollut niin typerän sinisilmäinen, uskonut ja luottanut, ja joka kerta pamahtanut sylillinen kakkaa syliin. Kun tuon tarpeeksi monta kertaa kokee eikä tyhmyyttään opi varovaisemmaksi, se on aikaansaanut sen, että ei enää usko siihen, että kunnollisiakin miehiä on.

Kaksikymmentä vuotta sitten odotin esikoistani NIIN onnellisena ja ruusunpunaisin unelmin, sekä varmana siitä, että minusta tulee hyvä äiti! Ei se ollutkan sellaista kuin kuvittelin...Pettymys itseen/äitinä olemiseen oli valtava!

To Oma Syy

Huomaa miten kylmää elämäsi on ollut ja että jaat sitä samaa edelleen. Oikeaa ilosanomaa.

Mä en edes uskottele nuorimilleni, että maailma on sama miehille ja naisille. Koska se ei ole. Rehellisyydellä olen varustanut vahvempia kansalaisia, kuin valehtelemalla, että se on AINOASTAAN sinun syy jos et menesty.
Mies saa aina erilaiset tilaisuudet. Naisen pitää joko olla yhtä kylmä tai luovuttaa. Varsinkin jos valitsee vanhakantaisen miesten alan. Pitää totutella pettymyksiin ja siihen, ettei palkata vain koska on hedelmällisessä iässä.
Työpaikkojen vähentyessä kilpailu kiristyy. Ja yleinen ilmapiiri ja toimintatapa on muuttunut häijymmäksi.

Toimivinta olisi olla näyttämättä tunteitaan ja pehmeitä arvojaan, mutta jos niitä on, totaalipiilotus ei toimi. Ei voi olla pyöveli töissä ja huomioiva vanhempi. Ei kannata kuvitella että menestyneissä perheissä aina jäisi lapsille aikaa. Kulissiperheet on nähty. Ja niitä on paljon.

Olen kuullut jopa sopimuksista "en tee lapsia seuraavaan viiteen vuoteen", joita työnantaja vaatii, jos tulet palkatuksi. Ei sillä että nainen haluaisi edes tehdä lapsia, mutta että sitä vaaditaan sopimuksella.

Ja naisen tulee varautua elämässään siihen, että hankkii sen verran paremman duunin, koska mies häipyy kuvioista aika herkästi. On tienattava kahden edestä. Ja siihen että hoitaa uransa ja perheensä kaiken yksin.

Näin suuret ikäluokat kasvattivat ajattelemaan. Eikä ollut huono neuvo.

Nuoremmat miehet ovat kasvaneet erilaiseen näkemykseen, mutta 40 miehet kuulostavat juuri kuten annoit ymmärtää.

Älkää antanko pelkästään työn ja materian määritellä arvoanne ja onnistumista elämässä. Meitä ei ole luotu tänne vain tekemään rahaa vaikka toiset väittävät sitä jumalaksi.

Työn: jos sen saanti on toisesta kiinni. Työ voi olla myös itse hankittua yrittämistä, taitelilua, luomista, opiskelua, toiseten auttamista tms joka antaa myös jotain tekijälleen.

Duunin saanti vieraalta pelkän haastattelun kautta on monen tekijän summa, eikä se ole todellakaan vain hakijasta kiinni. Nykyisin verratavissa arvontaan, eikää valinta ole aina voitto.

Jotenkin tuntuu, että ihmisten pitäisi tutustua enemmän omiin ominaisuuksiinsa ja pystyä sovittamaan niitä ympäröivään todellisuuteen. Aika ja paikka eivät ole kaikille sama. Keskitytään liikaa siihen onko median luoma (ulkonäkö) vaatimustaso riittävä? Onko ylipäätään tämä enää ihmisen kapasiteetille sopivaa. Kuulin tarinan jossa Jenkki pörssihait vetää boostereita (dopingkeja) jotta ne pärjäis edes arjessa. Sopii miettiä mikä kestävyyspohja sellaisella menolla ja vaatimustasolla on?

Luuletteko että Torkkupomo pääsi virkaansa empatialla? Tai miten Katainen voi aina vaan olla virassa, vaikka hän hukkaa koko maan varoja yhä kiihtyvällä vauhdilla? Miksi pressalla ei ole valtaa? Miksi Halmesmäet ja Fortumin johtajat haukkuu kansaa ja saa siitä lisää liksaa?

En koe, että mulla olisi ollut elämässä kamalan suuria pettymyksiä. Mä taidan olla vähän sellainen sunnuntai-lapsi..

Tavallaan olen pettynyt, jos nyt jotain kaivetaan, sitä etten ole saanut olla kaikkien niiden läheisteni seurassa, joiden kanssa kuvittelin nuoruudessa, että pystyn olemaan lopun ikääni. Väärä sana kuitenkin toi pettymys, olen vain surullinen ja mulla on ikävä.

Töissä joudun kokemaan koko ajan tavallaan pettymyksiä, se kuuluu työni luonteeseen. Rahoituksia juttuihin ja projekteihin ei usein saa jne. Niistäkään ei kuitenkaan ole jäänyt mitään hampaankoloon, olen ymmärtänyt päätökset.
Joskus olen ollut pettynyt itseeni myös työmielessä. Olin ns."ihmelapsi", josta odoteltiin suuria, kun olin n. 20 ikäinen. Tavallaan turvallisuuden kaipuu(?) ja ehkä itsetuntemus kuitenkin voitti ja tein monesta yllättävän ratkaisun, joka oli työmielessä "itsemurha", mutta ehkä muun elämän kannalta kuitenkin se ainoa oikea ratkaisu. Olen lähiaikoina kuitenkin tavannut ihmisiä,jotka ovat sanoneet odottaneensa minusta silloin suuria ja silloin tulee hieman haikea olo.. Toisaalta olisin varmaan paljon rikkinäisempi (vaikka ehkä mahdollisesti menestyneempi) ihminen kuin nyt. Turha toisaalta jossitella.

Joskus olen ollut myös pettynyt johonkin ihmiseen ,koska kuvittelin hänet erilaiseksi, mutta silloinkin olen enemmän pettynyt omaan ihmistuntemukseen. Miten olen ollutkin noin surkea intuitiossani ? Miksi en heti tajunnut..?

Mä olen pettynyt moneen asiaan joskus, kun on ollut niitä odotuksia niin asioiden kuin ihmistenkin suhteen. Pahimpia lieneen pettymykset toiseen ihmiseen.

Tai ettei ole syntynyt niin terveeksi, kuin olis toivonut. Eli ehkä kuitenkin eniten olen kamppaillut terveysasioiden kanssa ja pettynyt aina uudelleen. Ihmisien kanssa olen oppinut ettei pidä odottaa heiltä liikaa, niin ei niin pahoin pety. Ja kun tajuaa että kaikki ihmiset on vaan ihmisiä ja tekee inhimillisiä mielenmuutoksia ja äkkinäisiä oikkujakin, niin vähemmän pettyy kun hyväksyy tämän tosiasian, että ihminen on mielensä varassa elävä otus. Eikä toisen ihmisen mielenliikkeitä voi kontrolloida mielensä mukaan.

olen kauan elänyt jo tätä elämää.Paljon on ollut iloisia tapahtumia ja paljon surullisia tapahtumia.Kun aloin miettiin et mihin olen pettynyt eniten elämässä niin tuntuu hassulta et kaikki isot menetykset eivät oikeasti paina mitään,jotenkin sitä onvain hyväksynyt ja niellyt kaikki ja mennyt eteenkäsin.Mutta eniten mua on kumma kyllä koskenut elämän aikana et kun sitä on itte yrittäny olla oikeuden mukainen ja opettanut lapsillekki ettei saa olla tyhmä toisille ja ei saa lyödä toisia ja ittekki työelämässä yrittänyt hyväksyä kaikki semmoisena kun ovat eikä moittia joka toisten tekemisistä,niin kuitenki he jotka entien haukkuvat ja juoruavat ja moittivat toisia ovat kaikkien suosiossa.Lapset ja nuoret jotka terrorisoivat muita ja mobbaavat ovat sitäparasta.Ehkä tämä on suurin pettumyksen aihe minun elämässä,enkä varmaan koskaan pääse siitä irti,vaan olen aina sorrettujen puolella,vaikka en oiskaan muitten silmissä suosittu

Olen pettynyt miesrintamalla. Olen tullut aina suhteissa jätetyksi, vaikka kuulemma mussa ei ole ollut edes mitään vikaa... Miten voi olla niin huonoa "tuuria" niin monta kertaa.

Suurin pettymys on että pitkäaikainen avioliitto päättyi miehen uskottomuuteen ja hänen kanssaan menetin vielä omaisuuteni konkurssin ja velkojen myötä. Myös seuraava rakkaus osoittautui virheratkaisuksi.
Kaikesta olen selvinnyt antamalla anteeksi ja uskomalla ja luottamalla Jumalaan. Sittenkin kaikella on tarkoituksensa.

Taidan olla pettynyt koko elämään tällä hetkellä. Olen ollut koulukiusattu sekä työpaikkakiusattu. Mun kaikki isovanhemmat on kuolleet, äiti on kuollut, veli on kuollut, paras ystävä on kuollut. Ei ole lapsia enkä ole koskaan ollut rakastunut. Olen 32-vuotias nainen.

Selvinnyt olen kun tässä vielä olen ja hengitän. En oikein tiedä miten. Pahin asia mikä painaa on yksinäisyys ja ikävä.

Päivä kerrallaan.... Kai se on uskottava että elämällä on jotain kivaakin tarjota.

Se kun luotin jumalaan. Sit vaihdoin spagettihirviöön ni kaikki kirkastu ja nyt oon onnellinen :)

Sama tilanne ollut kuin ei suositun kanssa. Nyt olen elämässä tehnyt täyskäännöksen, irtautunut kaikista kavereista, koska tosiystäviksi ei ole koskaan ollut. Myös kiusattu 1lk- armeijaan asti, mutta nyt olen alkanut tekemään itsestäni vahvaa henkisesti ja fyysisesti. Suosittelen kaikille jotka hyvien puolella, ei tämä helppo tie ole, ainoastaan vahvoille ja nautin haasteista ja kehittää itseäni!!

oon lähdössä turkkiin lauantaina tyttäreni kanssa, hän on vanhempi, hänellä sairastuminen 15 vuotiaana , masennus, neljä vuotta sitten aivovamma, paha, veljen lapsi kuoli , minä eronnut, se nyt pienempi asia, hyvä että joku uskaltaa sanoa jotain, kyllä jaksat,

Väärän ammattialan opiskelu ollut iso virhe.

