Olen surullisena seurannut todella monta vuotta, miten helluntailaisuus - ei-helluntailaisuus hiertää lähes samanikäisten hieman alle 30 vuotiaiden veljesten välejä.
Toinen helluntailainen, joka on kaikessa ollut uskovaisen äitinsä suosikki - "kultapoika" uskonsa ja "oikeiden" elämänarvojensa vuoksi.
Raamattu, uskovaisten illanvietot ja naimisiin heti tyttöystävän tapaamisen jälkeen.
Isoveli elää "uskonnoista" riippumattomana ns. normaalin nuoren elämää, johon kuuluvat toisinaan mm. kauniin kesäillan terassikelit, railakkaat saunaillat ja avioliitto vasta lähes yhdeksän vuoden seurustelun jälkeen (josta lähes kuusi vuotta avoliitossa).
Isoveli kuuli vuosia elävänsä väärällä tavoin, vääränlaista elämää, vääränlaisten ystävien kanssa.. Ja elävänsä susiparina synnissä tyttöystävänsä kanssa! Minä siis se tyttöystävä.
Me olimme veljen mielestä toisiimme sitoutumattomia, kun emme menneet naimisiin vuosiin - hänkö meitä kahdeksan vuotta yhdessä olleita sitoutuneempi, kun vuoden jälkeen muuttui vapaasta poikamiehestä aviomieheksi? Avoliiton ja avioliiton erona on toki se yksi I-kirjain, mutta rakkaus taitaa olla sama meille ei-uskovaisille ja helluntailaisille? Vai??
Me emme menneet naimisiin vain päästäksemme sänkyyn helluntailaisten mukaan "laillisesti". Meille riitti sitoutumus toisiimme ja usko siihen, että haluamme olla yhdessä.
Isoveli, minun mieheni, kokee olevansa voimaton. Mistä puhua, kun toinen vetää joka tilanteeseen uskonnon ja raamatun? Tarjoaa "oikeita" elämänohjeita!
Mistä kertoa veljen veljelleen- terassi-illasta, tupareista, ystävien kanssa vietetyistä hetkistä (lisää syntisiä avopareja, naisia kaatavia poikamiehiä)? Ulkomaanmatkan valokuvatkin on näytettävä harkiten - ettei vain satojen kuvien joukosta pilkistä ainoatakaan kuvaa illanvietosta oluttuopin ääressä.. Kaikkea on varottava, jokaista sanaa, jokaista lausetta. Tai vaihtoehtoisesti nähtävä hapan, tympääntynyt ilme - "minä olen parempi"
Miten mikään voisi olla normaalia, jos jatkuvasti on oltava varpaisillaan?
Kaksi veljestä, lapsena todella hyvät ystävät, nyt ei mitään puhuttavaa - onko uskonto todella tämän arvoista?
Enkä kaipaa mitään Jumala rakastaa meitä jokaista- paasausta, kyllä sitä on tässä vuosien mittaan tullut riittävästi!
Toinen helluntailainen, joka on kaikessa ollut uskovaisen äitinsä suosikki - "kultapoika" uskonsa ja "oikeiden" elämänarvojensa vuoksi.
Raamattu, uskovaisten illanvietot ja naimisiin heti tyttöystävän tapaamisen jälkeen.
Isoveli elää "uskonnoista" riippumattomana ns. normaalin nuoren elämää, johon kuuluvat toisinaan mm. kauniin kesäillan terassikelit, railakkaat saunaillat ja avioliitto vasta lähes yhdeksän vuoden seurustelun jälkeen (josta lähes kuusi vuotta avoliitossa).
Isoveli kuuli vuosia elävänsä väärällä tavoin, vääränlaista elämää, vääränlaisten ystävien kanssa.. Ja elävänsä susiparina synnissä tyttöystävänsä kanssa! Minä siis se tyttöystävä.
