Olenko masentunut?

Ihminen joka ajattelee ja yrittää itsemurhaa on jollain tapaa masentunut. Vielä sinua surettaa tuo läheisen kuolema niin paljon, että et saa itsesäsi likkeelle kodin ulkopuolelle? Minkä ikäinen olet? Onko tuo itsemurhayritys ollut äskettäin?

19 olen ja en ole siis yrittänyt itsemurhaa. Osastolle jouduin psykoosin takia. Tuntuu siltä kuin voisin jopa hieman parantaa elämänlaatua, mutta ei vain huvita.

Kun alat puuhastelemaan ja tartut tuohon tuntemukseen että voisi jopa olla helpottamaankin päin niin nälkä kasvaa syödessä. Kun alat tekekemään vähänkin milenkiinoista ja järjestät ohjelmaa päiviisi niin elämänhalusi alkaa koheta. Tosilla surutyö vie pari vuotta. Jospa se sinullakin nyt on voitonpuolella.

hei! Voimia ja siunausta elämääsi. Olet kokenut läheisen menetyksen ja se on aina traaginen ja traumatisoiva asia. Sitä ei pidä väheksyä.
Tosin ei pidä jäädä murehtimaankaan liikaa. Ehkä et ole itsellesi antanut tarpeeksi aikaa surra kunnolla? Itkeä..muistella läheistäsi..olet ehkä yrittänyt työntää surun sivuun ja jatkaa hammasta purren painavalla asenteella. Suosittelen sinua menemän kallonkutistajien ja muiden psykologien sijaan kertomaan tämän jollekin seurakunnan vanhimmasta pastoreista. Luottamuksellisesti voisit avautua ja heittää synkkyytesi ja murheesi pastorille, joka antaa murheesi ja synkkyytesi JEESUKSELLE. HÄN RAKASTAA SINUA. VOIMIA

Kannattaisiko käydä TK lääkärillä ja sieltä psykan puolelle.
Jos ei muuta, niin saisit ainakin sielullesi rauhan, että onko masennusta vai ei. Jos kyseessä on masennus, niin tulisi ainakin apua sieltä.
Mutta mitä itse tiedän läheisen kuolemasta. Oma isä ja Äiti on kuollut jo 5 ja 8 vuotta sitten, niin ei se tuska koskaan häviä, sen kanssa oppii vain elämään. Itse olen nyt 40 vuotias ja joka päivä ajattelen vanhempiani, joskus lämmöllä ja joskus "kiukuttelen"...

Mutta zemppiä, käy tohtorilla, niin se saattaa jo laukaista paranemisen, kun saa "paskatulpan" pois päästä...

Ei huvita, halusin tappaa itseni, osastollakin ollut, etkä ole masentunut?
Tuollaisen olotilan nimi on masennus, kuinka syvä, sen lääkäri osaa sanoa.

No ei tuohon ole mitään yhtä ja ainutta vastausta, kaikki on yksilöllistä. Joku erakkoluonteinen ja siinä hyvin onnellinen voi toisen mielestä olla erittäin masentunut ja itsemurhakandidaatti jolle pitäisi tehdä jotain välittömästi auttamiseksi ja taas joku kaikkien ilopilleri romahtaa joku päivä seinään tai tekee jotain radikaalimpaakin eikä kukaan ole huomannut mitään ikinä.

Mutta muotoillaan näin: Jos alkaa ympäristö jostakin muutoksestasi "paljon" (suhteellinen käsite toki) tiedustella ja kysyä onko kaikki hyvin ja/tai itse huomaat turhan paljon miettiväsi asioita negatiivisesti, mikään ei huvita ja kaikki on harmaata.. Niin voihan jotain tilapäistä tai vähän päälle enempi jäänyttä ollakin. Itsekin olen koko kolkytviisvuotta tähän asti kestäneen elämäni aikana ollut isäukolta perityn "pessimisti ei pety ja kuivalla huumorilla pärjää pitkälle" -tapainen persoonaltani. Usein kysynyt joku itseltäkin huonommin tunteva, että hei onks kaikki ihan ok? Mutta kyllä sen sitten itse tuntee ja huomaa jos ei ole, mitä asioita liikaa miettimään edes ja siinä se pää vasta leviää.