Koulukiusaaminen. Enpä pahemmin tunne empatiaa muita kuin koulukiusattuja kohtaan.

Väärän alan opiskelu oli iso virhe.

Pahimpia:väkivaltainen lapsuus, törkeät pahoinpitelyt, törkeät raiskaukset, lapsen seksuaaliset hyväkskäytöt, seksuaaliset hyväkskäytöt (olin huumattu), tietysti ero rakkaussuhteesta, huostaanotto lapsena, henkinen väkivalta lapsuudenkodissa, oikeusmurhat, luoton meneminen koko yhteiskuntaan, pelossa eläminen (traumaperäinen stressihäiriö, henkinen sairastuminen), pikkuveli meinannut kuolla 2 kertaa (toisella kerralla pelastin sen hengen, oli hukkumassa), ystävän hylkääminen, vanhempien tappelut, isän juominen.......... no nää nyt tuli täs 5minan aikana ensimmäisenä mieleen. Nyt luen teidän muiden.

Pahimpia:väkivaltainen lapsuus, törkeät pahoinpitelyt, törkeät raiskaukset, lapsen seksuaaliset hyväkskäytöt, seksuaaliset hyväkskäytöt (olin huumattu), tietysti ero rakkaussuhteesta, huostaanotto lapsena, henkinen väkivalta lapsuudenkodissa, oikeusmurhat, luoton meneminen koko yhteiskuntaan, pelossa eläminen (traumaperäinen stressihäiriö, henkinen sairastuminen), pikkuveli meinannut kuolla 2 kertaa (toisella kerralla pelastin sen hengen, oli hukkumassa), ystävän hylkääminen, vanhempien tappelut, isän juominen.......... no nää nyt tuli täs 5minan aikana ensimmäisenä mieleen. Nyt luen teidän muiden.

En ole selvinny paitsi elossa vielä olen. Henkisesti kuollu

jospa nyt sitten itsekkin..se että rakkaudella hankin ja hommasimme 4 lasta ja sit se juugelin yhteiselon ihanuus loppu kuin tikanpojan lento tiiliseinään avioerona..siitä pääsi nippanappa "yli" parilla paskalla parisuhteella ja vitunmoisella lisävelalla"..
...sit tietenkin on se aijempi kokemus jota kutsutaan lapsuudeksi..se nyt loppu ekan kerran silloin kun juoksin kalsarit jalassa lumihangessa äitini kanssa,isää karkuun koska isillä sattui olemaan vähän huono päivä..
..sit pirulauta kun se lapsuus loppu jo toisen kerran...tuli nimittäin 8-vuotiaana jäätyä vähän niiku rekan alle ja meni paikat paskaksi..
..kaduttaa ja se on pieni ilmaisu ja sitten vituttaa eikä sekään helepota pillunkarvan vertaa..mut jumalauta....heräsimpä kuitenkin tänäkin aamuna hengissä.

Pettymyksissä löytyy

Ammatillinen pettymys hoitui onnekkaasti ajan kanssa. Itse asiassa löytyi
parempi ammatti ja työ, jossa olen viihtynyt jo 30 vuotta.

Monesti ne pahimmat pettymykset ovat kääntyneet voitoiksi ja onnekkaiksi
sattumuksiksi. Tämän huomaa vasta jonkin ajan päästä.
Esim. pettymys parisuhteessa on tehnyt mahdolliseksi paljon onnellisemman
liiton, joka on kestänyt jo 25 vuotta.
Sopiva määrä näitä pettymyksiä antaa ymmärrystä kanssaihmisten murheita
kohtaan, mikä sekin on paljon antanut lohtua minulle.

Elämäni suurin pettymys on elämäni.

Ensimmäinen isompi pettymys oli varmaan se, että koin jo lapsena olevani vähemmän tärkeä kuin pikkusiskoni. Koko ikäni olen ollut jollain lailla pikkusiskoni varjossa. Se on syönyt itsetuntoani ja ehkä aiheuttanut alisuoriutumista.

Koulu oli helppoa ja olin innokas koululainen. Sain kiitettäviä arvosanoja juurikaan lukematta. Niinpä hain kovatasoiseen lukioon. Se oli kova kolaus, koska peruskoulun ykkösoppilaasta vajosin lukion keskikastiin. Oli vaikea löytää paikkaansa ja oppia hyväksymään kateelliset tunteet niitä kohtaan, joilla oli kaikki se, mitä minulta puuttui (hyvä ulkonäkö, koulumenestys, vahvat tulevaisuudennäkymät, seurustelukumppani ja jopa ns. kirsikkana kakussa menestystä harrastuksessa). Kateellisuudesta pääseminen on vaatinut vuosien työtä.

Ehkä isoin pettymys elämässäni on ollut se, että en ole koskaan saanut sellaista rakastavaa tasa-arvoista parisuhdetta, jota olen etsinyt. Lopulta menin naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa ei ollut tarpeeksi yhteistä, seksi ei sujunut ja se keskinäinen kunnioituskin katosi. Häpeän yhä, että petin miestä päästäkseni suhteesta eroon. Olen syvästi pettynyt, että jouduin eroamaan. Oli myös vaikea kertoa lapsille, että äiti haluaa erota.

Nyt tässä elämänvaiheessa suurin pettymys on ura. Voisin saavuttaa enemmän, jos opiskelisin työn ohessa. Haaveilen enemmästä, mutta en saa aikaiseksi tavoitella korkeampia tavoitteita. Olen alisuoriutuja edelleen. En uskalla, koska pelkään, että joudun jättämään opinnot kesken.

Yleisesti ottaen elämäni on ollut varsin onnellista, mutta syvällä sisimmässä on näitä huonosti parantuneita asioita, jotka pulpahtelevat pintaan ajoittain.

No. Olen eronnut, lapseni ovat epäonnistujia, en ole koskaan saanut vastarakkautta rakastamiltani ihimisltä. Siinäpä ne. Syön lääkkeitä ja käyn psykoterapiassa. Minusta hyötyvät lääkefirmat ja terapeutti.

Koin olleeni suosittu / haluttua seuraa / seuraani hakeudutiin ikävuodet 7-25. Sen jälkeen kun masennuin, sinkkupiireissä käännettiin selkä. Rinnalleni jäivät ainoastaan juuri seurustelemaan alkaneet kaverit / ystävät/ (tai kohta alkoivat) tai jo pariutuneet ja/tai ennenpitkää perheellistyvät. Vanhat hyvät ystävät vuosien takaa. Sinkkuihin jäi joki trauma ja luotto meni. Vaikea jo senkin vuoksi ollut myöhemmällä iällä ystävystyä sinkkuihin. Onneksi muutama hyvä ystävä heissäkin on. Orpoa ollut se, että niistäkin sinkkuystävistä loppujen lopuksi moni vielä paritunut, ja melkein jo kerkesin ajatella, että minä ainoastaan ja vain olen enää yksin. Todellisuudessa voin lisätä: melkein näin onkin. Kyllähän ihminen kaipaa vertaisiaan sos. mielessä. Itselleni moninverroin helpompi vaihtoehto olisi kuitenkin se - jos saisin päättää - että löytäisin kumppanin ja saisin lapsia itsekin. Jotenkin samaistun enemmän jo valmiiksi perheellisiin kuin sinkkuihin, siksi. Ehkä se oleellisin syy: niin moni vanha hyvä ystävä tuntee minut ajalta ennenkuin sairastuin, ja osaa kohdata minut OIKEALLA TAVALLA.
Siksi.

Tiedättehän tunteen: vaikka ei olisi pidetty yhteyttä (kaikkien kanssa) pitkään aikaan ja nähty, niin sitten kun tapaamme, sattumalta tai sovitusti, juttu jää siihen, mihin se viimekerralla jäi.

Elämäni (tähän mennesä) suurin pettymys on vasta tulossa, jos en pääse opiskelemaan mihinkään ja neljäs välivuosi alkaa. Kyse ei ole pelkästä koulusta vaan koko elämäni asetelmasta ja suunnasta, sosiaalisesta asemasta ja psyykeestäni. Viimeisen vuoden ajan elämässäni on tullut pettymyksiä ja vastoinkäymisiä toisen jälkeen ja tämä olisi viimeinen niitti. En tiedä vielä miten pääsen yli siitä tai mitä teen tai käsittelen asian. Eräs toinen elämääni ravisteleva kokemus oli, kun ystäväni teki itsemurhan ollessamme 12- vuotiaita. En ole oikein siitäkään selvinnyt. Asia lieventyi parissa vuodessa, kun käsittelin ja juttelin asiasta poismenneen ystäväni vanhempien kanssa. Myös muut kaverit auttoivat ja tajusin olla syyllistämättä itseäni. En koskaan ryhtynyt siihen ja olen tainnut siitä oppia, että mitään ei kannata ottaa liian henkilökohtaisesti. Kun osaa armahtaa itseään eikä kelaa "olen paska, tyhmä, riittämätön, nolo, laiska..", pääsee helpommin eteenpäin elämässä eikä jumitu jossitteleen. Sitä tekee elämässä asioille mitä pystyy/ ymmärtää sillä hetkellä tehdä eikä sitten jälkeenpäin haaveilla aikakoneesta, koska mitään ei kuitenkaan voi enää muuttaa. Toki joskus iltaisin on vaikea saada unta ja sulkea robottimaisesti tietyt ajatukset pois.

Suurin pettymys elämässäni on se etten vieläkään ole löytänyt pysyvää parisuhdetta ja saanut perhettä.

Myös lapsena sairastettu vakava sairaus rajoittaa ja varjostaa mukana lopun elämääni vaikkei se näy mitenkään ulospäin.