Me olimme veljen mielestä toisiimme sitoutumattomia, kun emme menneet naimisiin vuosiin - hänkö meitä kahdeksan vuotta yhdessä olleita sitoutuneempi, kun vuoden jälkeen muuttui vapaasta poikamiehestä aviomieheksi? Avoliiton ja avioliiton erona on toki se yksi I-kirjain, mutta rakkaus taitaa olla sama meille ei-uskovaisille ja helluntailaisille? Vai??
Me emme menneet naimisiin vain päästäksemme sänkyyn helluntailaisten mukaan "laillisesti". Meille riitti sitoutumus toisiimme ja usko siihen, että haluamme olla yhdessä.
Isoveli, minun mieheni, kokee olevansa voimaton. Mistä puhua, kun toinen vetää joka tilanteeseen uskonnon ja raamatun? Tarjoaa "oikeita" elämänohjeita!
Mistä kertoa veljen veljelleen- terassi-illasta, tupareista, ystävien kanssa vietetyistä hetkistä (lisää syntisiä avopareja, naisia kaatavia poikamiehiä)? Ulkomaanmatkan valokuvatkin on näytettävä harkiten - ettei vain satojen kuvien joukosta pilkistä ainoatakaan kuvaa illanvietosta oluttuopin ääressä.. Kaikkea on varottava, jokaista sanaa, jokaista lausetta. Tai vaihtoehtoisesti nähtävä hapan, tympääntynyt ilme - "minä olen parempi"
Miten mikään voisi olla normaalia, jos jatkuvasti on oltava varpaisillaan?
Kaksi veljestä, lapsena todella hyvät ystävät, nyt ei mitään puhuttavaa - onko uskonto todella tämän arvoista?
Enkä kaipaa mitään Jumala rakastaa meitä jokaista- paasausta, kyllä sitä on tässä vuosien mittaan tullut riittävästi!
Vastaukset 21
Vanhimmat
uskovainen äiti joka on oikeasti uskossa, rakastaa kaikkia omia lapsiansa yhtäpaljon.
Voihan olla niinkin, että lapsi ja äiti ovat keskenään niin erilaisia luonteita, että ristiriitoja ja väärinymärryksiä tulee sen takia.
Jospa äiti haluaa kannustaa tätä uskovaista nuorta miestä jaksamaan elää uskossa, ja toivo, että toinenkin poika olisi edes vähän kiinnostunut uskonasioista.
Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta tuomita toista, se kuuluu Jumalalle.
Veljekset eivät taida jotenkin osata keskustella syvällisesti, ja on valitettavaa, että he eivät enää ole hyviä ystäviä keskenään.
Ehkä hekin ovat erilaisia luonteenpiirteiltänsä, ja onhan sillä sinun rakkaallasi nyt kuitenkin sinut, ja sinulla on hänet. Voithan olla vaikka iloinen siitä asiasta.
Uskonasia on asia, johon toinen uskoo, ja toinen ei, mutta ei sen pitäisi antaa vaikeuttaa heidän välisiä suhteitaan.
Voihan sille uskossa olevalle sanoa, että älä tuomitse toisia, vaan rukoile veljesi puolesta, koska eihän ihminen voi mihinkään muuttua jos ei niin tunne sydämmessään!
Toivottavasti he kuitenkin tulisivat toimeen vielä joskus.
Voihan ne kuvat jättää näyttämättä jos tuntuu että toinen suhtautuu niihin "nurjasti".
Sanoo vaikka että jotakin voisi jättää omaksi, henkilökohtaiseksi salaisuudeksi.
Rakenna sinne sellainen muuri kun israilissa on ,mut tee kymmenen metrii korkeempi,että se saaste ei tuu teidäntontille.
Jo äiti on uskovainen niin silloin toisen pojan kohdalla tämä saattaa osaltaa selittää miksi hänestä tuli uskonnon uhri.