Jos sinusta tuntuu, että jotain on pielessä, tee asialle jotain. Jos taas tuntuu että "no kyllähän tää tässä menee ihan", niin sitten anti mennä vaan etiäpäin. Jotenkin koko nykyaika on muutenkin vähän vääristynyt mielestäni, koska valitat mitä tahansa suunnilleen niin kyllä sille joku F-koodillinen diagnoosi tai sen alalajin alalajin sivutyyppi löydetään. Eli kaikki pitää jotenkin heti laittaa muottiin. Semmoista "no ihmiseloon nyt kuuluu, että joskus on vähän harmaampaa kuin joku toinen hetki/aika" -perustervettä systeemiä ei tunnu enää olevan. Ja jos menet valittamaan väsymystä ja vartin juttelun jälkeen tuntematon lääkäri merkkaa kysymysmerkillä lievän masennuksen, antaen jotkut mielialalääkkeet ja ota nyt tosta vaikka yks aamulla ennen ku lähet töihin, kouluun tai mitä nyt elämässä teetkin. -Vähemmästäkin jo ihminen omalla ajattelullaan saa itsensä sairaaksi.

Ja ei se nyt sairaalassaolokaan sitä kerro joka takana joskus aikanaan, että onko nyt sitten taas joku vika tai ongelma eli ei sitä kannata aatella, "taas..." -ajattelulla. Henkiset jutut nyt sama kuin fyysisetkin. Joku saa pari sydäninfarktia ja toipuu ajallaan maratoonariksi vaikka on sitä ennen harrastanut pianonsoittoa. Joku taas pienten rytmihäiriöiden jälkeen toteaa että no ny on pumppu romuna loppuiän, eikä voi urheilla enää mitään. Lopettaa sulkapallonpeluun joka on aina tehnyt onnelliseksi ja virkeäksi, vaikka lääkärikin sitä suosittee kunnon ylläpitämiseksi eikä mitään esteitä. Eli kaikki on suhteellista ja itsehän kukin päättää omasta elämästään.

Mielenasioita! Mielenasiat on opetettu ihmisille ja tunteet on tehokas keino manipuloida ihmisiä. Keskity elämässä konkretiaan esim. riittävä ravinto ym. vastaavia.

Lääkäriin kannattaa mennä tuossa tilanteessa. On nykyään hyviä lääkkeitä masennukseen, tiedän kokemuksesta.

Mitäpä tuolla meinasit

masenuksen oireet täysin!!!! uudestaan vaan psykiatrin puheille..... !! kyllä apua saa! mut moniko sitä hakee ajoissa!!? :( nyky yhteiskunta osaa piiputtaa nuorison! prokratiallaan !!! ja kovemmankin duunarin........ :(

Tämähän se onkin fiksu paikka kyselle sairauksistaan. Mitähän jos menisit lääkäriin

itse olen menettänyt lapsen ja tiedän miltä läheisen menettäminen tuntuu,omalla kohdalla meni pitkä aika ennenkuin pystyin puhumaan edes kellekään tuntemuksista.kyllähän tuollaiset asiat masentavat,mutta aina täytyy muistaa että asioiden kanssa täytyy oppia elämään ja sopeutumaan,vaikka ne ei aina reilulta tunnukaan.silä tavoin ainakin minä olen päässyt elämässä eteenpäin.masennukseen saattaa liittyä pelko hylätyksi tulemisesta eikä näin ollen halua hakeutua toisten seuraan,ikäänkuin suojelee itseään etukäteen mahdolliselta mielipahalta..jotkut kyllä viihtyvät itsekseenkin eikä tarvi ihmismassaa ympärilleen asioita tehdessään,miten mukavalta itsestään tuntuu :) luulisin että sinun kohdalla kannattaa vielä olla ammatti-ihmisiin yhteyksissä että elämänlaatu paranee mielialan kohennuttua ja varmasti sen myötä jaksaa taas olla yhteyksissä ja tehdä kavereidenkin kanssa hauskaa :) voimia!!

olet, niinkuin kaikki muutkin jotka tänne kirjoittelee...