Aikoinaan opiskelut meni täysin penkin alle mutta kaikesta huolimatta en luovuttanut. Yli kymmenen vuotta painoin ns. paskaduuneja ja vanhempana aloitin opiskelun uudelleen. Tällä hetkellä minulla on ammatti ja olen työelämässä asemassa johon en olisi uskonut vielä kymmenen vuotta sitten koskaan pääseväni.

Olen onnellinen saavutuksistani ja ylipäänsä siitä että olen hengissä, ottaen huomioon ettei minun aikaan pitänyt nähdä kahdettatoista ikävuotta.

Tuulimunaraskaus oli mun elämäni pahin pettymys...Selvisin siitä kun ajattelin, että olen vielä nuori ja on vielä aikaa hankkia lapsia...Mutta se tunne kun lääkäri totesi ettei mitään vauvaa siellä olekaan, oliihan maailmaani romahduttava uutinen. Kyseessä oli eka raskaus vielä. Nyt meillä on ihana poika ja toista odotellaan

Se miten mua vietiin kun litran mittaa (OLIN HEIKOSSA HAPESSA) mut Huom sen osasi käyttää hyväkseen.Toivottavasti teillä on nyt edes vähän hyvä miei.

Tein lapset väärän naisen kanssa. Sain kokea ettei isällä ole lapsiin mitää oikeutta.
En ole pystynyt tappamaan itseäni ja toista ei voi lasten vuoksi.
Alkoholi auttaa unohtamaan, elämä on kuoleman odottamista.

Toivoisin näkeväni päivän kun exä kuopataan, maailma olisi parempi paikka sen jälkeen.
Päihteet auttaa mutta jostain syystä en ole saanut aloitetuksi parempaa lääkitystä.
Viinalla mennään kohti helvettiä.

Tämä on helppo: avio, pari- / ihmis- / 'rakkaus'suhde, jota luuli ja kuvitteli onnen seitsemänneksi taivaaksi, kaiken kestäväksi ja kasvavaksi ja ties miksi. Täysi pluffi.

Mutta kun elämä on pelkää paradoksia, niin aviosta tuli myös se elämän kovin koulu, joka teki meikästä sen, mikä nyt olen, sinnikäs sissi. Jotta kai se sitten ehkä on kuitenkin joku juttu, mene, tiedä ...

Jaaa, alle 40-kymppisenä MS-tauti; suoraan siitä eläkkeelle, nyt alle 50-kymppisenä syöpä ja taloudellinen romahdus, harmittaa jos nyt kuolen tähän kovinkin äkkiä en kerkeä saamaan raha-asioitani kuntoon ja ne jäävät mieheni ja lapsieni kiusaksi, eihän sitä velkee paljoa ole 1500 e mutta silloin kun rahaa ei ole kaikki tuntuu isolta....

tiedä pettymyksestä, mutta pahinta , mistä on ollut vaikea päästä yli, on-väkivalta.

Pettymys? Avioero oli suurin onni 1982. Nukuin lattialla, mutta lapsellani oli pinnasänky. Kaikki muu jäi miehelle ja ikinä en oo katunut.
Suurin pettymys oli sen jälkeen, kun tajusin, että isäni ei ymmärtänyt minua. Olin aina ollut isin tyttö ja nyt hän ei osannut sanoa mitään asunnon ostohaaveistani. OLIN siis niin yksin päätöksieni kanssa. Sen jälkeen pettymyksiä tuli joka vuosi, jollain alueilla. Menestyin, ja pärjään, mutta kaipaan aitoutta.

Eli pahinta on tosiaan pettyä läheisiin.

Oikeuden päätös. Myin taloni ja siinä oli ns .salainen virhe.
Itse en ollut mukana koko remontissa, mutta maksumieheksi jouduin.
Homma tuli mulle maksamaan n. 40 000€. Talosta aikanaan sain 135t. €
Rakennusliike ei suostu myöntämään virhettään eikä maksa omasta virheestään mulle.
Laki on täysin mätä.
En enää jaksa alkaa uutta oikeusprosessia.

Köyhä eläkeläinen

Onhan noita pettymyksiä ollut paljonkin..
eroa, koulukiusaus, kuolemia, rakkaudessa pettyminen..
Jotkut asiat ovat sellaisia että niistä ei tavallaan selviä, vaan niiden kanssa on opittava elämään.

Isäni oli väkivaltainen Muna-Jussi. Teki omia viinojaan, olin noista koulukiusattu ihan ensimäiseltä luokalta.
Koululla ei ollut väliä, jopa ammatiin koulutuksessa oli kiusattu siellä opettaja kaksikko.
Ensirakkaus olin 20v. tartutti minuun tippurin.
Olin aviossa 5v. kaksi lasta, esikoinen vammautui syntyessään leikkauksilla saatiin kuntoon.
X-mies kiusasi perhettä, kuopus menetti lopulta mielenterveytensä ei tule koskaan terveeksi.

Olen elänyt 33 vuotta edes hakematta uutta kumppania.
23 vuoden työsuhde muutui painajaiseksi, työjohdon työpaikka kiusaamisessa, jäin eläkkeelle 14 vuotta etuajassa.
Nyt minulla on kaksi jatkuvaa lääkitystä kahteen perinnöllisen sairauteen.
Lähitavoite on elää 8 vuotta, jos mikään ei ole muutunut, olen suunnitellut päivieni loppuluvun.

Ehdoton pettymys on ollut koulukiusaaminen ja siitä juontava masennus, hermoromahdus, työpaikkakiusaaminen ja jokaisessa intiimisuhteessa täysin alistunut asema.. toinen oli läheisen alkoholismi, josta ei parantunut koskaan..

Elämä itse...

Se etten ole koskaan ollut minkäänlaisessa parisuhteessa. Ennsimmäiset oikeat treffitkin koin vasta kaksi vuotta sitten.

Se että läheiseni luottivat alkoholiin, joka tuhosi kaiken.

Elämässäni ei tapahdu kuin ikäviä ja surullisia asioita, mitään iloista tai positiivista ei juurikaan ole.

Työuran kanssa meni pieleen mutta sain sellaisen uskollisen ja huolehtivaisen varakkaan miehen jota ei ihan kaikilla olekkaan. Mieheni on tehnyt kaikkensa jotta saan unelmani toteutettua.

Rakastuin ja luotin ihmiseen joka paljastui alkoholistiksi ja mieleterveydeltään ailahtelevaiseksi ja tunnevammaiseksi luuseriksi. On vain pysyttävä lujana eikä antaa selkärangattoman luuserin kiemurrella takaisin elämääni. Nauttia tästä elämästä sillä on minulle vielä paljon annettavaa. Nähdä positiivisia asioita ja tekemällä hyvää toiselle saa joskus itsekin sitä takaisin. Kirjoittamalla asioita paperille, näkyviin niin voi käsitellä paremmin ja ystävien sekä läheisten turvaverkko.

Lapsuudessa vuosia kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttö, vanhempieni emotionaalinen hylkäys... Asiat jotka ovat vaikuttaneet tähänastiseen elämääni hyvin vahvasti ja tulee aina vaikuttamaan jollain tavalla. Näitä kokemuksia ei saa pyyhittyä pois, täytyy vain oppia elämään historiansa kanssa ja pyrkiä siihen ettei ne enää hallitsis koko elämää. Näen asian myös niin, etten olisi sama ihminen ilman näitä kokemuksia. En ehkä olisi, näin avarakatseinen, suvaitsevainen ym..

Voin luetella ne asiat, joita olen joutunut kokemaan eli perheväkivalta,koulukiusaaminen,hyväksikäyttö,itsemurhan yritys, masennus,petetyksi tuleminen ja lapsettomuus.

Välillä kyllä mietin, miten olen noista rankoista asioista huolimatta jaksanut taistella ja nousta aina sieltä suosta ylös. En varmasti olisi noista selvinnyt perheen ja ystävien tuella. Myös psykologila käynti auttoi ja paperille kirjoittaminen. Nykyään olen hyvässä parisuhteessa, mutta lapsettomuuden kanssa on vielä taistelua. Näistäkin asioista selviää ajan kuluessa ja puhumalla niistä asioista. :)

Olen pettynyt omiin huonoihin valintoihini. 1) Täysin väärän ihmisen valitseminen lapsen isäksi(nyt olen totaali-yh) 2) Korkeakouluopintojen loppuun saattaminen(hirveätä pennin venytystä useita vuosia pienen lapsen kanssa ja valmistuminen työttömäksi).

Koulukiusaaminen.

Alko kakkosluokalla ja ei loppunut ennen kuin muutin lukion jälkeen pois kotipaikkakunnalta ja nyt kärsin siitä seuranneista mielenterveysongelmista jotka ajoittain myös estävät terapeutilla käynnin. Kaikki tämä helvetti vain siksi, ettei minulla ollut kavereja ja olin siten helppo kohde.

Oman kodin sisäpuolella oleminen on helppoa, kun ei ota kontaktia kodin ulkopuolelle muihin kuin kaikista lähimpiin ystäviin ja hyväksyväisimpiin kavereihin. Yleensä vietän aikaa oman pääni sisällä, se helpottaa koska silloin voin muovata maailmani, elämäni ja itseni millaiseksi ikinä haluankaan.

Lapsena se kuvittelu ja pilvilinnailu aiheutti koulussa ongelmia, koska en kuulemma koskaan vaikuttanut keskittyneeltä, mikä oli kylläkin totta. Oli paljon helpompaa pyörittää päässään maailmaa jossa oli pidetty ja omisti mukavan perheen.

Toinen mitä tein paljon, ja teen välillä yhä, on pelaaminen. Oli helppoa purkaa turhaumus ja täydellisyydenhakuisuus peleihin, pystyin luomaan hahmon ja pelata kunnet tulos oli täydellinen, parempi kuin muiden.

Sitten tuli kirjat, istuin lukemassa milloin mitäkin ja myös koulussa luin kuuntelemisen tai opiskelun sijaan.

Sen vaan hyväksyy lopulta, ettei tule koskaan omistamaan henkisesti samaa tilaa kuin muilla ja ettei tule koskaan käsittelemään tunteitaan kuten muut. Pitää vain osata varoittaa kavereja, että jos pillahdan itkuu kesken lauseen, puhuttiin sitten vaikka siitä että hankin lemmikin, niin mitään vakavaa ei ole tapahtumassa.

