Mitä tahdomme elämältä?

Mitä tahdomme tällä ainoalla lyhyellä elämällä tehdä?

Yhdysvalloissa tehty sosiologinen tutkimus ihmisten elintavoista on nimeltään stressi ja ikävystyminen (Overload and boredom). Ikävystyminen, koska me olemme kauan sitten ohittaneet sen vaiheen, jolloin oli taisteltava henkiinjäämisestä. Stressi, koska vain jatkuvalla puuhastelulla saamme torjutuksi sen, mikä meitä uhkaa: että elämästä puuttuu tarkoitus ja ettei ole mitään, minkä puolesta kannattaa ponnistella. Kuvaavaa on, että aikamme kulkutautina leviää kyynisyys. Se syö elämää elääkseen itse vielä hetken.

Tyhjyyden demoni puhuu: "Sinä olet vapaa. Mikään tarkoitus, mikään syyllisyys, mikään vastuu, mikään Jumala ei sido sinua. Kun atomit kutsuvat sinut elämän tanssiin, kiitä kutsusta ja ota se vastaan. Kun ne ovat aikansa tanssineet, sinua ei enää ole. Eikä se, joka ei enää ole sinä, voi surra sinun kuolemaasi. Sinä voit elää aivan huoletta. Ryhdy hedonistiksi. Elä vihdoinkin tätä päivää."

Nihilismi (nihil=ei mitään) rasittaa koko nykykulttuurin mielenterveyttä. Mitään ei ole olemassa: mikään totuus ei ole toista todempi, mikään moraali ei ole toista parempi, mikään tulevaisuus ei ole toista arvokkaampi. Kaikki on turhaa, tuulen tavoittelua.

Meidän aikamme rakastaa helposti sulavaa, ristiriidatonta, siloiteltua. Suostumalla tähän luulemme tulevamme ihmisiä vastaan. Ketään ei pidä kehottaa kieltäytymään, ketään ei pidä harjaannuttaa henkilökohtaiseen vastuuseen, yhteenkään auktoriteettiin ei pidä luottaa. "Kokeile ja seuraa omaa haluasi", houkuttelee nykyajan uskontunnustus. Eivätkä ne pelastussanomatkaan, joita julistetaan, kutsu mihinkään merkittävään vastuuseen. "Kaiken tämän saat ja se kannattaa", sanoo sen sijaan se evankeliumi, joka tahtoo kietoa meidät pikkusormensa ympäri.

Onko tämä varmasti se, minkä me tahdomme kuulla? Onko mahdotonta ajatella, että muukalaispelko, väkivallan lisääntyminen ja nuoriso-ongelma ovat sellaisen yhteiskunnan johdonmukainen seuraus, joka on irrottanut nuoret juuriltaan ja samalla niistä arvoista, jotka ihmiskunnan historian koko pitkän maratonin ajan ovat pitäneet maailman hengissä? Voivatko meidän aikamme harhailu, hämmennys ja yhteiskuntaan myrkyn tavoin leviävä kyynisyys olla vain oireita siitä harhasta, joka on tuudittanut meidät uskomaan, että me olemme kehittyneet pisimmälle?

Siinä tapauksessa on korkea aika katsoa taaksepäin. Jotta uskaltaisi katsoa eteenpäin. Historia odottaa meitä. Ilman sen apua saattaa käydä niin, että etsimme turhaan vastausta kysymykseen, jota on sanottu tärkeimmäksi: Mitä me tästä ainoasta lyhyestä elämästä oikein tahdomme? On mahdollista, että jatkamme häiriintymättä ajojahtiamme omistamatta ajatustakaan tälle kysymykselle, ja ajojahdin aikana ihminen jähmettyy kyynikoksi: Ellei tarkoitusta ole, syökäämme ja juokaamme ja tanssikaamme, sillä huomenna me kuolemme!

Tyhjyydentanssi on viimeisten aikojen kuolemantanssi.