Yhteinen isänmaamme myyty raha-unionille.Masentaa isänmaan petturien takia.Olemme kuin koiria omassa maassamme.Selittäkää mitä vain japuhutte paskaa.

Suru on usein pitkä prosessi joista selviämme - tai oikeastaan emme selviä ikinä, mutta opimme elämään sen kanssa.

Elämänhalusi on nolla, jonka takia toivon Sinulle voimia että kaikki kääntyisi parempaan suuntaan. Ammattiauttajia tuossa edellä on jo ehdoteltukin ja ehkä ne värit palaavat pikkuhiljaa elämään vaikka keskusteluavun myötä, mutta jos on vaikea masennus, seulahan tehdään yleensä heti, niin ehkä se voisi jonkulaisen lääkeavun turvin päästä pahemman yli, ikusestihan masennuslääkkeitäkään ei toki syödä.

Mun mielestä ihminen voi näillä palstoilla kysellä ihan mitä vain, kaikilla ei välltämättä ole muuta kanavaa, mutta tietysti arvostelijan mielipidekin on aina ok, ehkä hänelläkään ei ole muuta paikkaa aukoa päätään:)

Löytyisiköhän paikkakunnaltasi tai joltain toiselta paikkakunnalta sururyhmää, jossa saisit vertaistukea. Siellä ei tarvitsisi selitellä ensin. Esim. tällaisia löytyy ainakin joiltain paikakunnilta:

http://www.heinolanseurakunta.fi/apua_elamaan/diakonia/sururyhma

Tuo kaksi vuotta on vielä kovin vähän aikaa menetuksessä. Anna itsellesi aikaa ja lupa surra. Lisäksi olet vielä nuori. Tuossa iässä on vaikeaa käsitellä surua, kun elämä on murrosvaiheessa muutenkin. Olet nyt läpi käynyt ison asian, jota muut samanikäisesi eivät ole, joten heidän on vaikea asettua asemaasi ja taas sinulle heidän elämänsä voi tuntua "pinnalliselta".
Sinulla on vielä kuitenkin paljon edessä ja oma tehtäväsi tässä elämässä. Joskus samanhenkisten ystävien löytäminen voi auttaa asiassa (kokeneet saman asian).
Voimia sinulle ystäväiseni. Koita jaksaa päivä kerrallaan, hakeudu ihmisten, vaikka vanhempien sellaisten lähelle, kuuntele ja katsele elämää.
Suru menee vähitellen taka-alalle. Halaus sinulle.

Esiinnyt kuvalla (miten tallinen surffaaja saa liitettyä kuvan, muuten???), kirjoitat minämuodossa, KUKA OLET? Varmaan joku haluaa tietää, niinkuin minä, jos haluaisi lähettää viestin sinulle. Jos olet olemassa....

Varmaan suoli24.fi kehittää näitä "kiinnostavia aiheita", joku (montako palkkalistoilla??) istuu ja keksii mikä "kiinnostaisi", jotta saisi mahdollisimman paljon "kiinnostuneita" "OSALLISTUMAAN KESKUSTELUUN".... jotta voivat kerskailla miten monta tuhatta "keskustelijaa täällä liikkuu.... hyi hitto!

Ja, kuten edellisisistä viesteistä näkyy, moni lankeaa tähän kuoppaan.... eikö?
Oikein panostavat tunteillaan, "ymmärtävät"....
OLETKOHAN OIKEASTI OLEMASSA? Epäilen kovasti....

Kaikki on valetta. 900000 profiilia, joista 99% ei ole ollut käytössä kuin yhden kerran!

