kuolemasta aikaa jo/vasta puolivuotta. Sitä ajattelee jo käsitelleensä asia omassa päässään ja hyväksyneen sen (jotenkin). Mutta kuitenkin ajatus hänestä ja menetyksestä putkahtaa tämän tästä mieleen ihan varkain. Kuin ajatus olisi elävä olento, joka rauhallisena odottelee nurkan takana oikeaa hetkeä iskeä tajuntaasi ja etkä edes huomannut sen aikeita. Eilen se jälleen teki rynnäkkönsä, eihän siihen tarvinnut kuin lapseni sana "äiti". Läheiseni oli äiti, muttei minun. Minulle niin rakas rakas ihminen.
Läheisen...
niin surullinen
173
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Surutyö etenee itsekullakin omaan tahtiin. Puoli vuotta on suhteellisen lyhyt aika. Ajan myötä se muuttaa muotoaan ja jää niiinkuin etäämmälle.