Ikävöin äitiä- pääseekö tästä koskaan yli?

Taustaa; menetin äitini 20-vuotiaana. Mulla on ollu aika rankka nuoruus (varsinkin teini-ikä), äiti oli aina auttamassa ja tukemassa. Äiti sairastui syöpään vuonna 2007. Asiasta ei kamalasti meillä kotona puhuttu, äiti kävi leikkauksessa ja annettiin ymmärtää että kaikki on hyvin. Asia oli mulle vaikea mutten halunnut asiasta kysyä, koska tiesin että asia oli isälle ja äidille vaikea myös. Asiasta ei puhuttu vuosiin- oletettiin siis kaikki lapset että kaikki on kunnossa. Silloin tällöin näkyi tukan tuppoja mm.suihkussa. Äiti sanoi että käy sillointällöin hoidoissa, varmuuden vuoksi. Loppuvuodesta 2011 äidin tila selvästi heikkeni- ravasi sairaalassa joka toinen viikko. Nekin vain varmuuden vuoksi. Jouluna isä soittaa ja pudottaa pommin - äiti on nukkunut pois. Elämäni romahti. Jollaintavalla. En tuntenut surua, en tuntenut mitään. Pohja vain lähti kaikelta. Olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hautajaisissa en edes itkenyt. Katsoin vain tyhjyyteen. Itkin joskus iltaisin, mutta vain hetken. Jatkoin elämääni normaalisti, tai niin ainakin luulin. Puolen vuoden jälkeen havahduin, että alkoholin käyttöni oli riistäytynyt käsistä. Lisäksi poltin kannabista, pilvessä pääsin pakoon pahaa oloani ja elämä tuntui edes hetken joltain. Kesäkuussa alkoivat paniikkikohtaukset, kun äidin kuolemasta oli kulunut puoli vuotta. Aloin pelätä kuolemaa ja ihan jokaista hemmetin asiaa. En uskaltanut poistua edes kauppaan ilman ystävää. Nukuin suurimmat osat päivistä. Elämässäni ei ole mitään. En ole tuntenut itseäni onnelliseksi aikoihin. Välttelen paikkoja, joissa minulla on vahvoja muistoja äidistä. Tunnen suurta katumusta riidoistamme ja pahoista sanoistani. Minun olisi useammin pitänyt kertoa äidilleni, kuinka paljon rakastankasn häntä. Tunutuu, että elän vieläkin mielikuvassa, että äiti on sairaalassa ja palaa pian kotiin isän luo. (Muutin pois kotoa 18vuotiaana).

Puhuimme äidin kanssa paljon puhelimessa. Hän soitti minulle joka ilta. Silloin se ärsytti ja tuntui kyttäämiseltä. Nyt, maksaisin vaikka miljoonan että hän soittaisi minulle edes yhden kerran.

Olen aina ollut vahva persoona - heikkouksien näyttäminen ei ole kuulunut tapoihini. Olen aivan hukassa itseni ja elämäni kanssa. Joka ilta ahdistaa ja pelottaa, että nyt kun menen nukkumaan, heräänkö enää koskaan? Toisaalta myös toivon, että pääsisin äitini luokse. Itsemurha ajatuksia minulla ei kuitenkaan ole. Minulla on 3 vuotias poika jonka takia minun täytyy jaksaa. Myös sekoamisen pelkoa on ollut, välillä tuntuu etten pysy järjissäni.

Viimeaikoina olen nähyt unia äidistäni. Olemme lapsuudenkodissani, syömässä, minä isä ja veljet. Äiti ilmestyy keittiöön ja huudan "äiti, olet elossa!" Ja juoksen itkien halaamaan häntä ja kerron hänelle että rakastan häntä. Äiti lohduttaa, että älä itke.


Mietin usein, koenko onnellisuutta enää koskaan. Tuntuu, ettei minulla ole muuta sisältöä elämässäni kuin oma rakas poikani. Käymme usein isäni kanssa äidin haudalla sytyttämässä kynttilän. Äidin hautakiven katsominen tuo minulle hyvin epätodellisen olon. "Ei tuo ole minun äitini."

En käynyt katsomassa äitiä sairaalassa hänen viimeisinä päivinään. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä todennäköisesti koko elämäni ajan. En vain pystynyt. Olisin halunnut, mutta luulin että olisi ollut enemmän aikaa. En koskaan ehtinyt.

Minulla on niin ikävä aurinkoista äitiäni, rintaa puristaa ja ahdistaa. Välillä oksettaa kun on niin ikävä. Ei mene päivääkään, ei varmaan edes tuntiakaan etten miettisi äitiä. Ystäväni eivät oikein osaa lohduttaa. He sanovat vain, kuinka vahva persoona olenkaan ja mä selviän mistä vain. Tekisi mieli huutaa, etten ole vahva ja että mä olen yhtä sekasortoa sisältä. Mutten huuda, hymyilen vain ja vastaan "niin mä tiedän". Asia jää siihen, ja enkä viitsi ottaa asiaa enää esille. En halua kerjätä sääliä tai huomiota siksi että äitini on kuollut.

Apua olen yrittänyt mm lääkäristä saada. Antoi vain masennuslääkkeitä ja rahoittavia. Sen verta vielä, että alkoholin ja kannabiksen polton olen lopettanut viime kesänä kun tajusin tilanteeni vakavuuden.

Anteeksi, voi olla sekavaa. Oli pakko päästä purkamaan ajatuksia jonnekkin.