Ihmisten mielissä ja ajatuksissa niitä muureja monta kertaa löytyy, eikä tarvitse olla Israelilainen, vaan ihan kuka tahansa, uskovainen taikka ei uskovainen.
Mistäpäs sitä voisi jonkun ihmisen perhe-elämästä mitään tietää, olihan pojat ystävyksiä nuorena.
Kun on porukan liepeillä joojoomiehenä, niin hyvin menee. Ollaan melkein ystävällisiä. Eletään kai toivossa, että tuo tekee parannuksen ja tulee vl-sakkiin mukaan.
Mutta kun tekee jotain repäisevää heikäläisten mielestä, niin johan alkaa tulla paheksuntaa ja kieroon katsomista. Vaikka hengellistä! Ei siis edes maailmallista menoa.
Minä menin käymään erään muun suunnan kesätapahtumassa, niin se oli joillekin vl-sukulaisille liikaa.
Menen kuulemma kauemmas oikeasta uskosta, kun käyn kurkuilemassa muiden uskovaisten touhuja. Pelkäävät kai, että saan sieltä jotain hengen ruokaa. Eikä heidän tarjoamisensa sitten kelpaakaan?
Pakko kuitenkin pahoittaa heidän mielensä ja mennä sinne, mistä löytää hyväksyntää ja rakkautta.
Monilla veeällillä suhtautuminen tuntuu olevan jotenkin varauksellista ja torjuvaa minua, ulkopuolista kohtaan. Vaikka olen lähisukulainen.
Tärkeintä on sydämmessä oleva usko, eihän Jeesuskaan opettanut kirkoissa vaan paljaan taivaan alla...!
Vastauksesi on käsittämätön. Miten tuo raamatunkohdan lainaus liittyy perhesuhteisiin?
Uskovaisena on näköjään helppo olla. Avaa vain raamatun ja nappaa sieltä jonkun lauseen, niin ei tarvitse ajatella yhtään mitään. Vastuu siirtyy sitten lukijalle, joka syyllistetään sillä, että hän ei ymmärrä raamattua.
Totta kai usko on tärkeintä.
Mutta se, että sukulaiset asenteillaan paheksuvat toisen vakaumusta tai uskonnon harjoittamista, on jo ihmisen perusoikeuksien loukkaamista.
Ei sitä käräjille voi viedä, sen verran hienovaraista se on. Mutta aivan tarpeetonta ja sukulaisten välejä viilentävää!
Ei ketään ymmärtämättömyyden takia sentään syyllistetä!
Laitoin tuohon alemmas vahingossa väärään kohtaan tuon Raamatusta sanomani asian.
Kyllä sinulla on oikeus etsiä omaa tietäsi ilman että kukaan katsoo kieroon.
Itse olen helluntailainen, ja päädyin siihen etsintäni tuloksena.
Toivottavasti sinäkin löydät mukavamman paikan josta voit rukoilla/palvella Jumalaa.
Onnea etsinnällesi jos vieläkin etsit!
Tärkeintä on usko.
Oliko tämä vastaus nyt sellaisempi kuin odotit?
Kirjoituksesi on malliesimerkki kristinuskon vaikutuksista. Jopa vanhempien ja lasten välit menevät poikki, kun toinen osapuoli luulee omaavansa "oikean" uskonnon.
Olen pahoillani, että en osaa antaa neuvoja tuollaiseen tilanteeseen. Nähdäkseni ainoa keino konfliktien välttämiseen on seurustella näiden oikeauskoisten kanssa niin vähän kuin mahdollista. Heille näyttää riittävän oma seuransakin, joten ei teidän tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.
Kirjoituksesi antaa lisävarmuutta kaikille meille, jotka eivät usko jumaliin ja niiden hyväätekeviin vaikutuksiin ihmisissä.
Olen toista mieltä, mutta jos kerran se veli ei voi olla normaalisti ystävä koska toinen ei ole uskossa, niin ikäväähän se on nähdäkkään, jos touhu menee ylenkatseeksi puolin taikka toisin.