Joskus tulee parempia aikoja, jolloin voi mennä kaverin kanssa vaikka ulos, mutta sitten tulee jokin pieni asia, jonka jälkeen alkaa taas kausi jolloin kaikki menee pieleen.

Pahin pettymys tähän asti ollu kai se kun olin yli 1,5 vuotta parisuhteessa ja panostin siihen ihmiseen ja toinen ei halunnu muuttaa yhteen. Se kirpasi ja kovaa sielua.. tajusin et turha mitään suhdetta on nykyää edes yrittää kenenkää kans.. ostan koiran ja se on sit seurana myös pahoina päivinäni

Ehkä sen tajuaminen, että sanonta "lopussa kiitos seisoo" ei todellakaan pidä paikkaansa. Olen tehnyt niin paljon(turhaan) töitä, yrittänyt ja yrittänyt myös uskoa, että ahkeruus ja yrittäminen palkitaan. Mutta ei. Toiset menevät ohi, joko suhteillaan tai tuurilla ja itse jään aina rannalle soittelemaan. Elämä ei ole reilua. Toiset saavat pyytämättä ja itse ei edes rukoilemalla.

Elämäni suurin pettymys oli, kun Suomi hävisi jääkiekossa Torinon olympiafinaalin Ruotsille 2006. Se oli kova paikka, masennuin täysin noin viikoksi. Sen jälkeen totesin, että se on vain urheilua ja jatkoin rillaamista.

Kyllä se on oman lapsen kuolema 19vuotiaana ollut Rankin juttu :(

menetin kaikki läheiset kaverit ja kaverit tunsi minut paremmin kuin omat taskut. pidettiin yhdessä kaikista huolta. esim. viime jouluna tapahtu mitä tapahtu niin muut läheiset lääkärit työantaja virkamiehet eivät ymmärrä miksi tein niin sano vaan 4kk jälkeen et olen terve työelämään vaikka asiat eivät ole muuttuneet mihinkään. koitan vain elää uudessa perhe elämässä suhtkot normaalisti vaikka päivittäin tunnen itseni sairaaksi. päässäni on vain paineita vähän liikaa kun ei ole ystäviä enään eikä ole tullut uusia jolle olisi voinut puhua joka ymmärtää.

Auto-onnettomuuden seurauksesta johtuva lapsettomuus. En löydä sanoja sille tuskalle, minkä se päivä jolloin onnettomuus tapahtui toi mukanaan. Toisaalta olen onnellinen, että selvisin hengissä.

Puhuminen ja varsinkin kokemusten jakaminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat osittain samassa tilanteessa auttaa. Syytökset tätä rattijuoppoa kohtaan ei kuitenkaan koskaan lähde mielestä pois ja anteeksi en pysty antamaan.

Pahin pettymys oli varmaan joutua 14 kesäsenä, vasten omaa tahtoa mutta myös ilman kunnollisia perusteita huostaanotetuksi omasta kodista ja elämästä.
Ja selvisin, koska ei ollut vaihtoehtoja. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan kunnes lopulta pitkien, yksinäisten, joskus vihantäyteisten mutta toisinaan myös lähes siedettävienkin päivien ja vuosien jälkeen täytin 18 ja pääsin pois. Olihan sekin melkoinen koettelemus ja pettymys kun lastenkodissa joutui sietämään kiusausta monta vuotta. Siitäkin selvisin kun elin päivä kerrallaan ja samalla omia ongelmiani vastaan taistellen. Rankkaa oli mutta nyt helpottaa.

Loppuvuodesta 2004 olin työvoimapoliittisella kurssilla. Heti alkajaispäivänä sain naispuolisesta kouluttajasta sellaisen käsityksen, että hän oli oikein reilu ihminen, kykeni käsittelemään kaikenlaisten ihmisten asiat samanlaisten perusteiden mukaan. Mutta kun kurssia oli kestänyt kuukauden, alkoi ilmetä yhä enenevässä määrin tilanteita, joissa vääjäämättä aloin epäillä hänen rehellisyyttään. Kiusaamiseksikin tiettyjä käänteitä voinee luonnehtia, minua kalvoi tuolloin erityisesti epäilys siitä, että hän olisi pyrkinyt saattamaan mua naurunalaiseksi muiden kurssilaisten silmissä. Nyt en niinkään osaa sanoa tuosta mitään, ja kyllä mä uskon hänen olleen viime kädessä kaikesta huolimatta hyväntahtoinen ihminen (kosteiden kurssijuhlienkin päätteeksi otti lähes tulkoon elämäntehtäväkseen vartoa, että minä selviäisin yhtenä kappaleena kotiin, saattoi mulla nimittäin iloliemen nauttiminen lähteä vähän niinku lapasesta). Se täytyy kuitenkin sanoa, että keneenkään toiseen yksittäiseen ihmiseen en ole joutunut pettymään niin kuin häneen.

Keväällä 2013, kun kauan odotettu risteilymatka peruuntui viime hetkellä, oli kanssa semmoinen aivopainetta kallon sisällä nostattanut koettelemus ja pettymys. Käytännössä mitään muuta ulkomaanmatkaa en ollut eläissäni odottanut niin kauan kuin sitä (4 kk).

Kaiken edellä kerrotun perusteella ei pitäisi olla vaikea arvata, kiusattiinko mua aikanaan myös peruskoulussa vai ei. Kaikkien kokemusten myötä uskoni ihmisiin on oikeastaan ihan finaalissa nykyään.

Pahempi on koulukiusaaminen ,että minulla oli vaikea tämän kanssa ja selvisin kyllä keskiarvojen kanssa todistuksessa. Lapsena minulla oli aina iloinen ja hauska vaikka aina ollut vuoristoradalla hyvät ja pahat.
Minulla sisaruksia ja tulimme toimeen. Lähelle teini-ikäisenä tajusin ,että olen oikeasti ulkopuolinen ihmisten keskenään ja minulle aivan kuin ilmaa.
Siis yksinäisyys on minun pahinta ,koska kaveruussuhteita aika hankalia kun pinnallisia. Onneksi minulla vielä muutamaa ystävää edelleen.
Tapaan aika joskus tai harvoin "kavereita" ja eikä minulla heidän puhelinnumeroita. Siksi en voinut yhteyttää heihin kuin perheeni kyllä.
Mitä minun koulukiusaamiseni ,että en enää luokan tovereiden kaverina ja enkä tule olemaan. Tuskin he minua kiinnostaa tai kaivata mitään.
Tietääkseni ,että aikuisena heillä alkanut katua omia tekoja.
Seurustelin 5 kerta ollut ,mutta en kutenkin pettynyt koska se vain sattuu "ei toimii" tai elämäntilanne muuttuu. En koskaan ollut naimisissa ja enkä halua. lisäksi minulla ei ole omia lapsia kuin otan lapsettoman elämän.
En ymmärtänyt myös ihmisiä ,että miksi tollasta ja minusta ei kelpaisi. Minulla vaikea luottaa ihmisiin helposti kuin voi ehkä olla vie aikaa.
peruskoulun ajaksi joka minulle potkittiin, pahoinpideltiin ja haukuttiin ,että otti päähän ja isona tulin vahvaksi.
Viihdyn hyvin yksin paljon kuin seuraa. Haluaisin toki seuraa ,mutta ei se ole todella helppoa. Tunnen sisässäni jokin vihaa vaikka en vihaisi ihmisiä.
Voin sanoa ,että aloin kyllästyä koko ihmiskunta ja ihmisistä. En jaksaisi yrittää ,että uusiin ihmisiin tutustua tai etsiä kavereita kun ei se oikeasti oikeita tulee. pidän sitä sinkkuna toistaiseksi ,mutta en enää tiedä haluaisinko parisuhdetta. Otan aina varovaisesti ihmisten kanssa ,että ettei mikään pilata minun elämääni ja suhteita.
Olin aikuiskoulutuksessa ,että meni aika hyvin ja eikä mitään kiusaamista. Yritän ainakin pysyä ongelmien loitolla tai välttäisin ongelmia muilta.
Olin itse lapsi joka vanhempiani joutuivat eroamaan ,mutta ymmärsin aika hyvin. Se on kahden aikuisen välisenä asiana ,että ei lapsiin ole liittynyt heidän takia.
Toipuminen voi olla jonkin aikaa vie ja voi olla monta vuotta mennä.
Ajattelen positiivisia asioita vaikka joskus ei positiivista. Nautin joka hetkistä kuin voin. Hyväksyin jo elämääni mitä tullut ,mutta kävelen , hengailen yksikseni ja itsekseni aikaa muuhun tekemistä.
Olihan ex-poikaystäväni pettänyt minua tietämättä ,mutta otin puhuttelun ja selvitimme vaikka en ihan vihaisena kuin päätin mitä ratkaisuun. Ei se voi mitään sille jos pettämistä ,mutta kyse on sinun elämästä ja päätät itse. Pitäisi miettiä asioita ,että mitä olisi parhaan mukaan ja hyviä huonoja.
Välittäminen on tärkeä ,mutta joskus ei kannata välitä.

Työpaikkakiusaaminen, jouduin luonnevikaisten lesbojen alistamaksi.Siinä tehtiin ihmisestä osaamaton, haluton, täysin alistettu joka päättyi henkiseen uupumiseen.Kesti kauan siitä toipumiseen. En pysty vieläkään nähdessäni maskuliinisen lesbon edessäni muuta kuin irvistelemään ja toivomaan ,että sairastuit vakavasti ja kituisit monta vuotta

-Pettyminen ihmisiin yläasteella. Koulukiusaaminen jätti pysyvät vauriot.
-Isäni ei raitistunut vaan kuoli viinaan
-Työn tekeminen ei kannattanutkaan, sairastuin mutta en saanut sairauspäivärahaa koska olin muka työkykyinen. Työnvieroksuja en ole ollut ikinä silti leimattu pummiksi.
-Pettyminen lääkäreihin. Jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen mutta en saanut sydänlääkkeitäni vaikka oireiltani en saanut nukuttua kunnolla viikkoon.
-Pettyminen koko vitun yhteiskuntaan tekopyhine paskanjauhajineen.

