”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:7-10, KR 92).
I. SOKAISEVAN YLPEYDEN VAARA
Esillä oleva 2 Kor:n katkelma on lyhyt ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus erään Jumalan ihmisen sisäisestä taistelusta. Sen avulla Pyhä Henki paljastaa meille erään uskonelämämme suurimman vaaran ja osoittaa, millä tavoin Herra johtaa ja varjelee omiaan.
Siinä kerrotaan Jumalan ihmisestä, joka oli saanut kokea Jumalan yliluonnollisen puuttumisen omaan elämäänsä. Hänellä oli ollut valtavia ilmestyksiä. Hänet oli temmattu paratiisiin ja hän oli kuullut sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua (2 Kor 12:3). Tämän kokemuksen jälkeen hän saattoi olla täysin varma siitä, että hän oli todellinen Jumalan lapsi ja valittu ase ja että hänen koko elämänsä oli täysin Jumalan käsissä.
Samaan aikaan kerrotaan kuitenkin Jumalan lapsen hauraudesta ja syntisyydestä. Hän ei kestänytkään Jumalan kirkkauden kohtaamista. Vuosien rukoustaistelun jälkeen hän tajusi, että häntä uhkasi suuri sisäinen vaara. Kenties se selvisi vasta kolme kertaa toistuneen rukouksen jälkeen, kun hän ihmetteli miksi Jumala ei vastaa.
I. SOKAISEVAN YLPEYDEN VAARA
Esillä oleva 2 Kor:n katkelma on lyhyt ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus erään Jumalan ihmisen sisäisestä taistelusta. Sen avulla Pyhä Henki paljastaa meille erään uskonelämämme suurimman vaaran ja osoittaa, millä tavoin Herra johtaa ja varjelee omiaan.
Siinä kerrotaan Jumalan ihmisestä, joka oli saanut kokea Jumalan yliluonnollisen puuttumisen omaan elämäänsä. Hänellä oli ollut valtavia ilmestyksiä. Hänet oli temmattu paratiisiin ja hän oli kuullut sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua (2 Kor 12:3). Tämän kokemuksen jälkeen hän saattoi olla täysin varma siitä, että hän oli todellinen Jumalan lapsi ja valittu ase ja että hänen koko elämänsä oli täysin Jumalan käsissä.
Samaan aikaan kerrotaan kuitenkin Jumalan lapsen hauraudesta ja syntisyydestä. Hän ei kestänytkään Jumalan kirkkauden kohtaamista. Vuosien rukoustaistelun jälkeen hän tajusi, että häntä uhkasi suuri sisäinen vaara. Kenties se selvisi vasta kolme kertaa toistuneen rukouksen jälkeen, kun hän ihmetteli miksi Jumala ei vastaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hän tajusi, että nämä Jumalan teot hänen elämässään ja valtavat ilmestykset houkuttelivat hänestä esiin synneistä saatanallisimman – ylpeyden (2 Kor 12:7). Kaikista Hengen voimateoista huolimatta hänessä eli ja vaikutti hänen turmeltunut luontonsa. Siitähän Jeesus oli varoittanut opetuslapsia Getsemanessa: ”Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko” (Matt 26:41). Toisessa yhteydessä Paavali tunnusti tämän: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.” ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:18,24). Jokaisessa uskovassa elää ja vaikuttaa tänäänkin samanlainen turmeltunut luonto.
Miten nöyryyttävää onkaan huomata, etteivät suuret tunteet eivätkä edes väkevät taivaalliset kokemukset ilman muuta olekaan vain siunaukseksi! Ne sisältävät vaaran ja saattavat johtaa uskovan hänen luontonsa heikkouden takia omahyväisyyteen ja ylpeyteen.
Ylpeys (kreik. hybris) on perimmäinen synti, kaikkien syntien alkujuuri. Juuri siihen käärme houkutteli ihmisen syntiinlankeemuksessa, kun hän väitti, että ”te tulette niin kuin Jumala” (1 Moos 3:5, KR 38) – Jumalan kaltaiseksi. Ylpeys on ihmisen halua korottaa itsensä jumalaksi ja tulla riippumattomaksi todellisesta Jumalasta – itsenäiseksi, vapaaksi ja oman tahtonsa mukaisesti itseään toteuttavaksi ihmiseksi. Ylpeys on sitä, että ihminen on perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii kaikkialla ja aina omaa etuaan. Tämä mieli lähtee sisästä, ihmisen sydämestä (Mark 7:22).
Ilmestyskirjassa paljastetaan millaiseen arvostelukyvyn puutteeseen, sokeuteen ja omahyväisyyteen uskovan sisimmästä nouseva ylpeys voi johtaa: ”Sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm 3:17, KR 38). Se on eräs niistä vaaroista, joihin voimakkaana koettu uskoontulo ja pelastusvarmuus voi johtaa. Me kaipaamme ja tarvitsemme pelastusvarmuutta ja kuitenkin pelastusvarmuus voi muuttua huomaamattamme varmuudeksi omasta uskosta ja omasta oikeasta hengellisyydestä eikä se enää olekaan varmuutta yksin Pelastajan rakkaudesta ja luotettavuudesta.