Uskossa olevien ei kuulu arvostella eikä korottaa omaa itseään, vaan hänen kuuluisi rakastaa ja rukoilla toisen veljen puolesta!
Olen seurannut keskustelua lähes alusta saakka sivusta ja nyt on pakko
kertoa oma, niin järkyttävän samankaltainen kokemukseni.. Itseasiassa
minulla menee suorastaan kylmät väreet sinun kokemustasi lukiessa - voisit
olla minä. Vaikkakin toisaalta näitä keskusteluja lukiessa huomaa, että
useat kärsivät uskon tuomista eroista läheisissä ihmissuhteissa, joten
emme taida olla ainoita. Valitettavasti.
Tämä olisi voinut olla myös minun tarinani, vaikkakin ehkä hieman vähemmän
kärjistettynä - meillä erona vain se, etteivät uskovaiset vanhemmat enää
vuosien jälkeen tee samankaltaista erottelua poikiensa välillä kuin
aikaisemmin.
Minun tilanteessani veljekset ovat hieman nuorempia; oma mieheni on 28.v
ja hänellä on veli vasta 25.v. Pojat ovat olleet nuoruusvuosiin saakka
kavereita keskenään, mutta sitten toinen alkoi kulkemaan helluntailaisten
porukassa ja toinen ns. tavallisten nuorten porukassa. Ja viimeistään
silloin, kun isoveli alkoi nuorten iltojen sijasta viihtymään
nuorisoseuran tansseissa, oli hän perheensä musta lammas.
Pikkuveli avioitui lähes heti tyttöystävänsä tavattuaan, kun me
puolestamme odotimme kahdeksan vuotta. Mekin siis suorastaan ryvimme
synnissä! Sinun tavoin emme sentään ennättäneet tehdä sitä yhdeksää vuotta
;)
Seksi oli kuuma peruna seurustelumme alkuvuosina - mieheni äiti kävi mm.
aamuyöstä hakemassa makuuhuoneemme lattialta kondomin ja nähdessään
laukusta pilkottavia pitsisiä alusvaatteita, hän työnsi ne aina
ohimennessään laukkuun näkymättömiin. Pikkuveli vihjaili etenkin yhteen
muutettuamme (kolmen vuoden seurustelun jälkeen) avoliiton syntisyydestä.
Koomista oli, että hän itse muutti yhteiseen asuntoon vaimonsa kanssa
muutama viikko ennen häitä. Ja öitä viettivät yhdessä jo puoli vuotta
ennen avioitumistaan. Joopa joo, kuten täällä jossakin toisessa
ketjussakin kommentoidaan, että toisia voidaan kyllä ohjeistaa, mutta
sitten itse toimitaan toisin. Tässä tyyppiesimerkki kohdaltamme.
Itse muuten muistan myös tuon sitoutumiskeskustelun! Minua harmitti
todella paljon, kun ko. pikkuveljen avioituessa kuulin hänen suuremmasta
sitoutumisestaan ja vertasi siis omaa parisuhdettaan meidän
parisuhteeseen. Opetetaankohan se jotenkin seurakunnassa, että omaa
suhdetta on korostettava ja parisuhde ilman avioliittoa (olipa se siis
miten pitkä, pysyvä ja onnellinen tahansa) ei voi olla kovinkaan
sitouttava? Itse olin hyvin loukkaantunut, kun minun ei uskottu olevan
sitoutunut ja vain siksi, etten ollut opiskelujen ja usean eri työn
keskellä valmis suunnittelemaan häitä. Miestäni kyllä rakastin silloinkin!
Me olemme kokeneet myös saman puhumattomuusongelman, sillä toisinaan
meillä ei yksinkertaisesti tunnu olevan sanottavaa toisillemme. Onneksi
pikkuveli sai lapsen, joten se ehkä hieman pehmentää yhteisiä tapaamisia!