Milläkö selvisin. Uskon Jeesukseen ja omaan roisin huumorintajun. Tuskin minusta silti ikinä tulee ehjää ihmistä.

Muutama pettymys minulta:

1. Koulukiusaamisen uhri ala- ja yläasteen ajan. Se teki tehtävänsä ja siitä syntyi heikko itsevarmuus ja itsetunto sekä ihmispelko ja arkuus. Jonka takia ->

2. En osannut / uskaltanut etsiä oikeaa ikään tultuani naisystävää ja tänäänkin 37-vuotiaana olen yksin elänyt mies. No kerran teksti tv:n chatistä löysin naisen ja olin silloin 29v. Se on jäänyt ainoaksi seurustelusuhteeksi.Silloin koin kaikki ensisuudelmat, seksin jne ensimmäistä kertaa...29 vuotiaana! Sitä kesti 3kk. Sen jälkeen olen yksin elänyt ilman mitään suhteita. Naisia ei kiinnosta, koska olen mies jossa ei ole sitä kuuluisaa kemiaa.

3. Koitin tehdä väitöskirjaa, mutta epäonnistuin lopulta. Minulla oli huono professori ja on kai syytä vähän minussakin. Mutta sanottakoot että minua ennen proffalla oli ollut muutama muukin yrittäjä ja hekin epäonnistuivat.


Siinäpä nuo. Kaksi ensimmäistä pettymystä vaivaavat edelleen ja aiheuttavat usein masennusta. Tuo väitöskirjahomma ei enää juurikaan paina. Mulla on töitä ja pärjään hyvin. Akateeminen koulutus (Maisteri) on riittänyt.

Voimia kaikille!

Pettymyksiä. No, en sanoisi pettymykseksi koulukiusatuksi tulemista, vaikka se teki elämästäni helvetin vieden työkyvyn, ihmiset ympäriltäni ja paljon muuta. Lapsuudestani saakka olen kantanut niskassani taakkaa myös rajun perheväkivallan muodossa. En näistä syistä koskaan onnistunut opiskelemaan itselleni ammattia, se on suuri pettymys. Olen vahva nainen rumassa kropassa, mun kauneuteni on eteenpäin meno, vaikka kukaan ei minusta välittäisikään.

Maailma on liian ulkonäkökeskeinen ja liikaa sidoksissa rahaan. Olen ruma ja köyhä, eikä minulla ole miestä, ei liioin juttuseuraa muistakaan. Lapsia en jostain syystä koskaan saanut, ehkä ihan hyvä niin, vaikka uskokaa huviksenne, sekin joskus oli suuri suunnaton pettymys. Rakastan lapsia, mutta isättömänä olisin joutunut raasua kasvattamaan, ei minunlaiseni vierellä mies pysy. En puunaa/meikkaa/värjää jne, enkä juokse kieli vyön alla jokaista kiloa peläten.

Lujalla sisulla olen selvinnyt, se on etenemistä joskus pieniä hiipimisiä varpaisillaan, joskus taas hyppyjä, jotka ihmetyttävät itseänikin. Erakoituminen tuntuu nyt 35-vuotiaana hyvältä. Minulla on lemmikkini, ne auttavat olemalla aina hyväntuulisia.

Ajauduin pitkällä koulutuksella työhön, jossa en viihdy. En myöskään ole yrityksistäni huolimatta saanut toista työtä.

Pettymyksiä tuli nuoruudessa niin paljon, että ne veivät melkein hengen. Jaksoin silti koko ajan luottaa parempaan päivään ja itseeni. Pidin kunnostani huolta lenkkeillen, pyöräillen ja ulkoillen. Luonto oli/on tärkeässä osassa. Pidin yhteyttä pariin ystävääni. En jäänyt paikoilleni, vaan liikuin paljon.
En luottanut spagettihirviöön.
Näillä eväillä selvisin ja elän nykyisin kiireistä, mutta tasapainoista elämää.

Onhan niitä pettymyksiä ja karikoita ollut, eikä niitä pysty laittamaan pahimmuus järjestykseen. Mottona ollut aina " se mikä ei tapa se vahvistaa" ja se on totta.

Karmeita nuo koulukiusaamisjutut...johon itse osallistuin nuorena myös, en fyysisesti mutta olin kiusaajan messissä kuitenkin. Tulin uskoon ja sain mahdollisuuden pyytää anteeksi uhrilta. Henkinen tappaminen on myös tappamista.

Mulla ollut elämässä kaikkea "hienoa": Toisten ihailema duuni, ulkomaanmatkoja, kesämökkiä, autoa, kauniita asuntoja, ulkonäköä ym. turhaa. Jumala alkoi 10 vuotta sitten uskosta mitään ymmärtämättäni kouluttamaan oikein kunnolla, yllättäen meni ihan kaikki ja juopottelu astui kuvaan vääränä lohdunlähteenä. Kaksi itsemurhayritystä, burnout ja sukulaiset ja ns. ystävät jätti ja luottotiedot meni ja velkaa jäi moneksi vuodeksi.

Olen nykyään onnellinen köyhä. Minulle riittää pieni koti, ruoka, vaatteet ja muutama hyvä ystävä. Saan kaiken tarvittavan. Viime syksynä sain kokea poikaystäväni pettämisen tyttöystäväni kanssa ja siitä katkeruudesta selviäminen ja anteeksianto vei puoli vuotta. Anteeksiantoon kun riittää yksi mutta sovintoon tarvitaan kaksi: Tämä exäni ja hänen tyttöystävänsä eivät ole vaivautuneet edes anteeksi pyytämään. Minä pyysin omalta osaltani vaikka he olivat valehdelleet ja pettäneet.
Rukous joka aamu itseni ja toisten - myös heidän - puolesta sekä Raamatun lukeminen ja kirjoittaminen aloittaa päiväni hyvin ja sillä bensalla menen kevyesti iltaan ja nukunkin kuin tukki nykyään. En olisi oikeasti selvinnyt ilman uskoontuloa. Tiedän, että se ärsyttää monia mutta minulle se on ihan sama, koska sillä selvisin.

Miehille joilla ei ole ollut naista: niin ei se vika teissä ole, monet miehet voi olla seurustelematta koskaan ihan sen takia jos ei aktiivisesti etsi suhdetta :) Pistäkää vaikka tonne suomi24 treffiprofiili ja ruvetkaa deittailemaan! Mä en itse naisena muista koskaan tehneeni aloitet joten oon seurustellu vaan miesten kanssa ketkä on "iskeny" mut :D Ja monella naisella varmaan sama juttu, aktiivisimmat miehet menestyy nais"markkinoilla", ei se oo välttämättä hirveesti luonteista tai ulkonäöistä kiinni.. Jokanen mies kyllä löytää naisensa kunhan vaan jaksaa etsiä, ihan varmasti :) Ja 37 ei ole edes vanha, ehdit vielä ! Voit löytää viellä naisen jonka kanssa voit tehdä lapsiakin jos haluat, mun mutsi synnytti 42v! Näin naisnäkökulmasta ajattelen.

Koulukiusattiin peruskoulussa, masennuin ja yritin itsemurhaa. Vaivuin itsesääliin. Lopulta tajusin, että kaikki meni päin metsää huonojen ihmisten takia jotka olin päästänyt lähipiiriini, joten päätin leikata miltei kaikki ihmiset pois elämästäni.

Valitsin perheen perustamisen sijaan uran ja nyt elän unelmaani.

Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee, mutta tärkeintä on pysyä itse vahvana ja päättää elää omaa unelmaansa, sillä meillä on vain yksi elämä joka on parasta elää täysillä.

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta kuitenkin jotain sinne päin...

Seurustelin vuosia sitten n. 7 vuoden ajan miehen kanssa johon käytin kaiken energiani, aikani, tunteeni ja elin hänelle. Koko tuon ajan hän valehteli minulle ja yritin vain uskoa häntä. Samalla aloin tuntea itseni vääräksi, erilaiseksi, huonoksi, sellaiseksi että kukaan ei minua halua. Lopulta mies sitten lähti lopullisesti myöntäen kaikki valheensa. Jäin yksin ja tunsin ettei minusta ole enää mihinkään. Pahin pettymys oli silloin tämä mies ja oma sinisilmäisyyteni.

Onneksi nyt on asiat toisin. Sain itseluottamukseni takaisin (se on jo toinen tarina). Olen vahvempi kuin koskaan ja löysin minulle sen ihanan miehen josta olin aina vaan haaveillut. Elän omaa unelmaani. Hän ei minua satuta. Onni onnettomuudessa, sanotaan vaikka näin :)

hapsis, vaikka kuulostaa kliseeltä niin oiiskohan sillä voinu olla joku persoonallisuushäiriö? Sussa ei varmastikaan oo mitään vikaa :)

Koulukiusaaminen, hullut äiti ja isäpuolet poikaystävä jätti, en riittänyt, masennuin ja menin rikollisen kanssa naimisiin, sain useamman tuomion kaikenmaailman rikoksista, istuin tutkinta vankina, kusin luottotiedot ja lopuks sain niin paljon turpaani että tajusin lähtee. Nyt menee hyvin onneks.

Niistä suurimmista jutuista ei koskaan selviä. Kulkevat mukana koko elämän. Joka päivä muistan tyttöystäväni joka tapettiin yli 20-v sitten. Asia ei tietenkään ole enää päällimmäisenä mielessä, mutta kuitenkin ei sitä unohda, enkä tiedä pitäisikö unohtaakaan.

On asioita, joita ei voi todistaa, mutta ... Siis jos sinulla ei ole oikeaa kättä et tiedä mikä on vasen käsi. Näin ollen koet elämässäsi vaikeita kokemuksia, jotta oppisit sen vastakohdan, ilon, jonka koet joko jo eläessäsi tai sitten tuonpuoleisessa. Lisäksi on karman laki. Kiitos kaikille kirjoittajille; en ole ongelmineni yksin ... kaikilla on ristinsä.

