Näinä aikoina Törnistä,Lehtimäestä ja kumppaneista on tullut muotiaiheita. Olen herännyt pohtimaan sotilaan tai ainakin itsensä sellaiseksi kokevan kohtaloa ideologioita ja sotia pursuavan 1900-luvun melskeissä. Missä määrin sotilasta vie oma vakaumus, missä määrin taas kohtalo/sattuma?
Viisi tapausta aikajärjestyksessä (koko 1900-luvun historian kehityskaari?)
1)C.G.E Mannerheim. Venäjän keisarillisen armeijan ratsuväenkenraali, vahvassa uraputkessa ennen vallankumouksia,Suomeen tulo henkilökohtainen välttämättömyys,kasvoi vähä vähältä monien mielestä suurimmaksi suomalaiseksi.
2)Verner Lehtimäki. Tallimies, Turun punakaartin ratsujen päällikkö, punaisen Tampereen lyhytaikainen ylipäällikkö,Nl:n tiedustelupalveluelinten uskollinen luottomies maailmalla.Katosi Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla.
3)Akseli Anttila,rivipunakaartilainen,Puna-armeijan upseerikoulun primuksia,Espanjan sisällisodan "vapaaehtoinen",kenraalimajuri,Terijoen hallituksen puolustusministeri,mukana mm. Berliinin valtauksessa-45,kuoli viinaan -58.
4)Lauri Törni,Suomen sotien sankareita,Mannerheimin ristin ritari,jatkoi yksityistä sotaansa kommunismia ja venäläisiä vastaan mm.USA:n armeijassa, kuoli Vietnamissa.
5)Marco Casagrande,vapaaehtoinen palkkasoturi Balkanilla 90-luvulla,sittemmin menestynyt luovana persoonana.
Lyhyt yhteenveto: Näistä viidestä eniten kohtalonsa vanki on mielestäni Anttila.Hän ei ollut tekemässä päätöstä kapinasta,meni siihen niin kuin muutkin duunarit,pako Venäjälle oli pitkälti elämän jatkumisen ehto. Upseerikoulu tarjosi ainoan tien sosiaaliseen nousuun.Stalinin vainot puristivat vähemmistökansojen upseerit ahtaalle,selvisi tuurilla.Kaipasi menestyksestään huolimatta Suomeen ja ryyppäsi itsensä hengiltä.
C.G.E.Mannerheimiakin kohtalo vei osittain. Menestyvällä tsaarinupseerilla tuskin olisi ollut vanhan maailman aikana aikomusta palata syrjäiseen syntymämaahansa.Mannerheim pystyi kuitenkin ajan kuluessa muokkaamaan ajatteluaan reaalioloja vastaavaksi, ja istui lopulta Suomen marsalkan rooliinsa omassa ajattelussaankin hyvin.
Lehtimäki ja Törni olivat mielestäni molemmat idealisteja. He tekivät niin kuin oma vakaumus sanoi. Lehtimäellä olisi ollut ulkomailla oleskellessaan monta kertaa mahdollisuus loikata,mutta hän pysyi uskollisena Neuvostoliitolle.Siitä tuli hänen kohtalonsa.
Törniltä puolestaan lähti ikään kuin isänmaa alta.Suomi reivasi poliittista kurssiaan sodan jälkeen sellaiseen käännökseen ettei se enää Törnin ajatteluun mahtunut.Vakaumus piti miehen otteessaan aina Vietnamin viidakkoon asti.
Casagrande on nykyisen postmodernin ajan lapsi. Individualistinen idealisti,joka kuuntelee vain itseään.
Mannerheim oli siis vielä vanhan status quo-yhteiskunnan tuote,Anttila äärimmäisyyksien ajan uhri,Lehtimäki vakaumuksellinen vasemmistolainen, Törni vakaumuksellinen oikeistolainen ja Casagrande vakaumuksellinen individualisti.
P.S. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ollut arvioida tai arvottaa viittä henkilöä sotilasosaamisen tai minkään muunkaan mukaan.
Viisi tapausta aikajärjestyksessä (koko 1900-luvun historian kehityskaari?)
1)C.G.E Mannerheim. Venäjän keisarillisen armeijan ratsuväenkenraali, vahvassa uraputkessa ennen vallankumouksia,Suomeen tulo henkilökohtainen välttämättömyys,kasvoi vähä vähältä monien mielestä suurimmaksi suomalaiseksi.
2)Verner Lehtimäki. Tallimies, Turun punakaartin ratsujen päällikkö, punaisen Tampereen lyhytaikainen ylipäällikkö,Nl:n tiedustelupalveluelinten uskollinen luottomies maailmalla.Katosi Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla.
3)Akseli Anttila,rivipunakaartilainen,Puna-armeijan upseerikoulun primuksia,Espanjan sisällisodan "vapaaehtoinen",kenraalimajuri,Terijoen hallituksen puolustusministeri,mukana mm. Berliinin valtauksessa-45,kuoli viinaan -58.
4)Lauri Törni,Suomen sotien sankareita,Mannerheimin ristin ritari,jatkoi yksityistä sotaansa kommunismia ja venäläisiä vastaan mm.USA:n armeijassa, kuoli Vietnamissa.
5)Marco Casagrande,vapaaehtoinen palkkasoturi Balkanilla 90-luvulla,sittemmin menestynyt luovana persoonana.
Lyhyt yhteenveto: Näistä viidestä eniten kohtalonsa vanki on mielestäni Anttila.Hän ei ollut tekemässä päätöstä kapinasta,meni siihen niin kuin muutkin duunarit,pako Venäjälle oli pitkälti elämän jatkumisen ehto. Upseerikoulu tarjosi ainoan tien sosiaaliseen nousuun.Stalinin vainot puristivat vähemmistökansojen upseerit ahtaalle,selvisi tuurilla.Kaipasi menestyksestään huolimatta Suomeen ja ryyppäsi itsensä hengiltä.
C.G.E.Mannerheimiakin kohtalo vei osittain. Menestyvällä tsaarinupseerilla tuskin olisi ollut vanhan maailman aikana aikomusta palata syrjäiseen syntymämaahansa.Mannerheim pystyi kuitenkin ajan kuluessa muokkaamaan ajatteluaan reaalioloja vastaavaksi, ja istui lopulta Suomen marsalkan rooliinsa omassa ajattelussaankin hyvin.
Lehtimäki ja Törni olivat mielestäni molemmat idealisteja. He tekivät niin kuin oma vakaumus sanoi. Lehtimäellä olisi ollut ulkomailla oleskellessaan monta kertaa mahdollisuus loikata,mutta hän pysyi uskollisena Neuvostoliitolle.Siitä tuli hänen kohtalonsa.
Törniltä puolestaan lähti ikään kuin isänmaa alta.Suomi reivasi poliittista kurssiaan sodan jälkeen sellaiseen käännökseen ettei se enää Törnin ajatteluun mahtunut.Vakaumus piti miehen otteessaan aina Vietnamin viidakkoon asti.
Casagrande on nykyisen postmodernin ajan lapsi. Individualistinen idealisti,joka kuuntelee vain itseään.
Mannerheim oli siis vielä vanhan status quo-yhteiskunnan tuote,Anttila äärimmäisyyksien ajan uhri,Lehtimäki vakaumuksellinen vasemmistolainen, Törni vakaumuksellinen oikeistolainen ja Casagrande vakaumuksellinen individualisti.
P.S. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ollut arvioida tai arvottaa viittä henkilöä sotilasosaamisen tai minkään muunkaan mukaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.