Mikä avuksi, samoin voisin kysyä minä. Itse olen omien sisarusteni kanssa
läheisissä väleissä ja toivoisin, että miehellänikin voisi olla tunne
läheisestä veljestä, kun hänellä ei edes ole kuin se yksi ja ainoa veli.
Jenna, pidän sinulle peukkuja ja toivon jaksamista. Tiedän, mitä sinä käyt
läpi ja millaisia ajatuksia pyörittelet mielessäsi.
Jenna, miten kaukana toisistaan veljekset asuvat? Meinaan, että meillä eräs asioita hieman helpottava seikka on se, että veljesten (ja samoin
lapsuudenkodin) välillä on pitkät etäisyydet asuessamme aivan eri puolilla Suomea. Kun kävimme useammin lapsuuden kodissa, tilanne kärjistyi enemmän. Nyt pysymme sentään muodollisissa väleissä. Ja toisinaan on mukava nähdäkin toista, kun ei se ei ole ns. "pakko".
Etäisyys noin 30kilsaa, mutta täällä stadin tietämissä ihan riittävä matka. Ei todellakaan nähdä päivittäin!
Mieheni haluaa kuitenkin nähdä äitiään melko usein hänen tekemästään arvoasettelusta huolimatta, joten tämän vuoksi olemme pakotettuja toisinaan kohtaamaan myös veljen kanssa.
Keskustelkaa nyt hyvät naiset miehienne kanssa siitä, että ihmissuhteissa ylipäätään kannattaa asettaa tietyt RAJAT persoonien välille. Se koskee sekä tätä veljien välisiä suhteita että ehkä myös teidän omaa suhdettanne miehiinne. Toisella ei ole oikeutta hyökätä tunkeilevasti toisen persoonan rajan yli koko ajan. Näitten ei-hihhuli-veljesten kannattaa tehdä täysin selväksi uskoville veljilleen, että näiden käännytysyritykset ja uskonnollinen moralisointi on samaa kuin keittäisivät paskanmarjakiisseliä. Mitä kovemmalla äänellä, sen parempi!
Mitä hyötyä karjumisesta on? Minua sellainen toisinaan jopa inhottaa!
Noita asioita tapahtuu myös muissa uskoissa. Onneksi minulle ei perheeni tule tuputtamaan uskoaan, vaikka heillä semmoinen onkin, minulla ei. Mutta en minä kyllä heille mitään baarireissuja tms kerrokaan, ei ole tarvetta. Löydän puheen aihetta jostain muustakin kuin sellaisista, jotka eivät kuulu heidän elämään.
Voisiko miehesi mitenkään saada sanotuksi veljellensä, että heidän välillään ei siitä lähtien enää puhuttaisi uskon asioista. Heillä kun on niistä niin eri käsitykset ja aina vaan tulee "riitaa", jos niistä puhuu. Eikö jokainen voisi elää omanlaistansa elämää, toisten niihin puuttumatta. En sitten tiedä kuuluuko helluntalaisuuteen se, että täytyy uskon vuoksi tuputtaa sitä asiaa koko ajan ei-uskoville...
En nyt tähän kirjoita kokonaista vuodatustani uskontojen "sairaudesta", mutta voithan toki lukea sen tuolta vähän ylempää. Juuri teidänlaisille ihmisille sen olen mm. tarkoittanut.
Voihan sitä vetää tarinaa vaikka luolamiehistä, mutta kuitenkin on järjetöntä väittää, että usko olisi sairautta vain siksi kun et itse sitä ymmärrä.
Tiedän uskovaisia ihmisiä jotka eivät ole mieleltään viallisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä.
Ja jos tulee ongelmia uskonsa kanssa, niin eikö ole uskontoon liittyviä terapeutteja taikka muita ammattioauttajia jotka voisivat olla avuksi?
Mutta usko on hullutus niille jotka eivät itse usko...!