Olen samaa mieltä, kaikkein rankimmat kokemukset
kulkee mukana varmasti kuolemaan saakka.
Synnyin sukuun jossa sukupolvesta toiseen menettävät omaisuutensa,
milloin sotien melskeessä, milloin petosten ja rikosten kautta, kun on liian
hyväuskoinen ihmisten suhteen.
Mielessä on kuitenkin säilynyt koko ajan vanhan mummuni elämänohje - köyhä ja nöyrä koko ikäs saa ihminen olla, muttei koskaan paskanen. Kun maailman tuulet
oikein riipoo, niin muista mun pieni pihlajapuuni, et sulla on aina juuret maassa ja
pidä pääs vaikka pilviin asti.
Vuosikymmeniin mahtuu vaikka mitä, surua, iloa, sairautta, vammautumista, kovaa työtä, yksinäisyyttä, kipua, välillä draaman ja farssien/komediankin aiheita.
Toistaiseks selvinny hengissä maailman myrskyissä ja tuulissa.

Koulukiusaaminen on ollut tähänasti kaikista kamalin mitä minulle on tapahtunut. Kaikki alkoi vain ja ainostaan siitä että oli kaikista ujoin ja hiljaisin. Heti eskarissa alkoi syrjiminen eikä kukaan siihen puuttunut. Jatkui ala asteelta ylä-asteelle. En sano olevani mikään puhdas pulmunen sillä koulussa kokeilin alussa olla kiltti ja parikertaa kokeilin olla ilkeä, mutta tajusin nopeasti että ei sillä ole väliä mitä minä teen niin mikään ei muuta asiaa. Se on sitä koulun " nokkimisjärjesytä". Kun on erilainen niin jää helposti kynnysmatoksi. Eskarista yläastelle asti, mutta syrjiminen muuttui ylä-asteella pahemmaksi sillä kukaan ei enää halunnut olla missään tekemisissä.

Tavaroita piilotettiin, "kaverit" kotoa/koulun pulpetista varastelivat tavaroita, leviteltiin olemattomia juoruja, yritettiin haastaa riitaa, lopussa sitten jo juostiin pakoon, jos ei karkkia jaeltu niin alettiin arvostelemaan, haukuttiin lellityksi joukolla. Olin liian sinisilmäinen. Kun ylä-aste loppui olin katkera, vihainen ja inhosin kaikkia jopa ihmisiä enkä uskonut enään mihinkään hyvään vaan näin mustaa.

Ammattikoululla aloin kiusaamaan yhtä oppilasta (mistä en tosiaankaan ole ylpeä). Vasta kun sain oikeaita hyviä kavereita niin alion vasta sitten tajuamaan ettei maailma ole nii paha paikka ja siitä lähti se kasvaminen ja muutuin oikeastaan sosiaalisemmaksi enkä tosiaankaan enään halua kiusata ketään tai olla ilkeä.

Vaikka minulla on vielä ongelmia sosiaalisuudenkanssa tiedän olevani kasvanut "isommaksi" ja olen rohkea. Vaikka olen sinkku enkä koskaan ole seurustellut ja olen työtön niin tiedän että odotus palkitaan. Olen päättänyt että heti kun saan töitä niin muutan omilleni ja alan harrastamaan jotakin kivaa.

Olen eläkkeellä oleva luterilainen pappi. Elämäni suurin pettymys oli ev.lut. kirkon pappina toimiminen, joka ei vastannut kutsumustani.

Papin työssä ensimmäinen työpaikkani Helsingin Mailion seurakunta, jossa jouduin tekemään kastetoimituksia kuin liukuhihnalta.
Pahin työpäiväni oli sunnuntai, jolloin toimitin kaksi jumalanpalveluista ja kuusi kastetoimitusta. Ei siinäihmisen kohtaamioselle jäänyt aikaa.

Lisäksi minä ja perheeni jouduin "kirkkoruhtinaiden" silloisen Malmin kirkkoherran ja silloisen piispan valtataistelun pelinappulaksi, ja jouduimme muuttamaan, koska yksi papin virka Helsingin tuomiokapitulin määräyksestä lakkautettiin.
Se joka hoputui lähtemään olin minä, siis "viimeksi tullut", vaikka olin tehnyut vuosia Malnin surakunnassa nuorisotyötä. Sitä vaan ei otettu huomioon.

Myöhemmin sitten Espoon Tapiolassa seurakunnassa jouduin raskaan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Ja kiusaaja oli teologian tohtori, kirkkoherra, "vapautuksen teologi" , köyhien ja kärsivien puolesta puhuja.
Tämä siksi, koska en ole vasemmistolainen, joten kannattanut häntä uudeksi piispaksi.
No, häntä ei valittu piispaksi, mutta korkean eläkeviran hän sai. Tosin eläkkeelle hän ei ehtinyt. Herra otti hänet pois kuin rikkaan miehen, mutta ehkä hänen vallahalunsa tähden.

Mutta työpaikklakiusaamisen tähden sairastuin, tuli avioero ja jäin pois Tapiolan seurakunnasta haavojani nuolemaan.

Sitten myöhemmin Sysmän kappaisena jouduin kirkkoherran työpaikkakiusaamisen kohteeksi toisesta syystä.

Nyt syy oli se, että en kuulunut hänen "pelastettujen lampaiden" ja valittujen joukkoon eli Kansanlähetykseen.

Tämä kirkkoherra oli "fundamentaali teologi" ja hänen mielestään minun Raamatun tulkintani oli hänen mielestaään väärä.
Hän leimasi minut "liberaali teologiksi", joka piti savustaa pois "pyhien yhteisöstä" eli seurakunnasta.

Sysmän sillioinen kirkkoherra painosti minut jopa muuttaamaan pois virkaani kuuluvasta kappalaisen virka-asunnosta, joka lain mukaan kuului minulle.

Jäin sairaslomalle ja vuoden sairasloman jälkeen sairaseläkkeelle.

Nyt eläkkeeni on muuttunut varsinaiseksi vanhuus eläkkeeksi, mutta pettymykseni luterilaiseen kirkkoon on edelleen suuri.

Jo pitkään olen miettinyt erota luterilaisesta kirjosta kokonaan.

Paljon siellä puhutaan armosta, rakkausesta ja heikomman hyväksymisestä, mutta kirkon omissa työyhteisöissä rakkutta, hyväksymistä ja armoa ei ainakaan minulle käytännön tasolla löytymnyt.

Luterilaiseen kirkkomme pätee sanonta: - Tee mitä minä sanon.mutta älä tee mitä minä teen.

Luterilaisen kirkon papit ovat enemmän kiinnostrunieta kirkon korkeammista virkapaikoista sekä autoistaan kuin heikoista ja sairaista.

Näiden saavuttamiseksi he omissa työyhteisöissään häikäilemättä ovat valmiita jopa tallomaan omat työtoverinsa omiin jalkoihinsa.

No, nuo molemmat minua työpaikkakiusanneet kirkkoherrat ovat jo kuolleet.
Nyt he ovat mullan alla, joten annettakoon heille anteeksi.

Mutta silloin kun kiusaaminen tapahtui, työpaikkakiusaamisesta ei edes puhuttu. En silloin itsekään ymmärrtänyt mistä oli kysymys.

Näkisin tämän asian niin että sitten kun on pari metriä multaa päällä niin vasta sitten olen selviytynyt eihän nuo vastoinkäymiset kuitenkaan milloinkaan lopu elämän aikana niitä tulee aina.

Ei ole suuria pettymyksiä. Suhtaudun elämän ylä- ja alamäkiin niin, että kaikella on tarkoituksensa, ja että elämän tarkoitus on oppia. Elämä opettaa meitä kaikkia koko ajan. Jotkut oppivat nopeasti, toiset paljon hitaammin. Kukaan ei ole silti huonompi kuin toinen - on monen ikäisiä sieluja. Ei lapsi ole huonompi ihminen kuin aikuinen, vaikka ymmärtääkin vähemmän.

Elämä on ikuista, emmekä valmistu tästä "koulusta" ennen kuin kaikki mahdollinen on opittu.

Tämä on viimeisin iso pettymys ja opetus.

Petyin lapsuudenystävään, joka oli pitkään näytellyt ystävää. Se inhotti, että olin liian kiltti ja sinisilmäinen enkä huomannut, ettei hän halua minulle hyvää. Olin pettynyt siihen, että olin ollut niin sokea. Kun suomut putosivat silmiltä, näin, että minulla on eräs toinenkin vanha ystävä, joka ei todellisuudessa olekaan ystäväni. Nykyisin olen ihmeissäni, että olen ollut tuollaisten tyyppien ystävä. En viitsisi olla heidän kanssaan kymmentäkään minuuttia samassa huoneessa.

Eräs terapeutti kertoi lehdessä, että suurin osa hänen asiakkaistaan on koulukiusattuja. Itseäni on haukuttu ja vähätelty koulun lisäksi kotona. Pettymys auttoi ymmärtämään, etten enää ikinä halua katsella itseäni vanhempieni ja kiusaajien silmin. Ymmärsin, etten olisi aikuisena valinnut tuollaisia ystäviä ollenkaan. Harhakuvitelmat ja halu uskoa toisesta hyvää kaikesta huolimatta ovat haihtuneet, mikä on hyvä asia. Uusia hyviä ystäviäkin on löytynyt.

hahahahahahhahahahahah isot miehet avautuu:D odottakkaa et pallit laskeutuu ja sit ehkä pääsette teijä kiusaamis traumoistanne eroo:D opetelkaa tappelee...

Se, kun sairastuin masennukseen . Olen nyt 50 -vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä ja yritän toipua eli kuntoutua vielä joskus.

Lapsena koulukiusattiin, 10- vuotiaana jo itsemurha mielessä. Teininä mielenterveysongelmia ja 16- vuotiaana itsemurha yritys. 17- vuotiaana menin kihloihin, erosin 19- vuotiaana samaan aikaan kuin mutsini kuoli (tosi kova paikka). Nyt muuteman vuotta myöhemmin olen menossa naimisiin eri henkilön kanssa ja ihana minulla on ihana poika. Elämä on mennyt parempaan suuntaan, kun aikaa on kulunut.