Kyllä se siitä sitten kun ajattelee positivisesti. Olen ollut kai jollain tavalla masentunut aikoinaan nuorempana. Kärsin paniikkihäiriöistä aikoinaan. Nuorena olin töissä asiakaspalvelutehtävissä ja työpaikalla tunsin itseni turvalliseksi ja tulin toimeen ihmisten kanssa. Kotiin päästyäni linnoittauduin aina siihen asti kunnes työt alkoivat ja oli äärimmäisen vaikeaa käydä ulkona.

Ihmisen elämä on kuitenkin niin lyhyt ja yllätyksiä täynnä, että kannattaa kaivaa se elämänilo vaikka väkisin, vaikka pienistä asioista aloittaen. Kaksi parasta kaveria on jo lähtenyt kolmekymppisinä. Toinen sairauden ja toinen omankäden kautta. Niitä itkin aikani ja nyt olen hyväksynyt ne osana elämääni.

Nykyään olen sinut itseni kanssa.

Elämä on lahja mitä tulee kunnioittaa.

Kun olet ollut pari vuotta sairiksella vakavan masennuksen perusteella niin viimeistään vakuutuslääkärit papereita katsomalla toteavat että ei sinua mikään vaivaa. Jos olisit heti jäänyt sairikselle olisit nyt terveen kirjoissa.

Masennusta itselleni kuvaa hyvin musta pimeys mörkö joka asettuu sieluun.

T. Musta pimeä mörkö

Mulle masennus on ollut tuttu "kaveri" myöhäisestä teini-iästä asti. Ravasin alle kaksikymppisenä psykologilla ja pahin masennusjakso oli siinä 17-19 -vuotiaana. Vielä senkin jälkeen oli aikajaksoja jolloin mulle iski paniikkikohtaus aamuöisin ja niitä sitten rupesi pelkäämään illalla ennen nukkumaan menoa jo etukäteen. Tuli lieviä nielemisongelmia ns. psykosomaattisia oireita jotka oli kiusallisia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa esim. syömiset ruokaloissa. Pahimpaan aikaan mulle tuli inhottavia ajatuksia: mitä jos ajan autolla ja vain vähän käännän vastaantulevien kaistalle niin POKS nokkakolari ja henki pois, pelkäsin autolla ajamista. Isännällä oli pistooli kaapissa ja ajattelin: olisi se vaan niin helppoa, osoittaisi aseella itseensä päähän ja PAM! henki pois. Missään vaiheessa en kuitenkaan suunnitellut tappavani itseäni, mutta nuo ajatukset pelottivat mua ja siirsin ne syrjään.

Sain lääkityksen joka vasta pari vuotta vaihdettiin SSRI -lääkkeestä SNRI -lääkkeeseen, se toi hieman muutosta laiskaan oloon ja lieviin sosiaalisten tilanteiden pelkoihin.

Nykyään tilanne on paljon parempi ja tietenkin elämän tilannekin on eri. Käyn yhä psyk. polilla, mutta harvakseltaan ja syön SNRI -lääkettä. Kaikki on ihan mallillaan, mutta vieläkin tulee päiviä jolloin on alakuloa, väsyttää ja hermot on kireellä. Näin keväällä huonoina päivinä ahdistaa ja ärsyttää nähdä ihmisiä iloisina ja haluaisi toisille vaan pahaa, eli vieläkin on havaittavissa jonkinmoisia oireita, liekö persoonallisuushäiriötä taustalla.
Kaikenkaikkiaan olo on parempi ja toki tehtävää tämän ongelman kanssa on vieläkin, on hyviä ja huonoja päiviä, mutta elämä on haasteita täynnä ja vaikeudet voi voittaa.

Mä en halua vähätellä mitään, mutta tuo on normaalia, että sitä masentuu, kun jotain surullista tapahtuu, se on vaan elämää se, joka ei siis ole masennusta.