Tarvitsemme toistuvasti varoituksen: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12). ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” (1 Kor 8:2, KR 38). Jatkuvasti on myös tarpeen Psalmin rukous: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38).
Raamattu kehottaa: ”Pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät” (1 Piet 5:5-6).
Pitkä opetus Peltolalta, joka jatkuu täällä
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/KunSaatanakurittaa.htm
"Nöyryys on sitä, että Jumala saa olla minun elämässäni Jumala ja minä olen vain ihminen. Nöyryys on sitä, että suostun näkemään omat rajoitukseni enkä yritä olla sen enempää kuin olen. Nöyryys on sitä, että annan Pyhän Hengen yhä syvemmin näyttää todeksi oman pohjattoman perisyntisyyteni.
Kristittyinä myönnämme kyllä todeksi Jesajan profetian sanat: ”Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (Jes 57:15). Mutta meidän on vaikea suostua siihen, että Herra alkaa todella murtaa ja nöyryyttää meitä. Nöyräksi ei kuitenkaan tulla ilman nöyryytyksiä. Vanhassa virressä laulettiin: ”Sä särje mun kivinen sydämeni, se uudeksi luo Isä taivaan” (vrt. virsi 159:4). Mutta kun Herra alkaa särkeä, me alamme parkua ja esittää voimakkaita vastalauseita."
Olavi on vanha Raamatunopettaja ja sen huomaa kyllä. Sananpaikat löytyy Raamatusta.
Näemme nyt Paavalin elämässä, etteivät suuret hengelliset kokemukset tee ilman muuta uskovaa nöyräksi. Paavali tarvitsi pysyäkseen nöyränä sekä lihaansa pistimen että Saatanan enkelin rusikoimaan. Paavali joutui samaan kouluun kuin Job.
Näin tämä tilannekuvaus paljastaa meille taistelun, jota käydään jokaisen Kristuksen uskovan sisimmässä läpi koko ajallisen elämän. Ylpeytemme ei katoa sydämestämme niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Siksi valvova Jumalan lapsi joutuu koko elämänsä ajan vaikeroimaan oman sydämensä petollisuutta, pahuutta ja parantumattomuutta (Jer 17:9) ja huutamaan Herran armoa avukseen.
II. PISTÄVÄ PIIKKI JA SAATANAN ENKELI KURITTAMASSA MINUA
Uskovan Paavalin elämänkokemus paljastaa meille myös toisen keskeisen piirteen jokaisen Jumalan lapsen elämästä. Emme siitä mielellämme puhu emmekä edes halua siitä tietää mitään.
Emme kerta kaikkiaan pysy oikealla tiellä ilman tuskallista kuritusta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta.” ”Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme” (Hepr 12:6,7,10). Job sanoo: ”Hän avaa ihmisten korvat ja sinetillä vahvistaa heidän saamansa kurituksen, kääntääkseen ihmisen pois pahasta teosta ja varjellakseen miestä ylpeydestä” (Job 33:17-18).
"Emme kerta kaikkiaan pysy oikealla tiellä ilman tuskallista kuritusta".
"Ylpeytemme ei katoa sydämestämme niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Siksi valvova Jumalan lapsi joutuu koko elämänsä ajan vaikeroimaan oman sydämensä petollisuutta, pahuutta ja parantumattomuutta (Jer 17:9) ja huutamaan Herran armoa" avukseen.
Tätäkö se onkin kun elämä leviää kuin Jokisen eväät Porin pikatielle. Piikki vain, että huudan Herran armoa avuksi.
Voi Jeesus yksin, kyllä aina kun ihmettelen elämän vaikeutumista Hän ohjaa taas oikealle tielle, nimensä tähden.
Herra antoi kerran laulun tuosta totuudesta: Vaikka toisinaan tarvi en Häntä, Hän vie yhä uudelleen paikkaan, jossa voin tarvita Häntä. Hän sen yksin ansaitsee! Uskollinen, uskollinen, uskollinen Isän rakkaus on! Uskollinen, uskollinen! Uskollinen! Sitä juonut oon.
Yksin armosta. Ymmärrän sinut aarteena, sillä raamatun oikea ymmärtäminen ei ole helppoa.
Näiden pappien ja pastorien opetuksia luettuani näyttää siltä, että ylpeys ja siitä johtuva omahyväisyys on usein heidän esillä pitämä asia. Lienee sitten syntiluettelon kärjessä. Tietysti kielensyntien lisäksi.
Taas yksi uusi profetia, että pistin tulossa Suomi neidon kylkeen. Mutta kuten Paavali sai vastauksen, niin mekin. Minun armossani on sulle kylliksi.
Peltolalla raitis Raamatun opetus. No, kun Jumalan lapsena siihen saanut armoituksen
Aloitus, joka kannattaa lukea. On raamatullinen.