Päihteet, ensin alkoholi, sitten muu sekä sen tuomat tuhoisat ja huonot ihmissuhteet. Hyvänä puolena oppiminen siihen ettei elämä ole juhlaa ja että tietää enemmän mitä haluaa ihmissuhteilta. En kyllä haluaisi sanoa että elämä on mennyt pilalle pelkkien vastoinkäymisten vuoksi, paitsi että päihteiden ansiosta pää ei ole ihan ennallaan. Se on ollut vain tuhoisa vaihe, minkä seurauksiin on sopeuduttava parhain keinoin ja tehtävä elämä mahdollisimman elettävän arvoiseksi. Elämä ei kyllä ole mikään saatanan polku vaan peli kenttä.

Koulukiusaaminen ja siitä johtuvat mielenterveyssairaudet (paniikkihäiriö, vaikea pitkäaikainen masennus).

Jouduin koulukiusatuksi kolmannella luokalla. Olin iloinen ja tutustuin helposti uusiin ihmisiin. Sitten tutustuin vääränlaiseen ihmiseen, joka uhkaili, haukkui, potki ja löi minua. Hän väitti, että olin puhunut pahaa muista luokkalaisistamme tai kavereistamme, keksi kaikkia juttuja minusta ja luokkalaiseni eivät halunneet enää olla minun kanssa. Välillä olin ihan yksin nurkassa välitunnilla, välillä "kaverini" kanssa, aina vain silloin kun hän halusi olla kanssani. Tulin todella araksi nopeasti, ja kaksi poikaa luokaltani alkoivat myös kiusaamaan minua. Kouluunmeno jännitti, ruokahaluni katosi, joten laihduin paljon, jota vanhempani ihmettelivät. Aamulla ennen kouluun lähtöä itkin aina. Yksi aamu kerroin äidille, että minua kiusataan. Pyysin, ettei hän soittaisi koululle, mutta hän soitti. Kiusaajille pidettiin puhuttelu. Ei kiusaaminen siihen loppunut, mutta en viitsinyt enää kertoa siitä äidille, ettei se soittaisi taas koululle. En halunnut mennä ulos, koska minua pelotti että nään kiusaajani. Aloin välttelemään monia asioita. En enää uskaltanut mennä isäni kanssa kauppaan, koska kiusaajat yleensä hengasivat kyseisessä kaupassa. En uskaltanut pelata netissä pelejä, etteivät kiusaajani saisi tietää siitä. En tiedä miten he olisivatkaan voineet, mutta näin minä ajattelin. Koko ala-aste oli tätä samaa.

Yläasteella olin edelleen "kavereita" henkilön kanssa joka kiristi yms. minua. Yläasteella loppui jo kyseisen henkilön väkivaltainen käytös ja kiristäminen, mutta hän oli edelleen ilkeä minua kohtaan. Itsetuntoni oli todella huono, en uskaltanut tutustua muihin ihmisiin. Varoin jokaista liikettäni, tunsin itseni todella arvottomaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset nauroivat minulle, koulussa että koulun ulkopuolella. En halunnut mennä ulos. Sitten minua alettiin kiusaamaan vielä pahemmin. Sitä kesti kasiluokalta ysin loppuun, ja siitä kiusaamisesta olisi voinut tehdä rikosilmoituksen. Se oli liikaa, ja liian raakaa. Olin todella masentunut ja itsetuhoinen. Ysin loputtua ei kotonakaan ollut helppoa, koska vanhemmat valittivat siitä kuinka en koskaan mene ulos. Se stressasi minua, enkä uskaltanut kertoa heille ajatuksistani ja tuntemuksistani. Olin todella stressaantunut, minulla ei ollut pakotietä, koska en uskaltanut mennä minnekkään enkä voinut kertoa kenellekkään. Sain itkukohtauksia, nukuin paljon, fyysinen kuntoni oli todella huono. Ruoka ei maistunut. Vartaloni tuntui siltä kuin siinä olisi ollut mustelmia. Tunsin itseni kuolleeksi ja halusin vain kuolla. Aloin viiltelemään. Aloitin lukion, jota jaksoin käydä vuoden jotenkuten. Jouduin joka jaksossa käydä selvittelemässä poissaoloajani, koska niitä oli aina aivan liikaa. Kaksi vuotta sitten kesällä olin hirveässä kunnossa, todellisuudentajuni hämärtyi, menin psykoosiin. Jouduin suljetulle. Kotiinpäästyäni sosiaalityöntekijät, mielenterveyslääkärit ym. tulivat kuvioihin. Kokeilin masennuslääkkeitä, löytyi sopiva. Ei se ihmeitä tehnyt, mutten ainakaan ollut itsetuhoinen. Minulle määrättiin aluksi rauhoittavia, että uskaltaisin mennä ulos. Minulle tehtiin kuntoutussuunnitelma. Aloitin terapian vuosi sitten, se jatkuu edelleen.

Kolme vuotta aikaa siitä kun ysi loppui, kaksi vuotta aikaa suljetusta. Tunnen itseni taas ihmiseksi ensimmäistä kertaa sitten neljännen luokan. Tunnistan, että olen ihminen, niinkuin muut, eikä minua kuulu kohdella huonosti. Tutustun helpommin uusiin ihmisiin, enkä ole enää masentunut. Kiinnostun asioista, ja olen löytänyt asioita mistä pidän.

Koulukiusaaminen on siis se suurin pettymys, koska se rikkoi itsetuntoni ja pohjani elämää varten. En ole pettynyt itseeni siitä, että annoin sen vaikuttaa minuun. Ei sitä olisi voinut estää. Kiusaajat olisivat voineet olla kiusaamatta. Mutta tästä kaikesta olen selvinnyt oikean avun kanssa ja pohjaa elämälleni edelleen rakennan.

Kaikki te ketkä kamppailette vaikeiden asioiden kanssa, taistelkaa. Selviätte. :)

Mitähän minä alottaisin. Mun elämä... mä en ymmärrä miten tää kaikki on tapahtunu mulle....
Aloitetaampa syntymä.
3.5 vuotiaana umpisuolen tulehdys ja suoraviivausta leikkauspöydällä.
6 vuotiaana narsismiin taipuvasen äidin sairastuminen kilpir vajaatoimitaa ja sen jälk debresiiin .
Sellaisin seurauksin jokka näkyivät iholla reminjälki verijuovina silloi tällön.

Oma sairastuminen samoihin aikoihin... kilpirauhasen vajaat.
Mutta siihen versioon mikä ei näy kokeissa.....
Saakelisti ylipainoa siis...

Perheen sisäinen inho ylip takia ja vaiken luonteen vuoksi.
Plus se että ko äiti ei jaksanu.
Erittäi ärsyttävä pikkuveli jonka toimintaa ei koettu tarpeeliseksi muutaa.
Vaikka touhu oli silkkaa henkistä väkivaltaa... kotona ja koulussa.
Koulukiusattu ja veli pahipana kiusaajana...
Ekaluokalla ja tokalaa vielä kavereita... mutta sitte yksinäisyys
11 vuotiaaksi asti

Jolloi 1 ystävä toiselta p suomea tädin tykoä...
Ikävuosien 6-14 ainoa pelastus vuodessa viikko pois helvtistä . Sillä pysy hengisssä tiesi että kesä tulee ja se yks viikko muuta..... yritystä hakkia kavereita tietysti.
14 vuotiaana itsemurha yritys ja hoitoon omastahalusta kun en enää jaksanu
Puolivuotta sitä.
Sitte takas yksin ylä asteelle ja uuus sekoaminen ja sairastuminen.
Selkä jumitti ko olin niin huonossa kunossa. Sen jälkeen
Perhekotiin jossa lisää hyviä kaverita :) ja selän kuntoutus....
Sitä onnea kesti 16-17 vuodet.... sitte lähid opiskelmaan
Halusin saada ammatin että saisin ns ihmisarvon vanhempieni silmissä.

Tietysti maalta koitoisin olevana opiskelin sitä millä kotona elettii eli maitotila yms raskasta työtä.... mutta sitte opiskelu p masennus tuli alkoholin ja kaiken muun sek kera vuosiksi 18-19 kilpirauhasen vajaatoiminta alkoholin ja masennuksen laukaisemana.....
Vähän parempaa kunnes sitte 2005 selkävamma. Tipuin korkeelta.henki jäi muttä ikivamma selkään... sitte taas kuntoutusta ja kovaa työtä.... vuonna 07 kuntoutukseen turkuun ja euraavana vuotena uudestaan.... sitte taasen parempaa...

Nykyinen työ paikka tuli kuvioo 09. Ja sielöä oo vieläki .... mutta
Taas sairaana... nyt meinaa sisuskalut pettää....
Ja toinen pää projekti on pääkopan kuntoutus....

Tähän lisäksi oon usemman kerran särkeny sydämmeni ja kadottanu ihmisä elämästä.
Olen tullut petetyksi (sen asian käsittelyyn meni vuosia). Ja olen särkenyt sydämmiä....
Ja katkaisdu porukoihin välit ihan syystä. Yritin yhdessä vaiheess rakentaa välejä kuntoon.
Minulla on usempi diaknoosi mielent puolelta...


Etsin yhä rakastajaa itselleni... autan muita ja toivon että joku näkisi sen että minäkin tarvitsisin välttämistä kovn kuorn läpi . ja en anna periksi kuolemalle vaikka se huhuilee...
Olen repinyt energiaa auttelemalla imisiä ja piirtämällä . Ja uskomalla
Parempaan huomiseen.
Taistelen oikeudesta elää ja olla osa yhtiskuntaa kaiken tän keskellä...
TSEMPPIA IHMISET.....

Lapsuusajan heikko elintaso yhdistettynä perheväkivaltaan sekä tarha/koulukiusaamiseen, syrjintään sekä kaikki kaverini pitivät minua erittäin outona koska eivät todellakaan tienneet mitä kotonani tapahtui kun joka päivä tulin koulun sisälle, kaikki olivat samassa, koko mekastus läpi elämäni. Se riipaisi, syvältä.

Jostakin, niin syvältä että en tiedä onko minusta ihmiseksi enään.

Narsistin uhrinakin olen käynyt, se ei ollut läheskään niin paha vaikka ensin olinkin aivan paskana. Kun luin narsismista, elämäni kirkastui ja viisastuin. Narsistin uhrina parannut kun lähdet lopullisesti pois hänen energiakentästään.

Ihan pelkkä minä.

