Jalostumisesta

Niin kevyesti kilvoitteluun mä uskon tiellä läksin.
Pois synti perkele ruumiistain, mä Herran olen yksin. Vain hälle tahdoin elää mä ja muille sen myös näyttää. Siks hyviä tekoja mä ahkeroin, ne Raamattu mulle näyttää.
Vaan pian sain mä todeta, en paljoakaan voi mä täyttää. On ruumiin perkeleen vankina. Se sitä syntihin käyttää.
Nyt synnin hätään jouduin mä, miks rikon mä vastoin Herraa? Mitä voin hälle näytellä, kun ei pyhyyttä ole pätkän vertaa.
Ei kuuliaisuuden askeleet nyt ole toivonani. On usko vaa,assa mitätön, on synti painavampi.

Mihin voin mä enää turvata, on helvetti vieraanani. Tuonela portteja raottaa, on synti kauhunani.
Vaan kasteessa Herra lupasi, minut pitää omanansa. Se kertoo uhrista Jeesuksen, mä kasteessa Häneen liityin.
Hän tiesi kyllä vikani, ja silti omakseen otti.

Hei tästä lähden mä uudestaan, kilvoitteluun jaloon. On Kristuksen veri turvanain, en jää mä haudan lepoon.
Nyt hyvin mä kaiken ymmärrän, on mulla eväät jalot.
Ne Herra yksin on antanut, kuka voi ne multa riistää?
Kauhu, vaiko kuolema, ei edes perkele. Voi riistää multa toivoiain, on katse ristille.