Mutta tuo itsemurhan yrittäminen voisi viittaa ainakin lievään masennukseen. Sitä en sitten tiedä, että tarpeeksi kun ihminen ajattelee miettii sitä masennusta, niin sitä voi itse uskoa lopulta. :/ emt

Poikakulta... masennuksella on monta nimeä, nykyaikana käytetään ehkä liiankin herkästi sanaa masennus sellaisistakin asioista, joissa alakuloisuus ja mielialan lasku on elämänkriiseihin kuuluva asianmukainen reaktio. Menetys ja suru. Asioiden pohtiminen on tärkeää ja lopultakin terveempää kuin niiden kuoppaaminen vaikkapa yltiöpäisen ja itsetuhoisen käyttäytymisen alle. Surulle ei ole määräaikaa, mutta sen vangiksikaan ei auta jäädä.
Millainen sinun surusi on, millaisen tien olet jo kulkenut suru kumppaninasi? Ajatteletko menetettyä läheistä joka päivä? vai osaatko jo antaa hiukan etäisyyttä hänelle, jonka täytyi kuolla?

Et jaksa välittää elämästä, et kaipaa tai kestä ihmisiä, haluat paeta elämää jonnekin, missä ajattelet olevasi turvassa kaikelta tuntemiselta ja kaipaukselta, et näe edessäpäin mitään tavoiteltavaa. Sinun mielialasi on tyhjä ja murheellinen.
Tavoittelematta mitään diagnoosia annat vaikutelman ihmisestä joka tarvitsee nyt turvaa, hoivaa, tukea. Osastohoito ja mielialalääkitys on asiallinen aloitus, tarvitset muutaman viikon että lääkitys alkaa vaikuttaa. Tarvitset tavoitteen jota kohti etenet askel askeleelta ja välillä arvioit edistymistäsi hoitoryhmässä, tarvitset hoitosuunnitelman ja sitoutumista. Varovaiset askeleet kohti elämää pitenevät vähitellen. Ystävät ovat hyvä apu, älä käytä heitä murheiden kertaamiseen vaan uusien asioiden luomiseen. Ihmiset oppivat toisiltaan.

Toivon sinulle voimia ja oivallusta auttaa itseäsi, anataa auttaa itseäsi.

Lääkkeet olen lopettanut jo useampaan kertaan, viimeksi noin kuukausi sitten. Joskus on vain niin synkkä mieli. Noh, taidan vaan jatkaa elämääni ja hoitaa yo-kirjoitukset pois alta, ehkä muuttaa toiseen kaupunkiin. Ehkä asiat luonnistuvat ajan kanssa.

Tervehdys,
Olisikohan niin, että olet antanut oikealle otsalohkollesi vallan pyörittää huonojen asioitten kehää. Kirjoita kaikki ikävät ajatuksesi paperille ja jätä ne sinne. Vasen otsalohkosi saa sen jälkeen tilaisuuden tuottaa sinulle iloista ajateltavaa. Sanotaan, että jokaista ikävää ajatusta kohden olisi hyvä olla 3-5 hyvää/ positiivista.
Jospa kirjoitat positiivisetkin paperille ja milloin huomaat olevasi negatiivisten ajatustesi vanki, luet ääneen itsellesi omia myönteisiä ajatuksiasi.

Ihmisen on mahdoton olla iloinen ja surullinen yhtä aikaa. Vielä, kun suoristat ryhtisi ja asetat suupielesi hieman ylöspäin, huomaat, että vas. aivopuoliskosi muuttuu aktiivisemmaksi.

Anna keuhkojesi täyttyä ilmalla alaosiaan myöten niin, että pallea kohoaa, puhalla sitten keuhkot aivan tyhjäksi suun kautta vähän kuin pilliin puhaltaisit. Toista tämä muutama kerta peräkkäin. Tee tämä useita kertoja päivässä. Pidä myös huoli, että liikut ja nukut kunnolla, juot riittävästi vettä, syöt hyvin ja pidät taukoja tekemisissäsi, mitä ikinä teetkin.

