Uskovan suhtautuminen kuolemaan

Harva uskoo oikeasti kuolemanjälkeiseen elämään.
Muslimit jotka tekevät itsemurhaiskuja varmasti uskovat, mutta tuskin kovinkaan moni muu.

Tämä on varmastikin tapauskohtaista, eikä voi yleistää kumpaankaan päin, näin itse olettaisin ja mitä katselen ympärilleni, niin aika lailla se jakaantuu niihin, jotka ovat valmiita lähtemään vaikka heti ja taas niihinkin, jotka haluavat vielä jatkaa.

Kyllä minä ainakin ymmärrän jotain pienten lasten äitiä, jolla on kova hätä siitä, kuinka, mitä ja miten kaikki järjestyy, jos hänet otetaan tuon perheensä keskeltä pois.

Toista se on meidän, joiden lapset ovat jo omillaan ja tietää, että heillä on rinnallaan puolisonsa ja lapsensa, eivätkä he jää enää yksin ja avuttomina seisomaan haudan vierelle.

Tässä erään lestadiolaisen suurperheen syöpää sairastavan ja siihen menehtyneen äidin ajatuksia, jotka saa aina silmäni kyyneliin, kun niitä luen:

Aamulla kello kahdeksan,
tipat tippuvat solislaskimoon.
Vuode on siistitty,
laboratorionhoitaja on käynyt,
voisin lukea Bo Carpelanin runoja.

Mutta ajattelen pientä poikaa...
joka juuri lähdössä kouluun...
...onko syönyt mitään...
...löytääkö villasukat....
...onko nenäliinaa taskussa....
...unohtaako luistimet tahallaan...
...kun ei näin isona kehtaa luistelemaan opetella.

Hänen silmänsä haluaisin nähdä
ja ovenraosta pimeään aamuun saatella.
Pirkko Liisa Linjama kirjasta: Tänään ei vielä tuule

Kuolema on niin pelottava asia että ei siitä uskalla edes puhua ...

No Paavali oli poikkeus... antoi ymmärtää, että mieluummin olisi jo pois ruumista, mutta Herran työn vuoksi viipyminen täällä on mieluisampaa.
Syynä on varmaan elämisen jano, jonka Jumala on laittanut ihmiseen. Jossain kohden Sanassa sanotaan ja neljäskin käsky selittää, että pitkä elämä on siunaus ja rikkaus. Tämä ajallinen kestää vain lyhyen hetken ja jos hoidamme leiviskämme oikein sillä on merkitys myös iankaikkiseen siunaukseen.
Tapaa kyllä iäkkäitä uskovaisia. joilla läheiset omaiset ovat jo lähteneet, terveys on mennyt ja voimat ehtyneet, että ihan jo rukoilevat ja toivovat pääsevänsä kotiin. Eräskin sanoi, että onkohan Isä unohtanut minut tänne?
Raamattukin todistaa, että kuolema on vihollisvoima ja eihän se alussa ollut tarkoitettu ihmiselle ja luomakuntaan. Ja kyllähän eläinkin yritää välttää kuolemaan. Se on myös ennenkokematon asia ja ihmisellä on taipumus pelätä kaikkea enennenkokematonta.
Kun hetki alkaa lähestyä, että on aika lähteä täältä, Jumala valmistaa ja antaa voiman kohdata kuolema. Ei tuntemani kuolemaa odottavat uskovaiset saattopotilaat ole lähtöään kauhulla odottaneet. Enemmän sitä suree tänne jäljelle jäävät.
Kyllä minustakin kuolema jo "teknisesti " inhottava asia. Eniten kammoksuttaa, että jos säpälöidyn onnettomuudessa ja näen sitten maassa makaavan verisen massan ym. Kun näin äitini kuolleena yövuoteellaan ihanasti nukahtaneena, tämä kammo on hälventynyt. Noin vuosi sitten sain kohtauksen (lievä aivoinfarkti), jolloin jo luulin lähteväni tai ajattelin, että vaivun tilaan jostaen enää toivu. Ei tullut pelkoa: rukoilin vain ja odotin levollisena, mitä tuleman pitää.
Uskon että jos ihminen on täällä onnellinen, niin ei hän välttämättä halua kuolla, vaikka teitää että edessä on paljon parempaa. Onhan tämä aallinenkin mahtava kokemus.
Siinä joitain mietteitä.

Miksi kuolemaa pelätä? Kipua ja tuskaa kyllä pelkään.

Minä pelkään kuolemaa, koska ikuinen elämä homofobisen ja sadistisen diktaattorin seurassa ei houkuta tippaakaan.

Minä en pelkää Kuolemaa,mutta miten se tapahtuu,se on toinen asia,mutta mun elämä on taivaallisen asian suhteen kunnossa,se on latettu kuntoon,mikä oli rempallaan aikoinaan,muttei onneksi enään,olen Jeesuksen oma !
Minä pelkäsin kuolemaa,sen voin myöntää,uskon että kaikki pelkää,vaikka on muka kova,ettei pelkäisi,ehkä luulo tai tiedon puute on syynä . Ari