Suru
Suru, tunnetko sä surun? Onko se sun ystävä? Ystävä, jonka kädestä pidät kiinni, kun katselet mennyttä elämää yön pimeinä tunteina.
Seuraako suru sua alati kaikkialle, näetkö sä sen kyynelet silloinkin kun ilo on ylimmillään.
Tunnetko iloitessasi olevasi hauraassa kuplassa? Kuplassa joka voi särkyä niin pienestä, niin nopeasti. Rysähtää miljoonina timantinkovina lasinsiruina lattialle.
Tanssitko niillä lasinsiruilla? Sinkoatko niitä ympärillesi kuin sateisena pyörteenä, toivoen että joku tuntee ne miljoonat pienet haavat joita kannat mukanasi.
Sillä suru yhdistää ja erottaa. Se tuo mukanaan loputtoman yksinäisyyden.
Suru on sitkeä ja hauras ja julma ja lempeä.
Surun lonkerot asuvat syvällä sydämessä. Sieltä ne kurkottavat, kuristavat kunnes vesi valuu silmistä ja haukot henkeäsi.
Levätessäänkin suru pitää otteensa sydämestäsi. Lempeästi ja hiljaa se silittää sydämen pintaa, uinuttaen sen uneen.
Suru kuuluu elämään, sanotaan, mutta sydämessä se asuu, sinne se on pesänsä tehnyt.
Suru, tunnetko sä surun? Onko se sun ystävä? Ystävä, jonka kädestä pidät kiinni, kun katselet mennyttä elämää yön pimeinä tunteina.
Seuraako suru sua alati kaikkialle, näetkö sä sen kyynelet silloinkin kun ilo on ylimmillään.
Tunnetko iloitessasi olevasi hauraassa kuplassa? Kuplassa joka voi särkyä niin pienestä, niin nopeasti. Rysähtää miljoonina timantinkovina lasinsiruina lattialle.
Tanssitko niillä lasinsiruilla? Sinkoatko niitä ympärillesi kuin sateisena pyörteenä, toivoen että joku tuntee ne miljoonat pienet haavat joita kannat mukanasi.
Sillä suru yhdistää ja erottaa. Se tuo mukanaan loputtoman yksinäisyyden.
Suru on sitkeä ja hauras ja julma ja lempeä.
Surun lonkerot asuvat syvällä sydämessä. Sieltä ne kurkottavat, kuristavat kunnes vesi valuu silmistä ja haukot henkeäsi.
Levätessäänkin suru pitää otteensa sydämestäsi. Lempeästi ja hiljaa se silittää sydämen pintaa, uinuttaen sen uneen.
Suru kuuluu elämään, sanotaan, mutta sydämessä se asuu, sinne se on pesänsä tehnyt.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Suru on aina ahdistava tunne.
Jos surun kokee ystävänä, on kyllä erikoinen käsitys ystävyyden olemuksesta.
Hiljattain teini-ikäinen tyttö menetti molemmat vanhempansa tapaturman seurauksena, mikä tuli täysin yllättäen: aamupäivällä hänellä oli vielä aktiiviset ja hyvät isä ja äiti, puolen päivän jälkeen molemmat olivat kuolleet.
En kysyisi tuolta tytöltä, onko suru ystäväsi...:(!
Niin, mulla on ehkä halu tehdä siitä surusta ystävä, kun kerran sen kanssa joudun elämään.
Menetin hiljattain sekä äitini, että äidinäitini kuukauden sisällä toisistaan ja äidinäiti oli mulle oikeastaan toinen äiti.
Suru kaikessa kauheudessaan kuitenkin kertoo, ainakin mulle, menetyksen suuruudesta ja siitä mitä menetin, kuinka rakkaita, arvokkaita ja tärkeitä ne menetetyt ihmiset olivat.
Koska olen viimeiset kuukaudet elänyt sen kuristuksen kanssa, toivonkin nyt surun muuttuvan ystäväkseni, eli lempeäksi suruksi. Koska mukana suru kulkee kuitenkin. Loppuelämän.
Viittaamaasi tyttöön. Ei varmaankaan ja varmastikaan tunne. Mutta kuitenkin toivottavasti myöhemmin.
Itse menetin siskoni 20 vuotta sitten, teininä. Suru helpotti vuosien myötä. Kun kymmenen vuotta oli siskoni kuolemasta kulunut, iloitsin ja tunsin rakkautta niinä hetkinä jolloin suru jostain nurkan takaa yllätti. Koin sen merkkinä rakkaudestani siskoani kohtaan.
Ja siihen toivon pääseväni joku päivä myös näiden uusien menetysten kanssa.
Saattaa olla juuri sinulle sopiva keino kuvitella suru ystäväksi ja niin tulla paremmin toimeen sen kanssa, kun kuitenkin surua joudut kokemaan.
Minä en henkilöi surua, enkä muutenkaan juurikaan mieti sitä, vaan menetyksiäni. Niiden kautta suru tulee iholle.
Suru on kyllä ahdistava ja kaikkialle seuraava mukanaelävä tunne. Ei sitä pääse pakoon, eikä sitä voi välttää.
Olen samaa mieltä kuin te kaikki.
Äitini mielestä ei kuulu olla suruaikaa, minkä hän sanoi, kun pappa oli kuollut. "Suruaikaa ei tarvita", oli hänen suora vastauksensa.
Minäkin olen samaa mieltä kuin kaikki muut, mutta on minulla lisäksi omakin mieli!
NIIJNKÖ
IKÄVÄ
Onnen hetkellä se iskee, ikävä.
Kouraisee sisältä, rautainen nyrkki puristaa sisuskaluja. Suru iskee ajatuksiin kuin moukari.
Onni ei enää muodostu sanoiksi huulille, jaetuksi iloksi, tyytyväisyydeksi äidin katseessa.
Yhdessä jaettuja hetkiä ei enää ole.
Loppumaton filmi on katkennut. Sitä kelaa edestakaisin muistoissaan, mutta uutta ei enää kuvata.
Ja silti, Rakkaus säilyy. Se kumpuaa yhtä syvältä kuin ennenkin. Rakkaudella onnen voi jakaa sittenkin.