Tässä sinulle linkki sivustolle, jossa pääset tutkimaan omien ajatustesi totuudellisuutta: http://thework.com/thework.php

Sieltä löydät videoita toisista totuuden etsijöistä. Pidä huoli, että tutustut Byron Katien omaan tarinaan. Voit hyväksyä oman elämäsi tapahtuman, jättää menneet menneiksi ja ryhtyä elämään taas omaa, ainutlaatuista elämääsi. Uskon, että sitä kuollut läheisesikin toivoisi.

Tervetuloa tähän ja nyt, ainoaan hetkeen, joka on totta!

Hahhh...

Hei!
Tsemppiä, jätkä :) !
Suru kannattaa surra, kunnolla. Ja sitten tarttua elämään.
Aina se ei vain yksin onnistu. Joku tuolla ehdotti papin puoleen kääntymistä - toinen kielsi sen jyrkästi.
Molempi parempi. Kokemuksella sanoen. Ei sielunhoito, jonkun papin tai muun seurakunnan työntekijän kanssa, hassumpi juttu ole. Mutta mene luterilaisen (siis normaalin kirkon) työntekijän juttusille, pääset puhumaan asiaa ja siihen ei kuulu hengellinen aivopesu - jota monet pelkäävät (sitä, kun tapahtuu noitten hellareitten, vapaakirkon tms piirissä enempi).
Lääketieteellinen apu on kanssa käytettävissä. Nuo vaihtoehdot, kun ei ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan oikeastaan, toisiaan täydentäviä.
Lääkkeet auttavat, se on selvä, mutta tunnetasolla puhuminen asiantuntevan sielunhoitajan kanssa voi tuoda uusia näköaloja oman surunsa kanssa painiskelevalle, ei sinällään valmiita vastauksia vaan pohdittavaa.

Masennus on jokin Idearikkaan luoma nimi, sanalle: tympääntynyt, ei mitään väliä.
Ja masennukseen, kun saa lääkkeet, niin sitten onkin kävelevä, ajattelematon Sombi.

Nyt vain ulos ylös ja lenkille yms. kaverit hakemaan, siitä se meno alkaa luistaa, kuin ennenkin.

Joka ihmisellä on hyviä ja huonoja hetkiä.

Hei!
Olet vielä nuori kundi.
Lääkärit auttavat. Seurakunnan työntekijät myös. Ei kumpikaan huuhaata!
Jos olet käynyt rippikoulun, muistatko vielä pappisi tai nuorisotyöntekijän nimen, soittele heille. Voi avata kummasti ajatuksia ja tuoda pohdittavaa!

"Läheiseni kuoli ja olen ollut noin 2 vuotta mahdollisimman vähän yhteydessä ihmisiin. Kuitenkaan en koe olevani masentunut. En vain välitä enää. Ei oikein vain huvita hankkia ystäviä, tehdä asioita mitä muut tekevät, etsiä tyttöystävää jne. Osastollakin olen ollut, vaikka en ollut mitenkään masentunut, halusin vain tappaa itseni. Kuitenkin tässä vielä kirjoittelen. Kertokaa nyt viisaammat olenko masentunut vai olenko vain tavallaan lopettanut elämän tavoittelun?"

13 vuotiaana menetin tärkeän persoonan itselleni, minkä seurauksena kukaan ei enää rakastanut minua. minulle tuli dissosiatiivnen identiteetti häiriö ja pitkän ajan kuluessa oikea minäni hävisi kokonaan.. 11 vuotta kärsinyt masennuksesta joista viimeiset 5 vuotta olen ollut helvetissä. jotenkin ei sinun pari vuotta tunnu missään joten painu helvettiin sääliä kerjäämästä

Masentumiskausia on turha edes yrittää paeta. Minulla on niitä joka vuosi. Viikko sitten päättyi eräs ja uusi varmaan tulee aikanaan. Yritän vain jotenkin kahlata läpi koska olen aiemminkin selvinnyt nuo kaudet. En usko että mitkään terapeutit auttavat. Kannattaa vain olla ja yrittää päivästä toiseen.

