Miten ihmisen kuuluu reagoida, jos joku hyvin läheinen ihminen kuolee?
Siitä on jo vuosia kun isäni kuoli, koen etten käsitellyt asiaa millään tavoin. Pidättelin itkua hautajaisissa parhaani mukaan enkä edes muista asioista mitään. Tämän jälkeen lähdin nuorena tyttönä kaupungille haudaten asian kai pois mielestä.
Sisareni on aivan vastakohta, hän yhä vuosia jälkeenpäin ei pysty puhumaan asiasta ja on kai aivan hajalla.
En tiedä, kuinka tunnevammainen olen, mutta mulla on muutenki tapana elämässä "unohtaa" traagiset ja "isoimmat" asiat. Mistä se oikein johtuu?! Äitinikin on kummaksunut tätä joskus, ja se yhä enemmän saa minut ajattelemaan omaa itseäni.
Ajattelen, että hän on nyt paremmassa paikassa ja jotenkin en vaan analysoida ja pyöritellä asiaa mielessä. En ole varma, olenko siksi "vaikea" ihminen, että en osaa käsitellä tunteita, vai mikäköhän siinä on? Ainakin olen varmaan ilkeämpi ihminen kuin moni muu, tämän takia.. Pyrin aina rehellisyyteen ja kunnioitan kaikkia muita ihmisiä, mutta oma omaailmani on hyvin itsekäs mutta pyrin elämään niin etten ainakaan loukkaa sillä muita ja kehittämään jatkuvasti tapoja jolla päästä pois pelkästä itsekeskeisyydestä.
Kokemuksia? Nyt olen nuori aikuinen.
Siitä on jo vuosia kun isäni kuoli, koen etten käsitellyt asiaa millään tavoin. Pidättelin itkua hautajaisissa parhaani mukaan enkä edes muista asioista mitään. Tämän jälkeen lähdin nuorena tyttönä kaupungille haudaten asian kai pois mielestä.
Sisareni on aivan vastakohta, hän yhä vuosia jälkeenpäin ei pysty puhumaan asiasta ja on kai aivan hajalla.
En tiedä, kuinka tunnevammainen olen, mutta mulla on muutenki tapana elämässä "unohtaa" traagiset ja "isoimmat" asiat. Mistä se oikein johtuu?! Äitinikin on kummaksunut tätä joskus, ja se yhä enemmän saa minut ajattelemaan omaa itseäni.
Ajattelen, että hän on nyt paremmassa paikassa ja jotenkin en vaan analysoida ja pyöritellä asiaa mielessä. En ole varma, olenko siksi "vaikea" ihminen, että en osaa käsitellä tunteita, vai mikäköhän siinä on? Ainakin olen varmaan ilkeämpi ihminen kuin moni muu, tämän takia.. Pyrin aina rehellisyyteen ja kunnioitan kaikkia muita ihmisiä, mutta oma omaailmani on hyvin itsekäs mutta pyrin elämään niin etten ainakaan loukkaa sillä muita ja kehittämään jatkuvasti tapoja jolla päästä pois pelkästä itsekeskeisyydestä.
Kokemuksia? Nyt olen nuori aikuinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jokainen suree omalla tavallaan. Ei kai tuossa ole mitään erikoista, jos se sitten ole niin että patoat tunteita alitajuntaasi ja tulee hetki jolloin ne vyöryvät tulvana ulos. Joillain voi hyvin pieni mitätön murhe sitten laukaista padon. Jos asi atei ole noin vaan pysyt ne käsittelemään järjellisemmin ja selviymiskeinot ovat siis toiset, niin ei kai tarvitse huolestua.
Kun itsekkyyden tiedostaa niin sille voi tehdä jotain ja alkaa olla tietoisesti empaattisempi.
NIINKLKÖ
Kuoliko isäsi yllättäen vai oliko kuoleman tulo tiedossasi? Jos kuoleminen oli tiedossa, oletko varma ettet valmistautunut asiaan jo itsekin pikku hiljaa? Tai jos isäsi oli kovin kipeä tai sairas, saatoit kokea vain helpotusta, että hänen on nyt hyvä olla. Kerrot olevasi kovin realisti ja ottavasi asiat niin kuin ne ovat. Ehkä etenkin sairastamistapauksessa koit ja näit, että isäsi on parempi jossain muualla. Tai vaikka kuolema olisi tullut yllättäen, saatathan vain olla niin realisti, että pystyit prosessoimaan tapahtumaan siinä hetkessä etkä pahemmin surrut. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, millaiset sinun ja isäsi välit olivat. Etenkin yllättävässä kuoleman tapauksessa voi toki olla niinkin kuin edellinen kirjoittaja kirjoitti... että olet padonnut tunteesi. Tunnistan itseni monesta kuvauksestasi, mutta minulle kaikki on vain hiukan "vähemmän". Olen siis itsekäs, mutta en ehkä niin paljon kuin sinä kuvaillet, unohdan traagiset ja isot asiat ja pyrin järkiajatteluun. En kuitenkaan valitettavasti osaa kertoa, miten tällaista ajattelumallia kuvaisi... mutta on meitä muitakin :)
Matematiikka on mielenkiintoista, suosittelen.
Muistathan olla tekemättä rikoksia!