Istuin päätypenkillä matkalla idän suuntaan. Olin vaipunut ajatuksiini kuulokkeet korvissa, enkä juurikaan kiinnittänyt huomiota ympärilleni. Siksi en muistakaan, millä pysäkillä tulit istumaan viereeni. Todennäköisesti Rautatientorilla, koska kaverillasi oli matkalaukku mukana. Minä astuin kyytiin jo Kampissa.
Pohdin mielessäni, että olinko varmasti muistanut sammuttaa kaikki sähkölaitteet ja pakata kaikki tarvittavan mukaan. Reppuni oli ääriään myöten täynnä. Vaihtovaatteet, hygieniatarvikkeet, puhelimen laturi, passi. Olin matkalla Sörnäisiin, jossa lounastin ystäväni kanssa ennen lähtöä lentokentälle.
Vasta siinä vaiheessa, kun tarkastajat astuivat vaunuun Hakaniemessä, huomasin sinut. Katseemme kohtasivat, kun ojensimme matkakorttimme tarkastajia kohti. Minun korttikoteloni oli vihreä, sinun vaaleanpunainen. Hymyilit.
Vaunun päädyssä rullasi teksti: Sörnäinen, Sörnäs. Minun pysäkkini. Pitää nousta. Kuulutuksia en kuule, sillä musiikki peittää ympäristön äänet. Istut jalat ristissä ja estät kulkuni ulos. Katseemme kohtaavat jälleen, kun nousen penkiltä. Pyydän katseellani tietä. Hymyilet taas ja annat tietä. Hymyilen ujosti takaisin kiitoksen.
Seison ovensuussa odottaen junan pysähtymistä. Mietin, uskallanko katsoa sinuun, uskallanko katsoa tarkemmin, miltä näytät. Vaunu pysähtyy, astun ulos laiturille. Katson sinua ikkunan läpi. Katsot takaisin ja hymyilet. Hymyilen takaisin.
Aika kuluu, enkä silti saa sinua mielestäni. Olen jo palannut matkaltani. Kukahan oikein olet? Todennäköisyys törmätä sinuun toiste tuntuu häviävän pieneltä miljoonan ihmisen metropolialueella. Se on melkein kuin voittaisi lotossa.
Mutta joka viikko jotakuta onni potkaisee. Aina joku voittaa.
Ehkä se olen tällä kertaa minä?
Pohdin mielessäni, että olinko varmasti muistanut sammuttaa kaikki sähkölaitteet ja pakata kaikki tarvittavan mukaan. Reppuni oli ääriään myöten täynnä. Vaihtovaatteet, hygieniatarvikkeet, puhelimen laturi, passi. Olin matkalla Sörnäisiin, jossa lounastin ystäväni kanssa ennen lähtöä lentokentälle.
Vasta siinä vaiheessa, kun tarkastajat astuivat vaunuun Hakaniemessä, huomasin sinut. Katseemme kohtasivat, kun ojensimme matkakorttimme tarkastajia kohti. Minun korttikoteloni oli vihreä, sinun vaaleanpunainen. Hymyilit.
Vaunun päädyssä rullasi teksti: Sörnäinen, Sörnäs. Minun pysäkkini. Pitää nousta. Kuulutuksia en kuule, sillä musiikki peittää ympäristön äänet. Istut jalat ristissä ja estät kulkuni ulos. Katseemme kohtaavat jälleen, kun nousen penkiltä. Pyydän katseellani tietä. Hymyilet taas ja annat tietä. Hymyilen ujosti takaisin kiitoksen.
Seison ovensuussa odottaen junan pysähtymistä. Mietin, uskallanko katsoa sinuun, uskallanko katsoa tarkemmin, miltä näytät. Vaunu pysähtyy, astun ulos laiturille. Katson sinua ikkunan läpi. Katsot takaisin ja hymyilet. Hymyilen takaisin.
Aika kuluu, enkä silti saa sinua mielestäni. Olen jo palannut matkaltani. Kukahan oikein olet? Todennäköisyys törmätä sinuun toiste tuntuu häviävän pieneltä miljoonan ihmisen metropolialueella. Se on melkein kuin voittaisi lotossa.
Mutta joka viikko jotakuta onni potkaisee. Aina joku voittaa.
Ehkä se olen tällä kertaa minä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sano se ääneen
Toivotan sulle onnea! Tuota samaa pohdin törmätessäni nykyiseen kumppaniini ohimennen vajaa 3 vuotta sitten. Puolen vuoden ajan hän putkahteli näköpiiriini milloin missäkin (Helsingissä) ja useiden katseidenvaihdon sekä ujon "hein" jälkeen hän rohkaistui pyytämään numeroani ja tässä ollaan; onnellisia ja rakastuneita. Joskus mahdottomasta tulee mahdollista; pidä vain silmät auki äläkä lakkaa toivomasta