Itseasiassa mitkään fiilistelyt eivät auta ja nykyinen elämäntyyli viihteineen ei minullekaan maita. En totisesti saa henkistä tyydytystä mistään Kimi Räikkösen kaahailuista tai lätkän MM-kisoista. Koko urheilu on täysin naurettavaa. Saattaisin viihtyä oikein hyvin vaikka yksiksenikin vaikka minulla on rakastava puoliso. Katselin taannoin ulkona pikkulintuja ja tuntui että niitä seuratessa mieli parani heti 10%. Ihmisten touhuja katsellessa yleensä käy päinvastoin.

Ei elämä mitään hauskaa ole eikä se kai koskaan tulekaan. Elämä on vain elämää. Joku hyvä kirja saattaa joskus antaa sisältöä elämälle mutta mitäs sitten kun on niin tympääntynyt ole ettei jaksa edes kirjaa avata. Televisiosta nyt ei ainakaan saa mitään lohtua - päinvastoin alkaa nolottamaan entisestään. Netti - no jaa. Pitäisi löytää jotain mielenkiintoista. Mutta kun googletat niin saat yleensä ensimmäiseksi näkyvällä jotain kaupallista sontaa etkä itse asiaa. Tuntuu että kaikki vain yrittävät myydä sinulle jotain.

Aloita urheilemaan hulluna, painu lenkille.

Koira on ihmisen paras ystävä

No hei, tee päiväkirjaa millasia fiiliksiä on, ja mitkä ne aiheuttaa.
Ei ole sekään tervettä että nauraa kaiket päivät eikä kertaakaan itkusta.

Kyllä murhe ja suru kuuluu ihan normaaliin elämään...

Miksiköhän nämä ns. masentuneitten masentavat jutut saavat aina paljon plussia? Mistä se kertoo? Vertaistuesta? Säälistä? Kohtalotoveruudesta? Samanlaisesta masentuneesta mielen maisemasta?

Ihmiselle ei annettu päätä sitä varten, että hän kulkisi allapäin ja jättäisi käyttämättä sen osan sisäelimistään, jolla voi ajatella. Jotta pää pystyyn ja ajatukset muualle kuin maan matosiin, omiin varpaisiin ja navan seutuun. On ehdottomasti onnellisempaa elää keskittyen johonkin muuhun kuin itsensä sairaanomaiseen tarkkailuun.

Lisäsin avakseeni kuvani, saisinko seksiä ?!

Vitun säälittävää, yritä edes tai lopeta kituminen.

aivan sama tilanne täällä,
joka päivä kuvittelen kuolevani,
jos keksisin keinon millä päättää päivänsä äkkiä kerralla,
esm. ampusin itseni jos olisi käsiase, mutta kun en osaa, en halua hankkia kyseistä työkalua,
itse olen kyllä tehny diaknossin, olen syvästi masentunu,
en jaksa etsiä seuraa, enkä ihmisiä ympärilleni, en varmaankaan sietäisi pidemmän päälle ketään vakituisesti asumaan samaa taloutta,
noooh, jos olisin rakastunu toista sukupuolta olevaan henkilöön, en ole varma vaikka masennus katoaisi, tai sitten ei katoa,
psykiatrille menoa olen haaveillu, mutta aina jää haaveeksi, terveyskeskuksesta ei varmaankaan saa ammattimaista psykiatrin hoitoa, luulisin että pitäisi mennä yksityiselle lääkärille,
mutta se tulee kalliiksi, eläkeraha ei ehkä riitä hoitoon, enkä ole varma oliski hoidosta edes apua kuoleman haluun,
olen pettyny elämään peruusteellisesti, enkä näe mitään valoa edessäpäin, miksi jatkaa elämää.

En usko, että sillä on paljoakaan merkitystä mikä diagnoosisi on. Tärkeintä on se, miltä sinusta tuntuu (oli syy mikä tahansa). Olen itse ollut enimmäkseen alakuloinen koko nuoruuteni (ja tiedän syytkin tilanteeseeni) ja käynyt pohjalla, mutta en silti hoe itselleni että "voi kun olen masentunut". Ajauduin myös tilanteeseen, jossa mikään ei enää kiinnostanut tarpeeksi jotta vaivautuisin toimimaan tai tuntisin tarvetta tehdä oikein mitään. Oli vain jotenkin turta olo, mikään ei tuntunut miltään. Kun on rypenyt tarpeeksi kauan surussa, itkenyt, niin enää ei jaksa sitäkään. Kaikki on jotenkin ihan sama.

