Mieheni kuoli yllättäen keuhkosyöpään. 2 kuukauden sisällä. Ei tiedetty mitään (ravasi lääkärissä mutta sanoivat että olet rasittunut ja noin edelleen). Olimme 17 vuotta yhdessä. En sen jälkeen ole palon lääräreihin luottanut.
Never forgotten.
seventyone1
390
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jännä juttu, ettei mieheni (44 vuotias) edes polttanut tupakkaa. Mutta vaikeaa tämä vieläkin on koska kaikki tämä tapahtuoi niin lyhyellä ajalla.
Lämmin osanottoni suureen suruusi. Olet varmasti tapahtuneen jälkeen aivan shokissa, et ymmärrä että tapahtunut on totta ja että miehesi on poissa.
Elämä on niin epäoikeudenmukaista, on niin väärin että tupakoimaton ihminen kuolee "yllättäen" keuhkosyöpään.
Sinun tilanteesi on vielä vaikeampi kun minun. Saimme aikoinaan neurologilta kylmän diagnoosin, että miehelläni on ALS ja hän voi kuolla minä hetkenä tahansa.
Minun mieheni kuitenkin eli diagnoosin jälkeen vielä 1,5 vuotta, joten meillä oli aikaa sanoa kaikki se, mitä oli vielä sanomatta.
Voimia sinulle, ystäväni. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ahdistus, suru ja ikävä helpottavat ajan myötä ja muistot yhteisestä ajastanne muuttuvat kantavaksi voimaksi. Suru kulkee mukana niin kauan kuin elonpäiviä riittää, mutta sen kanssa oppii elämään. Tämän tiedän omasta kokemuksesta.
Nyt mieheni kuolemasta alkaa olla viisi vuotta ja olen eläköidyttyäni juuri paluumuuttanut juurilleni 45-vuotisen poissaolon jälkeen. Nykyään pystyn muistelemaan miestäni ja yhteistä elämäämme jo hymyssäsuin.
Keuhkosyöpä on usein yllättävä. Enoni kuoli kymmenen vuotta sitten. Hänelläkin alussa väsymystä, huomaamista ja jotain röhää ja oireet kuin kroonisessa yskässä. Hän oli tupakkamiehiä
Osanottoni. Se vain lohduttaa, että miehen ei tarvinnut kitua pitempää aikaa.