Kävin terveyskeskuksessa labrakokeissa ja seurasin muutaman naispuolisen hoitajan ja lääkärin menemistä ja käyttäytymistä. Kuinka sirosti ja nätisti he käyttäytyivät ja elehtivät mm. jaloillaan. Valkoisen työtakin läpi kuulsi valkoiset rintaliivit. Tuli mieleeni kokemus marketissa jossa nuorinainen punasteli siirtyessään kassalle rintaliivit kädessä. Kumpaisessakin tapauksessa ajattelin, että minä voisin olla tuo naisihminen. On mennyt vuosia ja vuoskymmeniä ja olen pyrkinyt ilmoitamaan monelle, että olen sukupuolisesti poikkeava, voin huonosti jos ja kun minua kohdellaan miehenä. Minulta meni nuoruus, koulutukset ja terveys, enkä edelleenkään ole nainen. Minulla oli joskus ikäsitäni naispuolista ystäväseuraa. Kuinka hyvältä se tuntui kun pyydettii mukaan porukoihin ja illanviettoon. Tämä ei läheisilleni kelvannut. Minua pyritään samaan yksiin naisihmisen kanssa joka ei osa pitää itsestään huolta. Miten minä voisin näytellä tälle miestä, leikkiä perheen isää kun sitä en oikeasti ole. En ole siitä selvinnyt, enkä selviä Minä vain halusin elää naisen elämää.

Ymmärsinkö oikein että oot "fyysisesti" mies ja henkisesti nainen :)
Onhan niitä tv:ssä ainakin jenkeissä et ne syö naishormonia tms, käy rintaleikkauksessa jne. Voisithan tehdä itestäsi sit ulkoisestikin naista muistuttavan? Rohkeasti vaan! Minkä ikäinen oot? Tiiän paljon naistenjutuist (oon ite nainen) voisin auttaa sua jos haluut :D

Suurin pettymykseni on tämänhetkinen elämäntilanteeni. Olisin jo ajat sitten halunnut lapsia, mutta silloin ei ollut sopivaa miestä tai elämäntilannetta. Nyt on neljä vuotta kestänyt parisuhde, joka on ollut suurimman osan pelkkää pettymystä. Minua syytetään paskasta parisuhteesta, toinen osapuoli ei ole itse pistänyt tikkuakaan ristiin asioiden parantamiseksi, odottaa vain, että minä hoidan kaiken (niinkuin normaalissakin elämässä, siivoamiset, kaupassakäynnit, menojen suunnittelut, jopa hänen kavereilleen syntymäpäivä-, hää- tms.lahjojen ostot). Minä olen paha kun olen vihainen tästä kaikesta. Minä yritän purkaa kivirekeäni, mutta sen sijaan että hän auttaisi, hän vaan laittaa lisää kiviä rekeen sitä mukaa kun itse niitä ehdin poistaa. Vikaa on ihan varmasti minussakin, mutta pelkkää syyttelyä en halua enää kuunnella.
Pettynyt olen siihen, että miksi en ole jo pari vuotta sitten lähtenyt pois. Ehkä en luota, että löytäisin ketään. Pettynyt olen myös siihen, että unelmani työelämää lukuunottamatta ovat käymässä kohta mahdottomiksi.

Se, että prinssi Stupid voitti puheenjohtajuuden just tänään! ARGH!!!!

Se kun sairastuin alle 20-vuotiaana sairastuin masennukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja ahdistuneisuushäiriöön. Nyt olen 25-vuotias ja olen joutunut luopumaan kaikista unelmistani. En voi opiskella, en tehdä töitä, en harrastaa mitään enkä tule koskaan saamaan parisuhdetta. Joka päivä toivon vain kuolevani.

Olin kouluaikana pahasti kiusattu ja sen seurauksena minusta tuli vihainen maailmaa kohtaan ja en luottanut muihin ihmisiin. Päätin kuitenkin sisuuntua ja aloin työstämään traumoja, joiden läpikäymiseen meni useita vuosia. Vaikka tietyt haavat eivät koskaan umpeudu, olen päässyt paljon ulos kuorestani ja alkanut taas uskomaan hyvään huomiseen. Aion jatkaa taistelua, en aio antaa kiusaajilleni sitä iloa että he pääsisivät tavoitteeseensa ja minusta tulisi katkera elämälle.
Toinen pettymykseni ovat ihmissuhteet. Pari hyvää kaveriani käänsi täysin selkensä, vaikka olin ollut heidän rinnallaan vaikeina hetkinä. Nähtävästi seurani ei enää kelpaa, kun elämässä ei ole dramaa eikä terapeuttia tarvita.
Vaikka polkuni onkin ollut kivinen, se on myös opettanut itsevarmuutta ja sisuuntuneisuutta, en koskaan ole luovuttanut kerrasta vaan aina yrittänyt uudelleen ja ennen pitkää se on palkittu.

Ero ensimmäisestä ja viimeisestä poikaystävästä, joka paljastikin sitten vuoden kinuamiseni ja arveluni jälkeen että olihan se valehdellut kokoajan niin kuin arvasinkin. Ei millään meinannu myöntää. En tiedä miksi suren hänen peräänsä vieläkin.. Varmaan koska koin kaiken hänen kanssaan. Ja vielä vanhoilla päivilläni.

Tyttökaverin menetin, syynä uskonto. Opiskelin väärän alan. Huonoja kaveruus suhteita. Omaa huonoa oloa purin ihmissuhteisiin (valitettavasti). Läheisen kuolema. Veemäisiä ihmisiä tavannut. Herkkäuskoinenkin.

Nyt on jo ikää.

Kaikille toivotan hyvää!

Enkelit suojaa kärsineitä.

En osaa oikein sanoa, mutta jatkuva pettyminen pieniin ja suuriin asioihin saa kyllä todella turhauttamaan. Pitäisi kai madaltaa omia odotuksia, mutta se ei taas ole helppoa. Väkisinkin sitä tulee petyttyä esimerkiksi työnhaussa, ihmissuhdeasioissa tai vaikka koulumenestyksessä. Ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää. Mutta ehkä ajan kanssa helpottaa.

Nyt meikälläkin on sellainen; kaikki 'tiet' tukossa siinä aiheessa, jota olisin halunnut tehdä ja toimittaa vielä edes vähän aikaa. Harrastaa tai enemmänkin. En näe mitään tapaa, keinoa, tietä, polkua ... jolla voisin jatkaa. Mikään yrityksistä ei ole onnistunut. Onnen kantamoisia ei ole tielle tipahtanut enkä jaksa sellaisiin enää uskoakaan.

Kukaan ei nähnyt, huomannut, osannut katsoa, tulkita ... miten paljon olisin halunnut juttua tehdä. Ominta itseäni antaa, tulla onnelliseksi siitä, että joku muukin ehkä tuli. Yksi oli, joka sitten loppujen lopuksi kuuli. Liian myöhään - hänelle. Ahdistus valtaa alaa kun ajattelee aiheeseen liittyviä asioita. Sydänpumppua puristaa; miksi? Siksi koetan olla ajattelematta, painaa alas. Miten itsensä voi sivuuttaa?

Ja silti porskutan eteenpäin omaa elämääni aivan kuin sisällä ei tapahtuisi mitään. Ihan niin kuin se olisi yhdentekevä juttu, jolla ei ole mitään väliä. Maton alle lakaistu osa elämää, joka on liian tärkeä lakaistavaksi minnekään.

No mie oon vaata lapsi mut silti. Mun suurin pettymys on se etten saanu espanijaa kielivalinnassa vaikka oisin halunnu just sen enkä mitään muuta. Nyt sain sakasan ja mä en siedä sitä haluisin nytki vaa lyyä ja hakata kaikkea ja kiljua oon nii vihane mä vihaan meidän indententtiä mikä onkaan koska se arvo nää.

Paskanmarjat !. Lopettakaa valitus ja vetäkää käteenne / masturboikaa. Sillä näistä selviää... noh ainakin muutamaksi minuutiksi orgasmin tullessa. Ei minulla muuta. Jatkakaa !

Teksas.

Pahin pettymys jätti pysyvän jäljen itseeni, josta kärsin edelleen vuosien jälkeen, koska tunne ja luottamus koki kovan kolauksen. Sain tuntea pahuuden, yllätys tuhosi sisältäni jotain, ehkä pysyvästi? On asioita, joita ei vain voi antaa anteeksi toiselle, vaikka haluaisi.

Ihmissuhteet. En enää ikinö ota miestä.

Menetin mieluisan työpaikan, kerran elämässä löytää sellaisen. Yhä surullinen sen takia.

Jouduin porukan ruoaksi yli kymmeneksi vuodeksi. Siinä sinua hakataan jopa viikoittain, alistetaan tahtoon. Hyvin pahoja, narsisteja, kateellisia ja minulle pahaa tahtovia. Hakkaavat ja tuhoavat joka elämän saralla. Pahin asia on heille että olen heitä parempi, ja minulla on pian entistä parempi elämä. Laittavat kaiken pahan sinulle kestettäväksi ja haluavat hallita sinua. Hyvin sairaita.

Kyllä se varmaan liittyy muihin ihmisiin. Sairaudet ja muut ovat asioita joihin ei ole voinut vaikuttaa ja niiden kanssa pitänyt vaan opetella elämään ja sopeutua. Mutta kaikki kiusaaminen sunmuu on ollut muiden ihmisten aiheuttamaa tahallisesta tuskaa . Ei voi kun vaan miettiä mikä oikeus kellään murskata toisen itsetunto viedä perusta ja turvallisuuden tunne pois. Niin että koko loppuelämän kokee ettei ikinä kelpaa tai ole oikeanlainen .

Henkinen pahoinvointini menossa huonompaan suuntaan. Pettynyt naisten pelaamiseen, liian usein alkaa tuntumaan kaikki kanssakäyminen peliltä. Jossa riski joutua vedätetyksi. Keneen voi lopulta luottaa? Pahuutta kokee arjessa helpommin, jos olet aktiivinen.

Kohdannut muutamia, jotka osaa peitellä hyvin todellista luonnettaan. Astunut ansaan, josta maksoin kalliisti. Tätä pureskelen varmaan lopun elämän. Usko vääristynyt oikeudenmukaisuuteen, taitaa olla mennyttä kohdallani.