Mutta uskon, että tuon tyhjyyden kokemisesta on hyötyäkin. Kun on lopettanut väkisin vääntämisen ja karsinut elämästään melkein kaiken, myös kaiken turhan, on päässyt rauhoittavaan nollapisteeseen, jossa on mahdollisuus miettiä mitä oikeasti haluaa, mikä minua todella kiinnostaa, mikä elämäntarkoitukseni on. Ja kun se on selvinnyt, on helpompi lähteä rakentamaan elämäänsä uudelleen, mieleisekseen : ) Ja kun elää, kuten unelmoi, on mahdollista olla myös onnellinen, aidosti. Eikä tuhlaa kallisarvoista aikaa enää turhanpäiväisyyksiin, vaan pystyy keskittymään olennaiseen, tärkeimpään. Siihen, mikä tekee juuri minut onnelliseksi.

Jos vielä olet täällä, sille on syynsä. Ja ehkä se syy selviää Sinullekin joku kaunis päivä...

Itse sairastan vaikeaasteista masennusta ja olen yrittänyt itsemurhaa itse en parane tästä ikinä. Suru ei ole masennusta vaan normaalia jos menettää rakkaan ihmisen. Masennus on sairaus joka tekee uhristaan toimintakyvyttömän jonka maailma näyttää mustalta ja ei haluaisi ja jaksaisi mitään. Tiedän kokemuksesta kuinka tämä sairaus tuhoaa uhrinsa mielen negatiivisuudellaan. Olisin niin onnellinen jos joskus paranisin tästä, mutta diagnoosi on pysyvä. Joten neuvoni on jos olette mieli maassa pitemmänaikaa niin käykää lääkärissä on vaikeaa itse todeta onko se masennusta vai vain normaalia tunnetta.

kurssilaulu.

mies masentaa kerran viikossa ainakin,aina siitä on selvitty tavalla tai toisella.

kaikilla ihmisillä on ujouden tunne ujot ihmiset ovat vain huonoja hallitsemaan sitä.

SOS-kriisikeskus vastaa:

Hei kaikille

Hyvä että päätit kirjoittaa tilanteestasi tänne. Joskus jo pelkkä ajatusten kirjoittaminen voi helpottaa oloa. Toivottomalta tuntuvan elämäntilanteen pohtiminen yksin on kuitenkin raskasta. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen tuki on tärkeä voimavara. Asioista keskusteleminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarjoaa uusia näkökulmia, mikä usein helpottaa jaksamista.

Jos haluat keskustella tilanteestasi puhelimitse, voit aina soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelun voi soittaa nimettömänä ja se maksaa operaattorin veloittaman puhelumaksun verran. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-06, lauantaisin ja juhlapyhinä 15-06, sunnuntaisin 15-22.

Jos taas haluat jutella kasvotusten, ympäri Suomea toimii kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta:

http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset.
Käynnit eivät maksa mitään.

Jos haluat mielummin kertoa ajatuksistasi ja tuntemuksistasi lisää kirjoittamalla, voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net). Tukinetissä pääset keskustelemaan kahdenkesken tukihenkilön kanssa. Tukinet -live päivystää joka arkipäivä 15-19. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärtävät tilannettasi oman kokemuksensa kautta.

Kiireellisessä tilanteessa voit ottaa yhteyttä paikkakuntasi psykiatriseen päivystykseen. Lähimmän psykiatrinen poliklinikan yhteystiedot löydät etsimällä netistä hakusanalla "psykiatrinen päivystys paikkakuntasi" tai "psykiatrinen poliklinikka paikkakuntasi".

sos-kriisikeskus / pekka